keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005

Hyvää ja kaunista

Käsittääkseni amerikkalainen mentaliteetti on tunnettu suorituskeskeisyydestään ja siitä, että sen kuuluisan koivistolaisen fundeeraamisen sijaan toimitaan. Silti, kyllä täälläkin tuota jälkimmäistä aina sopivan hetken tullen harjoitetaan. Tai oikeastaan fundeeraamisen sijaan täällä nautitaan suorastaan skandinaaviselle kansankodille ominaisesta diskuteeraamisesta. Ja aina välillä suuria linjoja tärkeämpää tuntuu olevan se, että valittu aihepiiri tuntuu hyvältä.

Parin päivän takainen Lähi-Itää koskenut debatti, joka kiihtyi melkoiseksi sähköpostirumbaksi paikalliselle postituslistalle, johti siihen että Collegeen perustettiin pikavauhtia "Public Issues Forum" jossa aiheita jotka saattavat tuntua epämiellyttäviltä joidenkin asukkaiden mielestä voidaan käsitellä. Foorumi ei olisi foorumi, ellei sitä varten olisi luotu myös erillinen Steering Committee. Luonnollisesti diskuteeraukseen osallistuu puheenjohtajan roolissa lakitieteen professori ja jokaista valittua aihetta kohden paikalle kutsutaan myös ns. erikoisasiantuntija. Mainitulle professorille on myös järjestetty juhlallisesti "senior fellow"-status. Koska status on tärkeä asia. Ja nyt ne ovat pitämässä valmistavaa järjestäytymiskokousta alakerrassa. Menin sen sijaan pelaamaan biljardia eksoottisen intiansedän ja ilmastotieteilijän kanssa.

College on muutenkin tiedostava paikka. Erillinen "Dining Society Committee" sai vuoden mittaisen diskuteeraussession jälkeen lopulta sovittua kestävän kehityksen hengessä, että valkaistusta paperista valmistettujen servettien sijaan nyt käytössä on kierrätyspaperista valmistettuja valkaisemattomia servettejä. Tästäkin saatiin aikaiseksi viikon mittainen tunteita herättänyt sähköpostikeskustelu. Samaan aikaan kun komitean jäsenet liimailivat "ajatelkaa puita"-julisteita tarjoilulinjastoille, sellaisiin pikkuseikkoihin kuin vaikkapa biojätteen tai pakkausmateriaalin kierrätykseen ei kellään riitä energiaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että saadaan perustettua komiteoita joiden jäsenet voivat taputella toisiaan selkään edistettyään hyvää asiaa. Ja sitten mennä yhdessä vetämään sumpit Starbucksiin.

Yritän muuten taistella alkaneen valtaisan Starbucksin möhnäaddiktion kanssa välttääkseni ylenmääräiseltä pytyn kasvamiselta. Ei tarvittu kovin montaa viikkoa kun nuo aivot addiktoituivat pahemman kerran rasvaan, sokeriin ja kofeiiniin. Sitä se teettää kun on tällainen ruma kasa lihaa. Anteeksi, jatkan takaisinmallintamista.

tiistaina, marraskuuta 29, 2005

Valo ja Lumi


Collegen kellotorni näyttää, mihin aikaan aamusta lihasäkki alkaa virkoamaan. Veppikameroista päätellen täällä on enemmän lunta kuin Tampereella, mutta joskus kameran valvova silmäkin saattaa erehtyä.

maanantaina, marraskuuta 28, 2005

Sharon ei käynyt siellä

Collegen "Where in the world have you been?"-luentosarjassa asukkaat yleensä kertovat leppoisasti anekdootteja kotimaansa historiasta ja nykypäivästä, jutustelevat hieman maansa arjesta ja siinä sivussa näyttävät mukavia postikorttikuvia kuvauksellisista kohteista. Mutta ei tällä kertaa. Kun aiheena on Palestiina, odotinkin hieman erilaista tarinaa, mutta en sentään sellaista via dolorosaa joka jatkui ja jatkui, ja jatkui vielä senkin jälkeen kun kahden tunnin kuluttua vetäydyin ulos salista.

Esityksen piti Palestiinasta kotoisin oleva Collegen asukki joka on juuri saanut yliassistentuurin UBC:lta. Esitys oli kovasti henkilökohtainen, kuten odottaa sopiikin. Mies oli aloittanut opintonsa 80-luvun jälkipuoliskolla palestiinalaisessa yliopistossa jonka israelilaiset sulkivat kahden viikon kuluttua lukukauden alettua. Hän siirtyi Jordaniaan opiskelemaan, mutta tilapäiseksi tarkoitettu muutto venyi viiden vuoden mittaiseksi pakolaisuudeksi jonka aikana hän ei saanut minkäänlaista yhteyttä perheeseensä rajojen sulkeuduttua. Hänellä oli omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka tarkistuspisteessä sotilaat kaivavat hänen ostoskassistaan munakennot ja rikkovat munat yksi kerrallaan hänen päälaelleen viihdyttääkseen tyttöystäviään, kuinka he lapsena pakenivat partioivia sotilaita isoäitinsä kanssa luoliin kaupungin ulkopuolelle, ja paljon muita samankaltaisia karseita tarinoita. Hän kysyi varsin asianmukaisesti, miksi täällä Kanadassa hän on assistant professor ja yhteiskunnan täysvaltainen jäsen aivan kuten Collegessa olevat juutalaisetkin, mutta toisin kuin he, hän ei voi palata kotiinsa koska se on edelleen sotilaiden hallussa.

Kirjoitin aiemmin leppoisista illanvietostani seurueissa joissa oli mukana lukuisia lähi-idästä kotoisin olevia henkilöitä, mutta nyt tajusin että jotkut asiat ovat liian vaikeita ja kipeitä. Samalla kun esitys avasi palestiinalaisten ja yleisössä olleiden juutalaisten mielenmaisemaa, se ei erityisesti valanut uskoa sille että Palestiinan kysymykseen olisi tarjolla rauhanomaista ratkaisua.

Ongelma on käsittääkseni seuraava: oikeudenmukaisuus (tässä tapauksessa palestiinalaisesta näkökulmasta) ja rauha ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Edellinen vaatisi Israelin valtion lakkauttamista kun taas jälkimmäinen itsenäisen ja miehittämättömän Palestiinan valtion perustamista Israelin rinnalle. Esityksen perusteella koko palestiinalainen identiteetti tuntui perustuvan lähinnä marttyyriuteen, menneisyyden vääryyksiin ja sortoon. Vaikka esiintyjä jaksoikin korostaa kuinka kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, samaan hengenvetoon muistettiin mainita kuinka koko Israelin valtion olemassaolo perustuu vääryyteen. Nykyistä ilmiselvää ja mielestäni tuomittavaa sortoa ei mitenkään erotettu 40-luvun tapahtumista ja Israelin valtion perustamisesta. Palestiinan kansallislaulu jaksaa muistuttaa taistelusta ja siitä että lopulta he saavat varastetunsa maansa takaisin, ja sukupolvesta toiseen vanhat vihaiset miehet antavat nuorille vihaisille pojilleen lahjaksi 60 vuotta sitten menetetyn kotitalon avaimet. Kaikki koetut tappiot perustuvat sortoon, epäonneen ja siihen, että Israelia tukevat suuret saatanat Yhdysvallat Iso-Britannia, ja arabimailla sekä palestiinalaisilla on ainoastaan passiivisen kärsijän rooli tässä näytelmässä. En usko että pystyn edes ymmärtämään miltä jokapäiväinen alistaminen ja nöyryyttäminen tuntuvat, mutta se kolmaskymmenes powerpoint-kalvo itkevistä naisista ja lapsista kääntyi jo itseään vastaan. Ja miksi suurin osa kuvista, jotka todistivat palestiinalaisten kaupunkien kauneudesta, oli itse asiassa otettu niistä osista jotka ovat israelilaisten rakentamia kuluneiden vuosikymmenten aikana?

Minua kiinnostaisi tietää, että jos Israelin valtio lopettaisi sortotoimensa ja Länsiranta sekä Gaza jätettäisiin kokonaan palestiinalaisten valvontaan, onko kukaan ajatellut mitä he tekisivät tulevaisuudellaan? Mitä tapahtuisi jos identiteettiä ei enää voitaisikaan rakentaa koettujen kollektiivisten vääryyksien varaan, vaan pitäisi ihan itse alkaa rakentamaan järjestäytynyttä yhteiskuntaa?

Olen tyytyväinen ettei isäni antanut minulle käteen avaimia siihen kotitaloonsa, joka on vieläkin tuolla itäisen naapurin puolella, vaan keskittyi ihan oman elämänsä rakentamiseen, oli se sitten helppoa tai ei.

Täällä muuten sataa lunta.


Aikaa kului muuten juuri tämän artikkelin kirjoittamisen verran, ennen kuin Collegen foorumeille lävähti ensimmäinen yllä mainittua esitystä paheksunut kirjoitus jossa heiluteltiin ns. antisemitisti-korttia:
It was with tremendous regret that I watched St. John's become a forum for anti-Semitism this evening...quickly degenerated into anti-Israeli protest in front of a largely passive audience...Before anyone attempts to wrap themselves in the cloak of academia and the assorted free speech nonsense that accompanies such claims, I wish to point out that the passivity and resulting acquiescence showed during tonight's discussion is part of a larger trend...[of] Jews are under attack. ...debate is dangerous and quite frankly unfair....tonight's discussion and the resulting support for it was violative of the College's mandate.
Olisiko tämä muuten jonkinlainen rinnakkainen versio Godwinin laille?

Pandoran lipas

Mikään ei ole toki pahempaa kuin olla internjetissä so five minutes ago. Seuraava linkki on huhujen mukaan julkaistu sekä Farkissa, Slashdotissa että Cruel Site of the Dayssä, mutta itselleni se oli joka tapauksessa uusi tuttavuus. Pandora on selaimen kautta käytettävä veppiradio, jolle syötetään joko haluttu kappale tai artisti, ja joka pyrkii tämän jälkeen soittamaan musiikkia jonka se olettaa sopivan kuulijan musiikkimakuun. Käyttökokemusta on liian vähän että voisin varauksettomasti suositella tätä härpäkettä, mutta koittaessani sitä nopeasti Queens of the Stone Agen kanssa se tuntui toimivan kohtuullisesti. Bonuksena mahdollisuus rankata pois kappaleita jotka eivät miellytä arvon kuulijaa.

Havaitsin myös, että UBC:n kirjaston kautta pääsee kuuntelemaan streamina koko Naxoksen klassisen musiikin tuotantoa. Ei, en aio jakaa tunnuksiani VPN-yhteyden muodostamista varten, mutta soisin useammankin oppilaitoksen tarjoavan tämän mahdollisuuden opiskelijoilleen.

Edit: Totta kai välittömästi Pandoraan tutustumisen jälkeen havaitsin, että samankaltainen, flash-vapaa, joskin käytettävyydeltään paljon hankalampi kilkutin on ollut verkossa jo kauemmin kuin ne kuuluisat viisi minuuttia: Last FM. En vain ole 1337 |-|/\><0R.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005

Minä näytän kuinka se tehdään

Perjantai-iltana tuntui siltä, että italialaiset osaavat oikeastikin kokata. Kymmenpäinen valikoitunut ryhmä toivotti saksalaisen jäsenensä tervetulleeksi takaisin uudelle mantereelle. Laittaisin terävämpiä kuvia mutta en jaksa kysyä osallistujien lupaa. Mukana myös mm. Ihmeellinen Intia -- ikuisesti Sinun ja Kreikka -- Maailmojen tuolla puolen. Yritin etsiä Turkin, Slovakian, Iranin, Kanadan, Romanian ja Suomen vastaavia sloganeita, mutta kehnolla menestyksellä.

Lauantaina en saanut aikaiseksi loistavasta säästä huolimatta muuta kuin uuden visiitin Gastowniin ja European Union Film Festivalille katsomaan itävaltalaista elokuvaa Nacktschnecken, kertomusta kolmesta persaukisesta nuoresta jotka yrittävät ansaita rahaa tekemällä oman pornofilmin:
"Three young friends in Graz, hoping to make a quick buck and have some naughty fun, decide to make their own porn film, only to discover that filming hard-core sex is more hard work, and more technically challenging, than they imagine."
Elokuva oli kuin hieman suuremmalla budjetilla tehty opiskelijoiden lopputyö, mutta varsin viihdyttävä kaikessa karuudessaan. Vaikka suurin osa tuosta aihepiiristä revitystä huumorista oli melko... no, itsestään selvää, luulen että kanadalaiselle yleisölle elokuvan dildot, alastomuus ja härski kieli edustivat varmaankin juuri sitä eurooppalaisuutta jota he tulivat katsomaan.

Sunnuntaina en sitten saanut aikaiseksi mitään muuta kuin ensimmäisen reissun paikalliseen uimakeskukseen. Eli jälleen kerran hyvin ansiokkaasti tuhlattu viikonloppu.


Ai niin, onneksi olkoon:
- tuoreelle diplomi-insinöörille (väit.) [lisää Tuuri-vitsi tähän]; ja
- tuoreelle isälle [en tiedä saako Toukolasta viriteltyä vitsejä].
Erityistutkija toivottaa onnea valitsemallanne tiellä!

perjantaina, marraskuuta 25, 2005

Tieteen Dieter

Tein lähes vuosi sitten "Mikä Studio Julmahuvi -hahmo olet"-testin, mutta olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, kuinka tarkasti saamani kuvaus peilaa arkitodellisuuttani Postdoctoral Research Fellow:n toimessani. Itse asiassa pelkään pahoin, että tuosta tuli itseään toteuttava ennuste:
"Olet Bernerin kanssa saksalaisessa jännityssarjassa Die Kühe - Ratkaisijat. Sinulle tyypillisiä piirteitä ovat taipumus selvittää tärkeitä tehtäviä ja mysteerejä, saksan kielen taito, Saksan maajoukkueen kannattaminen, pitkä takki, enimmäkseen vakava luonne, mieltymys runsaasti makeutettuun kahviin ja yskänkohtaukset. Joskus saatat unelmoida kovin erilaisesta elämästä."
Yritettyäni viimeisen viikon ratkaista Mateen mysteeriä voin vain olla onnellinen siitä, että otin mukaani purkillisen porvarihintaisia Somacceja.

Herrajumala millaista tuhlausta.

torstaina, marraskuuta 24, 2005

Kotskaportaali

Tiedoksi niille, joita asia koskee: erityistutkija raahaa säihkyväksi puunatun kuunarinsa telakalle akselille Tampere (ja mahdollisesti Helsinki) 27.12.2005 - 10.1.2006 väliseksi ajanjaksoksi. Ilmoittaja varaa oikeuden muuttaa tarjousta ilman ennakkovaroitusta. Mitähän helvettiä mä sielläkin teen?

Hopeaselkä


Tähän mennessä olen tavannut jo kohtuullisen joukon erinäisiä velikultia. On monenlaista pitkää ja vertikaalisesti rajoittunutta, hauskannäköistä ja sisäisesti kaunista, älykästä ja omalla tavallaan lahjakasta ihmistä. Rajoittuneesta otoksesta johtuen suurin osa heistä enemmän tai vähemmän fiksuja. Joukossa on monenlaista ylemmän keskitason miestä (y-KTM) joiden ydinkompetenssi näillä markkinoilla perustuu kokoelmaan erilaisia ulkoisia ja sisäisiä avuja. Ihan kiva, ihan kiva, mutta jotenkin jotain puuttuu ... vaan ei puutu enää! Suureksi ilokseni voin julistaa, että Collegeen on saapunut vihdoin ihan ihkaelävä YTM, todellinen kermaleivos suoraan italiasta!

Kyllä! Loppujen lopuksi en nimittäin syystä tai toisesta ole törmännyt kovinkaan usein aitoihin akateemisiin alfa-uroksiin. Mitään Seiskan kakkosluokan julkkisten keskinäisiä kähnäämisiä en näihin kinkereihin laske. Lähimmät kokemukseni ovat italialaisista kolleegoistani Helsingin yöelämässä, mutta heidän valtaisa flaksinsa perustui kyllä ulkonäön sijasta pitkälti valituissa yökerhoissa tavattavien helsinkiläisten naiseläjien valikoituneeseen demografiaan. En oikein usko -- tai siis toivon, ettei vaikkapa kolmikymppisen suomalaisen naislääkärin maitorauhasia houkutella koko juhlakansan ihailtavaksi ytimekkäällä "Hi! I'm Alessandro! Show me your titties!"-fraasilla kuten Kallen, ei hemmetti, se ei ollut edes Kalle vaan Cafe Strindbergin yläkerrassa tapahtui. Tosin luulo ei ole ennenkään ollut tiedon väärti.

Collegen italialainen maisema-arkkitehti on joka tapauksessa varustettu oikeilla attribuuteilla. Tumma, lähes kaksimetrinen, treenattu, komea ja erittäin matalalla rakastaja-äänellä varustettu. Ja toki älykäs, kohtelias, sopivasti miehekäs mutta poikamainen. Katsokaa deittinetistä keskimääräisen ilmoituksen hakukriteerit, ja tämä Verdin kaima päihittää ne. Hän on lisäksi selvästikin melkoisen hyvin toimeentulevasta roomalaisesta perheestä lähtöisin. Ja kaiken tämän päälle hän vielä pelaa tällaista "ensimmäistä kertaa ulkomailla ja vähän eksyksissä"-peliä vetäen silmiinsä sopivilla hetkillä kostean kauriinkatseen.

On oikeasti ainoastaan hienoa katsella, kuinka Collegen tyttäret tämän mestarin tavatessaan taantuvat kolmetoistavuotiaiksi, alkavat yht'äkkiä änkyttämään, kikattelemaan ja punastelemaan, ja herran lipuessa pois häntä seuraavat kostean kaipaavat katseet. Jopa kolmikymppinen korrekti ja vieläpä italialainen apulaisprofessori alkaa änkyttämään kuinka hän on vain Torinosta ja kuinka herra on kovasti tärkeä koska hän on sentään Roomasta kotoisin. Ja kun herra taas lipuu pois, seuraa häntä kostea kaipaava katse -- joskin tämän jälkeen professoritar sentään posket punaisena painaa päänsä käsien väliin ja ihmettelee kuinka ihmeessä hän nyt noin alkoikaan änkyttämään.

Oli laji mikä tahansa, ammattilaisen seuraaminen on aina antoisaa! Tällainen piirimestaruustason harrastelija ei voi tuntea edes kateutta, pelkkää mielenkiintoa. Etenkin kun itsellä ei ole ns. etuja valvottavana.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Joogaa eli sotamiehen temppuja

Tämänkin merkinnän piti syntyä eilen illalla, mutta valitettavasti ryhmän kreikkalainen mallipoika joutui viikonloppuna VGH:n hoiviin jonkun edelleen selvittämättömän ruuansulatustukoksen takia, joten yritimme saada itsemme tervehtimään mestaria. Yritys kaatui joukkoon erilaisia pienimuotoisia vaikeuksia, mutta yritän tänään ja toivottavasti paremmalla onnella.

Huomasin eilen, että REC:in intermediate/advanced astanga-joogakurssi loppuu torstaina. Vaikka kaksi runsaan tunnin mittaista harjoitetta viikossa ei olekaan erityisen paljon, enkä ole kertaakaan saanut aikaiseksi tehdä itsenäisiä harjoitteita tuntien ulkopuolella, olen kuluneen kymmenen viikon aikana vihdoinkin tottunut säännölliseen harjoitteluun. Käsittääkseni drop-in tunnit jatkuvat aina jouluun asti, joten ehkä siirryn käyttämään niitä.

Kuten taisin jo aiemmin syksyllä kirjoittaa, UBC:lla annettava opetus poikkeaa hieman siitä mihin totuin Tampereella, joskin täällä osallistuin -- jälkikäteen ajatellen suureksi onnekseni -- edistyneen ryhmän opetukseen, kun taas jälkimmäisessä vaihtoehdossa kävin vain alkeiskursseilla. Täällä painotus on selvästi enemmän liikunnallinen ja vähemmän henkinen, mikä sopii minulle mainiosti. Tampereella opetuksessa painotettiin "ujjay-hengitystä" ja näitä kuuluisia uddhyana- ja mulabandhoja. Jopa niin paljon, että viikonlopun alkeuskurssin pariharjoituksissa(!) tunnustelin toisaalta naispuolisen harjoitusparini alavatsalihasten oikeaa jännittyneisyyttä ja toisaalta varmistin, että hänen pakaralihaksensa olivat "riittävän rennot". Tuolloin ymmärsin, miksi Suomessa nämä ylimmät joogagurut hylkäsivät diplomi-insinöörin uransa ja alkoivat joogeiksi.

Muistan vieläkin kun eräälle tunnille tuli mukaan joku saksalainen kaveri ja ohjaaja yritti kääntää suomenkieliset ohjeensa heti perään englanniksi yliempaattisella pekkasaurimaisella äänellään:
"Ja muistetaan mula pandha, nostetaan peräaukkoa kevyesti ylös -- ööh, raise your anus, please!".
Oma ujjay-hengitykseni muuttui tilapäisesti ns. Yoni-hengitykseksi.

Tunnin aluksi lauleltiin minuuttitolkulla sanskriitinkielisiä mantroja lootusjalkaisen gurun ylistykseksi, koska vain sanskriitin kielellä lausuttuna keho resoinoi silleen oikeella värähtelytaajuudella, kuten eräskin nykyinen eduskunta-avustaja minulle totesi tietävällä äänellään. Harjoitussali oli hiljainen, kynttilät paloivat buddha-patsaan edessä ja tunnelma oli harras. Itse asissa, huolimatta harjoitteiden raskaudesta, tunnelma oli mielestäni jopa hieman eroottisesti virittynyt. Jälkimmäinen voi tietenkin johtua oppilasaineksen sukupuoli- ja ikärakenteesta: kaikkihan ne olivat parikymppisiä hennavärjätyillä rastatukilla (ja vähäisten datapisteideni mukaan vahvoilla lantionpohjalihaksilla) varustettuja humanistityttöja. Ja tietenkin kasvissyöjiä, joten ne tuoksuvatkin paremmilta kuin raadonsyöjät.

Kaiken tämän marmatuksen jälkeen täytyy Tampereen koulun puolustukseksi sanoa, että harjoitukset olivat joka tapauksessa erittäin rentouttavia -- ja voisin jopa mennä niin pitkälle että kuvaisin niiden olevan oikeasti henkistä tasapainoa ja mielenrauhaa edistäviä. Toki ihmisten puheista ja salilla olevista lehdistä ja julisteista pystyin päättelemään, että jooga, tai ainakin sen harjoittajien maailmankuva, kytkeytyy kiusallisen paljon erilaiseen huuhaaseen a'la enkeliporttiterapiat, homeopatiat ja ... no, sähän tiedät kuten pellemijoona asian ilmaisisi. Yritin ylläpitää samanlaista asennetta kuin kolleegani jooga-taikonautti Tiedemies (esim. tässä).

UBC:n opetus tapahtuu puolestaan keskellä päivää paikallisella dojolla. Mantrat on unohdettu, ja hengitykseen sekä bandhoihin alettiin todella panostamaan vasta kurssin loppupuolella. Lantionpohjan lihaksista ei herra paratkoon täällä päin maailmaa hiiskutakaan, joten opin kaikenlaisia kiertoilmaisuja samalle asialle. Päällä- ja käsilläseisontaa voidaan hyvin opettaa aluksi seinää apuna käyttäen, toisin kuin Tampereella jossa opettajien mukaan seinän käyttö jollain tavalla esti henkisiä voimavaroja vapautumasta. Tai jotain sinne päin. Opettaja on kyllä über-übersöpö nuori nainen, mutta näyttää ennemminkin erittäin hyväkuntoiselta yliopiston urheilujoukkueen jäseneltä kuin retriittejä Goalle tekevältä tiedostajalta. Sukupuolijakauma on toki se vanha tuttu, mutta ikäjakauma on selvästi laajempi.

Harmillisesti pääni jää edelleen sellaisen peukalonmitan verran lattiasta tehdessäni prasaritaa puhumattakaan että olisin edes lähellä kyetä seisomaan käsilläni.

Vancouver tuntuu olevan todellinen joogakeskus. Saapi nähdä saanko jossain vaiheessa inspiraation syventää harrastustani vai en. Sillä välin luen mielenkiinnolla, kuinka joogaohjaajakurssi edistyneemmillä Kanadan-ulkosuomalaisilla etenee.

maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Oikeus syödä leipää


Erityistutkija sai mennäviikolla palautetta, jonka mukaan tämä aivoröyhtäisy keskittyy liiaksi seikkailija-sankarin brändin luomiseen ja liian vähän tutkijan arjen kuvaamiseen. Koska kuluneesta työpäivästä ei jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville ja koska UBC:n kampusalueen päällä leijuva kaiken peittävä hernerokkasumu ei varsinaisesti houkuta budoaarista (ns. naisten pukeutumishuone) poistumiseen, tyydyn siis kirjoittamaan jotain yleisluontoista Kanadan ihmemaasta. Lähdekritiikkiä suositellaan jälleen kerran.

Siinä missä Suuren Tutkintouudistuksen yhteydessä suomalaiset yliopistot siirtyivät -- ainakin teoriassa -- kaksiportaiseen perustutkintorakenteeseen, tämä rakenne on ollut käsittääkseni voimassa täällä päin maailmaa jo ammoisista ajoista lähtien. Opiskelijat maksavat lukukausimaksuja, jotka UBC:n tapauksessa ovat keskimäärin kanadalaisilta opiskelijoilta $4000 vuodessa ja ulkomaalaisilta opiskelijoilta $20000. Maksuissa on tutkintokohtaisia eroja, ja esimerkiksi lääkäriksi opiskelevilta veloitetaan huomattavasti suolaisemmat oppirahat.

Opiskelijat ovat yleensä undergradeja kolme vuotta ja tämän ajan opinnot noudattavat suhteellisen ennaltamäärättyä ohjelmaa. Lukuvuosi koostuu kahdesta lukukaudesta, joiden keskellä pidetään televisiostakin tutut midterm-koeviikot (vastaisikohan midterm suomalaista välikoetta). Opiskelijat pyrkivät pitämään suoritustensa keskiarvon (GPA:n) riittävän korkeana. Mikäli opintomenestys ei pysyttele tietyllä minimitasolla, heitä uhkaa pahimmassa tapauksessa opinto-oikeuden pysyvä menettäminen tai ainakin mahdollisten opintosuuntien rajoittaminen. Masters-tutkintoa tekevät opiskelijat (gradstudentit) valitaan puhtaasti keskiarvon perusteella: jos opiskelut menevät ns. päin persettä, opiskelija voi käytännössä heittää hyvästi haluamalleen pääaineelle jo se on hiemankin suositumpi. Käytännössä sekä lukuvuoden maksullisuus että kilpailu erikoistumispaikoista näkyy paikallisten opiskelijoiden opiskelumotivaatiossa.

En ole osallistunut oman tiedekuntani opetukseen vieläkään, joten tuntumani käytännön opetuksesta ja painotuksista insinööripuolella perustuu pelkkään mutu-menetelmään. Ilmeisesti toisaalta teoriaa (lue: matematiikkaa) on vähemmän kuin vaikkapa Keski-Eurooppalaisessa järjestelmässä (todennäköisesti kuitenkin enemmän kuin suomalaisessa järjestelmässä), mutta toisaalta gradstudent-kursseilla pyritään myös noudattamaan jonkinlaisia tieteellisiä perusteita. Malli on kuitenkin Pohjois-Amerikkalainen eli käytännönläheinen. Uskoakseni opiskelijoiden luentoaktiivisuus on hieman parempi kuin Suomessa (heikompi se ei kai voisikaan olla) ja opiskelijoilta odotetaan kykyä kyseenalaistaa ja haastaa opettajaa. Samaan aikaan suhtautuminen professoreihin on hieman muodollisempi kuin Suomessa.

Yritin myös selvittää karkealla tasolla eroja ict-alan akateemisen ja toisaalta teollisen puolen palkoissa sekä verotuksissa Suomen ja Kanadan välillä. Nämä luvut ovat vielä enemmän hatusta vedettyjä, ne perustuvat erinäisiin Professoriliiton ilmoittamiin mediaanipalkkoihin ja toisaalta British Columbian provinssin ilmoittamiin lukuihin.

Suomessa professorien palkkahaitari oli vuonna 2002 välillä 3000€-6700€, mediaanipalkan ollessa 4500€. Täällä täyden professorin mediaanipalkka on käsittääkseni jossain 6000€:n paikkeilla. Itselläni ei ole kunnollisia vertailutietoja, mutta ilman työkokemusta UBC:n assistant professorin -- joka vastaisi kaiketi suomalaista yliassistenttia -- palkka olisi jotain 3600€/kk brutto. Tosin B.C. ja etenkin Vancouver on Kanadan kalleimpia alueita joten palkkoja on mahdollisesti hilattu ylöspäin.

B.C. kehui yhdysvaltalaisille ict-yrityksille suunnatussa mainonnassaan sitä, kuinka pieniä paikalliset työvoimakustannukset ovat sekä palkkojen että epäsuorien kustannuksien suhteen. Ilmoituksen mukaan ohjelmistosuunnitelijan mediaanipalkka olisi noin 6300€/kk siinä missä vastavalmistuneen ja ilman työkokemusta olevan vääntäjän alkupalkka asettunee noin 3400€/kk brutto.

Kuten arvata saattaa, tuloverotus on huomattavasti Suomea kohtuullisempi. Karkeasti ottaen tulovero menee seuraavasti: 65k€ vuosituloilla veroprosentti on 26%, 85k€ vuosituloilla puolestaan 29.5%, ja lopulta 130k€ vuosituloilla veroprosentti kapuaa jo lukemiin 34.1%. Kun verotus tuotteille ja palveluille (ml. esim. ajoneuvot) on yleensä 14% ja keskimääräiset hinnat hieman suomalaisia hintoja halvemmat, ostovoimaan sidottu ansiotaso taitaapi nousta suomalaista korkeammaksi.

Toisaalta kun näitä summia tarkastelee -- ja miettii että Yhdysvalloissa verot ovat vielä alhaisemmat ja palkat kovemmat -- tulee eittämättä mieleen kysymys: miksi maksaa laiskalle suomalaiselle/kanadalaiselle valkoperseelle moisia summia kun saman laadun saa Intiasta paljon, paljon halvemmalla. Vaikka ilmeisesti Kanada onkin kiristänyt työvoimapolitiikkaansa omia kansalaisiaan suojellakseen, juuri tänään käymäni keskustelun perusteella ict-alalla olisi tällä hetkellä jälleen suhteellisen hyvin töitä luvassa. Kanadassa töitä haettaessa työvoimaviranomaiset selvittävät ensin, onko kyseisellä alalla riittävästi kanadalaista työnhakijoita, ennen kuin päättävät oikeudesta hakea työpaikkaa. Itse asiassa postdoc-paikat ovat poikkeuksellisesti vapaita tästä menettelystä, joten akateemisen puolen ihmisille asiat on tehty vähän helpommaksi.

Kaiken tämän jälkeen mieleeni nousee yksi kysymys: pitäisiköhän sitä nauttia lasillinen raikasta keskiolutta?

sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005

Rah rah rah


Päivän elämysmatkailu kohdistui kanadalaisen jalkapallon BC Lions:ien ja Edmonton Eskimos:ien väliseen välieräotteluun, jonka voittaja pääsee pelaamaan Vancouverissa järjestettävään finaaliin Kanadan mestaruudesta. Kyseessä oli siis tilaisuus nähdä ns. korkean tason amerikkalaista -- tai siis kanadalaista -- jalkapalloa. Bonuksena reissun järjestänyt ja siltä itse pois jäänyt vakavamielinen teologian opiskelija järjesti minulle henkilökohtaisen puolen tunnin tutoriaalin pelin säännöistä ja taktiikasta. Myönnettäkööt, että tämän esityksen jälkeen tajusin että peli on itse asiassa paljon monimutkaisempi ja monivivahtaisempi kuin mitä olen tähän asti kuvitellut. Oma kuvani amerikkalaisesta jalkapallosta on koostunut lähinnä hormoneilla pumpatuista korstoista jotka örähdellen juoksevat toisiaan päin siannahkaisen pallon perässä.

Sinänsä kuvani pelistä ei muuttunut erityisesti. BC Place ja paikalla olleet 40000+ katsojaa muodostivat tietenkin vaikuttavan miljöön itse pelitapahtumalle, joka ensimmäisen puoliajan kuluessa tuntui lähinnä kuolettavan ikävystyttävältä. Parin törkeän ylihintaisen oluen jälkeen jälkimmäinen puolisko oli jo paljon kiinnostavampi, etenkin kun aloin hieman ymmärtämään pelin kulkua ja seuraamaan sen etenemistä. Silti mielestäni pelin parasta antia olivat cheerleaderit ja sitäpaitsi haluaisin mieluummin nähdä kunnon rugbyottelun. Ja kotijoukkue valitettavasti hävisi ottelunsa.


Suurin huvinaihe oli kuitenkin paikallisen joukkueen kannustuslaulu, jonka sanat löytyivät myös pääsylippuun painettuna. Olisi kai pitänyt tehdä töitä mutta sen sijaan kirjoitin viikonlopun neljä blogientryä. Kaikki on Riston syytä. Sitäpaitsi näemmä join juuri puolet olutvarannoistani ja huomenna pitäisi mennä aamulla kurittamaan lihomaan päässyttä lihaani. Kuulin myös tänään, että takapuoleni on "kireä, pieni ja siksi hassun näköinen". Kiitos tuhannesti kannustuksesta.

lauantaina, marraskuuta 19, 2005

Avaruusaivo


Lauantaipäivän piti koostua katumusharjoituksista ja korvata torstaina lasketteluun törsätty työpäivä. Ihanko totta. Käytännössä leivoin kotikeittiössäni piparia lähes neljään asti iltapäivällä, jonka jälkeen päätimme lähteä (käsittääkseni) Vancouverin suurimpaan viinakauppaan:
ota visa mukaan viinakauppaan /
ota yks ittelles ja kaks mulle /
koska tänä yönä /
mä vedän kuin tavarajuna

Valitettavasti valittu bussi oli aivan käsittämättömän hidas ja kuppainen ja suurempi ostoskeskus kiinni. Viinakauppa oli muuttanut mutta käsittämättömät remonttijärjestelyt johtivat siihen, että kävellessämme suoraan pohjoiseen suojalaudoituksen alla ajauduimme avohalliin jonne viinakaupan varasto oli tilapäisesti raijattu. Säälittävää kyllä, täysin aseiden ja ruusujen vastaisesti kärryyn tarttui ainoastaan yksi pullo portviiniä.

Ravintolaekskursiot Vancouverissa saivat jälleen jatkoa kun menimme uusvanhalla algoritmilla afganistanilaiseen ravintolaan ("The Afgan Horsemen"). Hyvin lihaisaa oli ruoka, mutta ensimmäistä kertaa koin miltä tuntuu aterioida tyynyillä istuen ilman varsinaista pöytää. Mikä vielä parempaa, vaikka alunperin harmitti että jätin mikroseurapiirin luistelureissun väliin leivontapuuhiin keskittyessäni, myöhemmin selvisi että mestarit saivat ruokamyrkytyksen valitsemastaan ravintolasta ja elokuvateatterissa äänen laatu oli niin kehno että esitys keskeytettiin. Jiihaa.

Silti, oli tämä taas tuhlattu lauantai.

perjantaina, marraskuuta 18, 2005

Vedä ite

Perjantainen työpäivä koostui lähinnä säälittävästä yrityksestä ymmärtää, kuinka kalastaa auringonpimennyksessä. En voi kehua onnistuneeni kalastusyrityksissäni erityisen hyvin. Sen sijaan illalla sarjani onnistuneita ravintolaelämyksiä Vancouverissa sai jälleen jatkoa, kun menin ilmastotieteilijän kanssa jo perinteiseksi muodostuneelle perjantai-illalliselle. Koska kategorisesti jokainen ravintolareissumme on ollut onnistunut, loimme tamimaisesti neljän prinsiipin listan jolla selittää jatkuvaa menestystämme:
  1. Suomalais-ugrilainen nälkiintyminen. Käytännössä ravintolat täyttyvät ääriään myöten viimeistään kahdeksan aikaan illalla perjantaina ja lauantaina, mutta koska menemme syömään kuuden ja seitsemän välillä, yleensä kaikkialla on vielä riittävästi tilaa;

  2. Kaksikkona toimiminen. Epäsosiaalinen kaksikko on aina helpompi sijoittaa ja muonittaa kuin suurempi joukko;

  3. Satunnaistettu intuitio. Valitse 99B-line, 017 tai 004, jää pois sopivalla sijainnilla, kävele muutaman korttelin mittainen matka Broadwayta ja mahdollisesti takaisin 4. katua, ja valitse hyvältä vaikuttava paikka; ja

  4. Vancouver. Edellinen kohta ei toimisi, ellei täällä olisi niin jumalattomasti hyviä ravintoloita.
Eksoottinen Navjot-setä tosin aprikoi, että onneni johtuu vain siitä ettei Suomessa oli hyviä ravintoloita ja/tai vaatimustasoni on niin heikko. Uskallan väittää vastaan.

Sedästä puheen ollen, illan antikliimaksiksi tarkoitettu paluu kampusalueelle ja Koerner'siin osoittautui myös varsinaiseksi johdatukseksi. Koska paikalla oli ainoastaan etablisoituneen mikroseurapiirini kunnianarvoisia jäseniä (eksoottinen setä Intiasta ja kreikkalainen G.igolo), pääsin nauttimaan paitsi hyvästä seurasta, myös elämäni ensimmäisestä pubicurling-kokemuksesta. Valitettavasti valomerkki katkaisi hyvin alkaneet harjoitukset. Epävirallinen St. John's Cigarette Appreciation Society:mme jatkoi illastusta vielä mikropiirin italialaisen jäsenen kera venäläishenkisillä teekutsuilla Collegen patiolla. Ainoa harmittava asia oli se, että intialaisten opiskelijoiden järjestämä Festival of Light -sessio jäi näkemättä. Eksoottisen sedän mukaan tanssijattaret olivat todella hot hot hot (lisää intialainen aksentti). Siis kuin tandoori-uunista ikään.

Hienoa ja huonoa suomalaisuudessa on se, etteivät nämä kovasti kotimaassa ruokitut stereotypiat oikeastaan merkitse mitään täällä. Pohjoiseurooppalaiset kolleegat sentään tuntevat arkkityypin hiljaisesta ja juopottelevasta suomalaisesta joka pitää kylmästä ja juo vodkaa. Kokemukseni mukaan kanadalaisille Suomi on joko tunnettu jääkiekosta, tai sitten kuten eräskin Collegen natiivi totesi: "Suomi? Eikös se ole joku maa Hollannin ja Britannian välissä... ja ei vai? No teillähän on siellä Euroopassa niin paljon niitä kaikenlaisia pikkuvaltioita." Sen sijaan pääsen rakentamaan erinomaisia stereotypioita mm. meksikolaisista ja intialaisista asuintovereistani, ja he ärsyyntyvät juuri oikealla tavalla. Ah.

Uutinen Nebraskasta kertoi, että rosvot vohkivat kahdeksan raskaana olevaa vuohea sekä Honda Civicin etuovet. Poliisin mukaan kyseessä olivat ammattilaiset.

torstaina, marraskuuta 17, 2005

Työläisen parempi torstai


Erityistutkijan laskettelukausi voidaan julistaa virallisesti avatuksi. Torstainen Grouse Mountainin hiihtoretki kesti vastoin alkuperäisiä suunnitelmia aina kello kymmeneen asti illalla. Sää oli epävancouvermaisesti erinomainen: aurinko paistoi, taivas oli kirkas ja näkyvyys täydellinen. Laskettelukeskuksen avaijaisten kunniaksi päivä oli välinevuokrausta lukuunottamatta ilmainen. Valitettavasti hyvin nopeasti selvisi, että viisihenkisen ryhmämme lisäksi vain noin puoli Vancouveria oli saapunut paikalle ilmaisen laskettelun toivossa. Ja olihan se ilmaista, siis jos jonossa vietetylle vapaa-ajalleen ei laske minkäänlaista erillistä hintaa.

Kunnioitettavaa sissihenkeä osoittaen ihmisiä käveli asvaltilla laskettelumonot jalassa jo toista kilometriä ennen varsinaista vuorille vievän SkyLiftin lastausaluetta. Latenssiaika ensimmäisestä hissijonosta aina viimeisten välineiden kuittaamiseen saakka oli parahultaiset kaksi ja puoli tuntia. Jo pelkästään keskukseen vievään hissiin pääseminen, jos siis sattui olemaan vailla omia välineitä, vaati erillisen jonottamisen. Riemuretkemme turkkilainen osapuoli O. osoitti kiitettävän härskiä kansalaisaktiivisuutta junailemalla meidät ensin välinevuokrajonon ohitse ylös keskukseen, ja sitten vielä varsinaisen välinevuokraamon ensimmäisen tason jonon ohitse muilutettuaan itsensä takaovesta sisään ja saatuaan käsiinsä ylimääräisiä vuokralomakkeita. Kaiken säätämisen jälkeen laskimme, että voitimme jälkimmäisessä kohteessa noin kolme paikkaa jonossa.

Jonottamisen tuska kuitenkin unohtui kertaheitolla kun pääsimme varsinaiseen asiaan ja ihailemaan vuorelta avautuvia maisemia. Onnistuneen laskun jälkeen G. päätti panna kessuksi hiihtohissin jonossa. Puolen minuutin kuluttua hän sai ensimmäisen valituksen eräältä kanssajonottajalta. Jonon vieressä ollut kyltti vahvisti asian kieltämällä tupakoinnin ja kiroilun jonossa. Huvitin itseäni kiroilemalla suomeksi, ja G. huvitti minua toistelemalla vahvalla kreikkalaisella aksentillaan nelikirjaimista amerikanenglannin ilmaisuaan välittömästi kun hissi nousi ilmaan emmekä enää teknisesti ottaen olleet kiellon vaikutuspiirissä.

Nämä kiellot tekee hieman huvittaviksi se tosiasia, että en ole sitten Amsterdamin visiittini haistanut moista marihuanan katkua missään. Hiihtohissin jonossa nimittäin tupakoitsijoita oli kovasti vähän, mutta paikallinen nuoriso veti pilveä posket lommollaan siihen malliin, että hieman liioitellen savu näkyi jo pitkän matkaa rinteessä ennen monttuun saapumista. Ruohon katku oli niin vaikuttava, että voisin vannoa tulleeni nälkäiseksi pelkästään jonossa seisomisesta -- ellen olisi joutunut jatkuvasti väistelemään lumipalloja. Pilvessä heiluneet nuoret aloittivat spontaaneja lumisotasessioista alvariinsa. Samalla tuntui siltä, että siinä missä hiihtohissit pysähtelivät vähän väliä päivällä kaatuvien amatöörilumilautailijoiden takia, illemmalla sama ilmiö toistui liian pilvessä olleiden lautailijoiden toimesta.

Vaikka näköala olikin poikkeuksellisen hieno jo päiväsaikaan, se muuttui lähes uskomattomaksi auringon laskettua. Rinteiltä koko Vancouverin pitäjä laskeutui horisonttiin asti jatkuvana valomattona. Reissu olisi ollut siihen kulutetun ajan väärti jo pelkästään näköalan takia. Lumi muuttui vain paremmaksi ja paremmaksi, mutta valitettavasti lihakseni muuttuivat samalla väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi. Lopullinen niitti tuli siinä vaiheessa, kun onnistuin kaatumaan todella spektaakkelimaisesti puolivoltilla ja kerien. En vieläkään tiedä mihin osuin tai mitä tapahtui, mutta toinen sukseni löytyi keskeltä laskettelurinnettä kohtisuoraan pystystä sojottamassa, ja menetin suksien, sauvojen ja käsineiden lisäksi vielä piponi, laskettelulasini ja iPodini moisessa kerimisessä. Temppu oli niin vaikuttava 360-astetta head-to-the-ground tailgrab, että lähinnä nauroin täpinöissäni hienolle suoritukselleni. Seuraavana päivänä niskani ja ranteeni olivat todella hellänä.

Kun paluumatkalla olin hiihtohississä ja jouduin kuuntelemaan superäänekkäiden teinien "O Canada"-versiointia sekä muuta älämölöintiä, tajusin että annan näille jostain syystä paljon enemmän vähämielistä möyhötystä anteeksi kuin kotisuomessa vastaavaan Hervannan yöbussissa sortuville melskaajille.

Illalla suorittaessamme debriefingiä Collegen biljardihuoneessa muistin jälleen, että täällä on yksi oikeasti erinomainen panimo, nimittäin Quebeciläinen Unibroue Microbrewery.

Vaitoehtoihminen

Hmm, katsotaanpa säätiedoitetta. Näyttäisi tulevan mukavan oloinen päivä. Menisikö sitä töihin, vai menisikö sitä laskemaan mäkeä?

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005

Tapanin tulette tuntemaan

Mitä sinä vastasit, kun koulussa kysyttiin miksi haluat tulla isona? Poliisi? Palomies? Lentäjä? Insinööri? Mutta että ohjelmistotekniikan tohtori?

Vancouver lähettää lämpimät etäonnittelut ja harmittelee vilpittömästi sitä, ettei pääse paikan päälle sikaionnittelemaan! Kutsuni karonkkaan taisi tosin ns. eksyä postissa, koska muussa tapauksessa olisin luonnollisesti käyttänyt pahamaineisen Säätiön matkustukseen myöntämiä apurahoja ja raahannut kaljaasini pääkallopaikalle. TTA, TkT -- kylläpä kalskahtaa komealta!

Kyä meinaan alkaa olemaan äijää (ja pian akkaakin) tohtoriparkissa ihan tulpaksi asti.
Kerekecske, gombocska.

Lauri löytää jyvän

Erityistutkija näemmä ns. kimpaantui aamiaisella. Korostettakoot ettei kimpaantuminen liity erityisesti alkuperäiseen -- ja itsessään kiinnostavaan -- "julkinen tila ja naiseus"-tutkimusaihioon, sukupuolikysymyksiin tai edes yhteiskuntatieteilijöihin. Sen sijaan se liittyy kovastikin ns. tamperelainen ylioppilaskuntapoliitikko -tyyppiseen keskustelumetodiin, joka ihan oikeasti aiheuttaa itselleni fyysistä kipua. Jostain syystä nuo eduskunnassakin erinäisissä tehtävissä tavatut ylioppilaskuntapoliitikot ovat kummallisen homogeeninen ihmisryhmä niin koulutuksensa, sukupuolensa, edustamiensa kansalaisjärjestöjen kuin puoluekantansakin suhteen. Olikos tämä nyt sitä kuuluisaa meemien kytkeytymistä? Vai sorrunko vain tympeään yleistämiseen?

Luonnollisesti silloin kun en jätä tyhjää äänestyslippua, tuen äänestyskäyttäytymiselläni tätä klikkiä.

Ilkka oli oikeassa

Aamiaispöydässä minulle kerrotaan, kuinka romanialainen arkkitehti pyrkii poikkitieteellisessä väitöstyössään osoittamaan että julkinen tila on olemassa ainoastaan miehille, ja tutkimaan kuinka vallitsevan status quon voisi muuttaa. Koska väite tuntuu yhtä aikaa hieman epämääräiseltä, syyllistävältä ja arkikokemukseni vastaiselta, päätin selvittää mitä termi "julkinen tila" tarkoittaa tässä kontekstissa. Yritin myös selvittää, miksi tätä julkista tilaa ei ole tarjolla naisille. Molemmat osoittautuivat virheiksi.

Vastausten sijaan ajaudun loputtomaan vastakysymysten, vähättelyn ja motiiveihini kohdistuvien arveluiden suohon. Kävi selväksi, ettei minulla itse asiassa ole edes oikeutta esittää moisia kysymyksiä, ja niiden esittäminen ainoastaan osoittaa etten ymmärrä asioita, olen todennäköisesti tyhmä ja mahdollisesti jopa mielenvikainen.

Ja koska annetut käsitteet ovat itsestään selviä, minun ei pitäisi edes kysyä moisten määrittelyiden perään. Sitäpaitsi niiden kysyminen on loukkaavaa ja luon ilmapiirin joka häiritsee määrittelyä. En selvästikään vain ymmärrä kuinka asiat ovat. Kysymykseni osoittavat kiistattomasti että koen maskuliinisen hegemoniani uhatuksi, ja tämä on itsessään selvä todiste alkuperäisen väitteen todenmukaisuudesta.

Ja tätä rataa. Parhaita postmoderneja traditioita noudattaen mihinkään ei saa vastausta, mihinkään ei saa tarrattua kiinni. Koska päätöksenteko on julkisessa tilassa, julkinen tila on maskuliininen eikä huomioi naista. Se näkyy siinä, ettei se huomioi naista. Se ei huomioi naista, koska päätöksenteko tapahtuu julkisessa tilassa.

Tein juuri päätöksen, joka perustuu viimeisten viiden vuoden aikana keräämiini datapisteisiin: seuraavan kerran kun puhun entuudestaan tuntemattomien sosiologien tai yhteiskuntatieteilijöiden kanssa, oletan puhtaasti symmetriasyistä heidän olevan mielenvikaisia. Mikäli näin ei kuitenkaan sattuisi olemaan, siirrän todistustaakan vastakkaisesta asian tilasta mielihyvin heidän harteilleen.

Sinä arkkitehtiopiskelija siellä Aleksanterinkadulla, juuri sinä, määrittelepä nyt meille onko olemassa kanonista yksityinen tila - julkinen tila -dikotomiaa. Jos joku muu arkkitehti sattuisi tätä lukemaan, kommentit ovat myös tervetulleita.

Ironista kyllä, metsätieteellinen tiedekunta sijaitsee suoraan tietotekniikan osaston vieressä. Tarvitsen kuulokkeet, kun ympärilläni istuvat ihmiset jaksavat äänekkään tiedostamisensa ohella -- ylläri-pylläri -- rapistella ruskeista Starbucks-pusseistaan hedelmällisiä palasia ahnaisiin kitoihinsa.

tiistaina, marraskuuta 15, 2005

Sen sellaiset

Missähän vaiheessa parasta ennen -päiväykseni meni umpeen? Entä milloin kykyni omaksua uusia asioita heikkeni ratkaisevasti ja kaikesta vähänkin teoreettisemmasta tai abstraktimmasta opiskelusta tulee ainoastaan pää kipeäksi? Tuntuu kuin olisin joku niistä 9-luokkalaisista öyhöttäjistä, joille jouduin matikkamaa-henkisesti tukiopettamaan visaisia pähkinöitä a'la "jos kaksi kertaa X on kymmenen, paljonko on X", ja nyt joudun pinnistelemään vähäisen kapaisteettini äärirajoilla. Tältäköhän se kuuluisa päätä puristava vanne tuntuu?

Vanne kiristää päätä opiskellessani japanin kieltä. Vanne puristaa päätäni opiskellessani Ecplisen ihmeitä. Vanne porautuu ohimoihini jopa lukiessani kotskaportaalin MADE-dokumentaatiota. Vanne hieroo takaraivon rikki yrittäessäni sulattaa internjetin neroputtien lähettämien linkkien sisältöjä aivoihini.

Olisi pitänyt jäädä viimeiselle niistä tasoista jolla olisin keekoillut kukkulan kungaksena kuten forssalainen asian ilmaisisi. Tosin minua valistettiin siitä, että postdoctoral research fellow -tasolla olen vielä hyvässä jamassa. Ilmeisesti vasta assistant professor siirtyy pahnan pohjimmaiseksi akateemisessa tenure-nokkimishierarkiassa. Yliopisto on muutenkin viheliäinen työympäristö: opiskelijoiden keski-ikä säilyy siinä parinkymmenen ikävuoden tienoilla, mutta itse sen kuin vanhenee. Ja kun ne nuoret on kuitenkin pidempiä, paremman näköisiä ja terveempiä kuin itse, ja varmaan viriilimpiäkin, katkeraksi se lyö. Perkeleen nulikat, painukaa omille pihoillenne pyörimään.

Toisin sanoen: olisi pitänyt jättää pasuunan soitua maistamatta hyvän ja pahan tiedon puusta vaikka kuinka United Fruit Corporation Jahvelta saamaansa osaa minulle tarjosi. [Edit: sitten melkein myöhästyin illalliselta tämän tyhmän kirjoituksen takia ja missasin viikon parhaan jälkiruuan.]

maanantaina, marraskuuta 14, 2005

Mäyhel

Yksi havaitsemani kanadalainen erikoisuus on halu olla kuin entisellä puhelinoperaattorilla kaikkialla ja kaiken aikaa... syömässä jotain. Ihmiset syövät jatkuvasti autoissansa, joskin se voi olla ihan ymmärrettävää: aamiainen, lounas ja välipala yhdistyvät kätevästi autoilun riemuihin. Mutta täällä ihmiset syövät myös julkisissa liikennevälineissä. Bussissa vierustoverini kaivaa esiin muutaman rasiallisen tuimasti käryävää dippikastiketta ja muina miehinä napsii pari annosta nuggetteja välillä sormenpäivään ahnaasti nuolien. Olen ehkä tarpeettoman takakireä, mutta ahdistaa. Ne vetävät ruskeista paperipusseistaan Starbucksin jättikokoisia kahvileipiä ja pintin vetoisia kahvikiulujaan ja mässyttävät niitä kirjastossa, puiston penkeillä ja kadulla kävellessään. Tutkimuslaboratorion maanantaipalaverissa vieressäni istuva aspektiguru rapistelee pussistaan ulos annospala kerrallaan neliömetrin kokoista suklaakeksiään luoden äänivallin jonka takaa en kuule mitä puhuvat päät yrittävät toisilleen viestiä. Toisaalta paperin esittelyvuorossa oleva naistutkija mättää tottuneesti suuhunsa ruokaa ja juomaa puhumisensa lomassa. Tutkijat kutsuvat toisiaan brown bag -lounaille ja taas rapistellaan pusseja. UBC:n kasvitieteellisessä puutarhassa seisoo automaatteja joista voi ostaa limsaa ja sipsejä mikäli syömisen halu iskee kesken kasviretken.

Välillä erityistutkijan käämit ovat lähellä kärvähtää jatkuvaa ryystämistä, rapistelemista ja mässyttämistä kuunnellessaan, mutta se olisi pikkumaista. Kaikkeen tottuu, paitsi suu auki tapahtuvaan purukumin mäyheltämiseen. Murhanhimoonsa voi sitten katsella Happy Tree Friends:ien jaksoja.

lauantaina, marraskuuta 12, 2005

Gastown


Sarjassa hiustenleikkuuta ja tehottomasti käytettyä aikaa seuraa lauantai. Sain itseni revityksi Gastowniin, joka osoittautui varsin viehättäväksi, joskin maineeseensa (tai mainostukseensa) nähden yllättävän pieneksi pläntiksi. On kylläkin piristävää nähdä alue, joka on täynnä pieniä ravintoloita ja käsityöpuoteja, jonka talot ovat ihan oikeasti persoonallisen näköisiä ja jonka mukulakivikatuja reunustaa wanhan ajan katulamput. Kamera oli mukana mutta valitettavasti valokuvat epäonnistuivat kategorisesti. Summassa valittu intialainen ravintola oli joka tapauksessa hyvä. Vancouver on täynnä ravintoloita ja kuluneiden yhdeksän viikon aikana saadun otoksen perusteella keskimäärin ihan kohtuullisen hyviä sellaisia. Ainoa olennainen sääntö tuntuisi olevan se, että mihin tahansa ravintolaan täytyy viikonloppuna kello 1900 jälkeen hankkia pöytävaraus. Tai sitten mennä syömään ruotoisen aikaisin. Keskimäärin valinta on kohdistunut jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Gastown on itse asiassa alue josta varsinainen Vancouverin kaupunki sai alkunsa 1867. Historiikin mukaan Gassy Jack Deighton perusti, kuinkas muuten, ensimmäisen baarin paikallisia metsureita ("I'm a lumberjack and I'm OK / I sleep all night and I work all day") viihdyttämään. Muutamaa vuotta myöhemmin Gastown nimettiin uudelleen Granvilleksi ja lopulta brittiläisen tutkimusmatkailijan George Vancouverin mukaan Vancouveriksi. Se, ettei taantunutta aluetta purettu 60-luvulla voitaneen laskea aktivistien ja tiedostavan kansanosan ansioksi.

Koska edellisen viikonlopun hurskaat aikeeni mennä drive-in elokuviin kariutuivat, menin ensimmäistä kertaa elokuviin Vancouverissa ollessani. Elokuvaksi valikoitui hilpeä Wallace & Gromit in The Curse of the Were-Rabbit. Elokuva oli hauska ja puput söpöjä, joskaan ei mielestäni ihan pärjännyt edeltäjilleen.

perjantaina, marraskuuta 11, 2005

Tykinkuula

Torstainen röpöttely kostautui vieläkin hitaammalla perjantaipäivällä. Pyhän Johanneksen Korkeamman Oppilaitoksen gradstudent-opiskelijat pidetään herran kurissa ja nuhteessa. Haaveilen postdoc-huoneen kaappaamisesta itselleni ja kuningatarkokoisesta vuoteesta. Collegen peruskokoinen armeijapunkka olisi peitonnut TOASin aikoinaan tarjoamat sängyt mutta kolmikymppisenä tämänkokoisen nukkumapinta-alan jakaminen toi kummasti mieleen amaat opiskeluajat.

Siinä missä kotipuolessa jokasunnuntainen rituaali Zarillossa sitä iänikuista Isoa Kokkia nauttien alkoi lievästi ottaen kyllästyttää, hämmästyttävää kyllä täällä Ameriikan ihmemaassa en ollut toistaiseksi nauttinut yhtään hampurilaista tahi annosta ranskalaisia perunoita. Asia tuli korjattua jälleen kuin puolivahingossa, kun osuin Lonely Planetin sivumennen kehaisemaan hampurilaisravintolaan, Joe's Grill:iin. (Edit: tai luulin osuneeni, mutta kun tämä paikka oli Broadwayllä eikä 4. kadulla.) Kovasti tuo tuli tarpeeseen.

Ja koska henkilökohtainen budjettini ei veny $100 hintaiseen NHL-lippuun, menin kannatuksen vuoksi katsomaan UBC Thunderbirdsien ja Manitoban välistä peliä. Olihan se tietenkin mukavaa, kun pienessä hallissa kuulee yksittäisten kannattajien öyhötyksen ja haistaa pelaajien hien, mutta se pelin taso. Voi voi. Pelikellon ollessa 44 sekuntia vaille loppuvihellystä aprikoimme saksalaisen primus motorin kanssa, joskos pojat aloittaisivat edes jonkinsortin tappelun pelillisen teurastuksen päätteeksi. Päätimme kuitenkin jäädä istumaan baarin puolelle. Viisitoista sekuntia myöhemmin israelilainen vahvistuksemme sai psykoottisen naurunsekaisen euforiakohtauksen kun turpakäräjät sitten ennustuksen mukaisesti alkoivat. Isot miehet, karvatkin kasvaa ja kaikkea.

Jatkopaikkana toiminut opiskelijadisko möyhöttävine myöhäisteineineen muistutti minua siitä, miksi kampusalueen juottoloita kannattaa vältellä. Toisaalta mieluummin minä phukseja katselen kuin pöytäseurueen päihtynyttä saksalaista postdoc-tutkijaa joka jaksoi isällisesti mutta yksityiskohtaisesti kuvailla mitä moninaisempia seksuaalisia seikkailuitaan ympäri maailmaa erinäisten tyttärien seurassa. Ottaen huomioon 80-luvulta periytyneet "plektra"-tyyppiset silmälasit, kauhtuneen villapaidan alla roikkuvan möhömahan, väärin päin pidettävän jääkiekkolippalakin ja sen alla piiloteltavan jättiläismansikan, herrasmiehen tarinat taisivat liikkua ennemminkin Paroni Münchenhausenin hengenmaisemissa. Minun olisi kaiketi pitänyt jättää tämä syvä ajatus mainitsematta ääneen kyseiselle herrashenkilölle, mutta kun tämä machomouhoaminen on niin kovasti tympeää.

Flanderin kentät

Perjantaina puoli Kanadaa oli käytännössä kiinni paikallisen veteraanien päivän johdosta. Päivämäärä 11. marraskuuta viittaa ensimmäisen maailmansodan loppumiseen. Omalla tavallaan juhla yhdistää suomalaisen pyhäinmiesten päivän (vai oliko se vainajien muistopäivä) ja itsenäisyyspäivän rituaalit. Ihmettelin jo viikkoa ennen varsinaista juhlaa miksi kadulla yhä useampi vastaantulija kantoi rintapielessään punaista silkkiunikon kukkaa. Kuvittelin sen liittyneen lähestyviin vaaleihin tai vaihtoehtoisesti olevan jonkinlainen kaiken hyvän puolesta kaikkea pahaa vastaan -tyyppinen geneerinen sympatian osoitus. Näitä tekokukkia jaettiin vapaaehtoista lahjoitusta vastaan eri puolilla kaupunkia, joten samalla kyseessä on lienee jonkinlainen hyväntekeväisyyskeräys.

Riippuen kantajastaan, kukka voi symboloida yhtä lailla kunnioitusta edellisten sukupolvien sodassa tekemiä uhrauksia kohtaa, rauhantahtoa (tätä varten taisi olla erikseen valkoinen versio) tai pohjoisamerikkalaista nationalistista ja militaristista öyhötystä. Huomasin vastan myöhemmin, että sekä unikon kukka että runo ("Fields of Flander") jonka perusteella kukka on valittu Remembrance Dayn symboliksi, löytyvät painettuna kanadalaisen kymmenen dollarin setelin kääntöpuolelta.

Itse pohjustelin perjantaista vapaapäivää istumalla torstai-illan italialaisen postdocin huoneessa nauttien tarpeettoman paljon raikasta keskiolutta kreikkalais-slovakialais-turkkilais-intialaisen nelikon kesken. Kaapattuaan huoneryöminnästä jäljelle jääneen vodkapullon ilmastotieteilijä innostui Googlen kuvahaussa käyttämistäni hakutermeistä. Tarvitaan siis tuplamaisterius ja tohtoroituminen kotimaansa vuoden väitöskirjapalkinnon kera, jotta kulttuurien välinen dialogi päästään abstrahoimaan sanaan "pylly". Universaalia tämä alapäähuumorin tenhovoima.

torstaina, marraskuuta 10, 2005

La Perse


Mistä tietää että päivästä ei todennäköisesti tule erityisen tuottava? Esimerkiksi siitä, että kellon lähestyessä neljää iltapäivällä asianomainen yrittää edelleen käynnistää tutkimusdieseliään, huonolla menestyksellä. Ja etenkin siitä, että asianomainen viihdyttää itseään helpoimmalla mahdollisella tavalla: Googlen kuvahaulla. Hakusanalla "perse". Ja naureskelee itsekseen minkä kerkiää. Olenkohan minä sellainen helposti huvittuva ihminen?

Ja koska tiedän ettei kukaan ole koskaan aiemmin hakenut sanaa "perse" hakukoneella, jaan ilomielin tulokset myös hämmästyttävän 25 päivittäisen lukijan kanssa:
  • Kirjallisuuden Nobel-voittaja Saint-John Perse.

  • Vakavasti otettavaa ja katu-uskottavaa muotia suoraan Kaliforniasta: James Perse. Tosin kantaisin kyllä mieluummin edellämainitun suunnittelijan nimellä varustettua T-paitaa kuin vaikkapa Tommy Hilfigerin vastaavaa minä päivänä hyvänsä.

  • Sairaanhoitajan koulutusta a'la Perse School, Cambridge: "All the Schools in the Foundation seek to combine academic excellence, a wide range of extra curricular activities, and care for the individual to help pupils realise their potential".

  • Ja nelikentän täydentää moottorien viritysosien itseoikeutettu hovitoimittaja, Perse Performance Ltd.

Voi voi. Pöydällä lojuu kirje joka on osoitettu Tohtori Erityistutkijalle.

[Inspiraatio via Slate.]

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005

Veturimiehet heiluttaa

Työtoverini Brianin päällä oli tänään varsin mielenkiintoisen näköinen T-paita. Paidassa oli listattu allekkain nimiä ja jokaisen nimen vieressä oli tyhjä ruutu, joista yhteen oli piirretty tussilla rasti. Tunnistin nimistä Amsterdamin sekä Schipholin lentokentän. Tarinan mukaan kyseisiä paitoja jaettiin Hollannin rautatieyhtiön toimesta uuden vuoden aaton ja päivän vastaisena yönä humalaisille matkustajille. Junaan noustessa konduktööri merkitsi kyseisen henkilön pääteaseman piirtämällä rastin paitaan. Jokaisella asemalla juhlinnasta väsyneet matkaajat käytiin läpi ja ne joiden oli määrä jäädä kyseisellä asemalla pois herätettiin unestaan. Paikallisen VR:n palvelualttiutta ei voi kuin ihailla.

Tarjolla olisi Denzil Dexterin kotiyliopiston professorin luento "Einstein's Vision and the Quantum Universe", mutta taida tyytyä siivoamaan ruotoiseksi äitynyttä asuinsijaani. Radiossa kerrottiin että 80-luvulla hardrock-levyissä laulu olisi miksattu hieman voimakkaammalle vasemmalle kanavalle jotta "automiehen miksaus" toimisi paremmin.

Musiikista puheenollen, miltäpä SonyBMG:n EULA vaikuttaa? (via BoingBoing)

tiistaina, marraskuuta 08, 2005

Petri-san

Koska japanilaiset kurssikaverini eivät ole vieläkään lähettäneet kuvia minusta, Ipa-lippiksestä ja pickupistani, päätin kostoksi aloittaa japanin kielen kurssin. Tai paremminkin: päätin liittyä jo kolme kuukautta kestäneelle japanin kielen kurssille. Tunnin aihepiirinä ei siten ollut kuinka tervehtiä japanilaista koiraa (puhumattakaan siitä kuinka se koira vastaisi) vaan pääsin välittömästi oppimaan aikamuotoja. Apina näkee ja apina tekee.

Siispä ensimmäinen ikinä kirjoittamani japaninkielinen lauseeni, vastauksena kysymykseen: "Petri-san wa, shūmatsu nani o shimashita ka?", menee seuraavasti: "Watashi wa doyōbi to nichiyōbi ni sukyūba o shimashita." Liitetty kuva esittää saman hiragana-merkeillä (jos se on oikea termi?).

Tunnin jälkeen opettaja ilmaisi olevansa tyytyväinen saadessaan uusia oppilaita luokalleen, mutta samalla kehotti minua eläytymään hieman vähemmän lausuessani japaninkielisiä virkkeitä.

PS. Voisiko joku (ts. Vertaisvoimailija) lähettää linkin josta löytäisin kaikki Suomen ja Slovakian välisten virallisten maaotteluiden tulokset? Arigato.

maanantaina, marraskuuta 07, 2005

Ilon ja riemun päivä, osat 3 ja 4

Rakas päiväkirja.

Nousen jälleen kello 05.45, viiden tunnin yöunien jälkeen. En jaksanut käydä syömässä mitään edellisiltana, mutta onnekseni minua ruokittiin, juotettiin ja valvotettiin Mannonenkovan taholta. Järjestyksessä toisena päivänä sukellusryhmä toimii suorastaan itseohjautuvasti. Auton lastaaminen, tien päälle pääseminen ja korealaisen kymmenen kappalleen cd-levyn syöttäminen käyvät varsin tehokkaasti. Joka toinen kappale lauletaan kaiketi koreaksi lukuunottamatta muutamia maailmanesperantolla lausuttuja katu-uskottavia välihuutoja jotka kehottavat nostamaan kädet ilmaan. Japanilaiset nukkuvat.

Kello 08.15 olemme Porteau Coven meripuiston laiturilla. Tällä kertaa aurinko paistaa ja puiden syksyinen värikirjo luo postikorttimaisen kontrastin ympärillä nousevien vuorien lumisille huipuille. Vancouvermaisesti pilvet vyöryvät alas vuorilta. Katson kuinka nämä japanilaiset tytöt Erika, Kumiko ja Kaori raahaavat lähes itsensä kokoisia tankkeja kaksin käsin askel askeleelta asfaltilta nurmikolle. Opin miltä voivottelu kuulostaa nipponin kielellä. Ne ovat niin pirun söpöjä. Minut siirretään überviileän Josien (outo nimi miehelle) kanadalaisryhmään, joten pääsen nauttimaan siitä harvinaisesta herkusta että ymmärrän mitä ohjaaja sanoo. Märkäpuku on märkä ja kylmä, mutta katson ympärilleni ja ensimmäistä kertaa tämä touhu tuntuu helvetin hienolta. Kostean märkäpuvun vaativa kosketus riittää abstrahoimaan Chin sanavaraston kahteen tuttuun sanaan: so ja cold.

Kello 10.15 vääntäydyn veteen tekemään tasapainoliivien ja painovyön vaihtoharjoituksia veteen. Vaikka vesi on kylmää, se ei tunnu yhtä pahalta kuin edellisenä päivänä. Väännän CESA-harjoituksen ja pääsen sukeltamaan 51 jalkaan. Luulen joutuneeni jonkinlaiseen typpinarkoosiin koska asentoni ja sijaintini hahmottaminen oli kovasti hankalaa ja kärsin pienimuotoisesta huimauksesta. Minua valistettiin että 30 jalan syvyys vastaa yhtä ravintola-annosta alkoholia ja tästä eteenpäin jokainen 15 jalkaa vastaa yhtä lisäannosta. En aluksi uskonut että tämä voisi oikeasti aiheuttaa ongelmia, mutta kuulin japanilaista ryhmää vetäneeltä Yoshilta hupaisan anekdootin. Hän testasi ryhmänsä jäsenten hahmotuskyvyn yksinkertaisella tehtävällä: hän näyttää kullekin sukeltajalle tietyn määrän sormia ja tämän tulee vastata näyttämällä yksi sormi enemmän. Yksi sukeltajista tarrasi tyynen iloisesti hänelle näytettyyn sormeen eikä suostunut päästämään irti puoleen minuuttiin ko. sormesta.

Näen pohjassa meritähtiä, merisieniä, merimakkaroita ja hämmentäviä kaloja. Näkyvyys on kehnompi kuin edellisen päivän jälkimäisessä sukelluksessa. Tasapainon ylläpitäminen hengittämällä on myös vaikeaa, koska hengitän joogamaisen hitaasti. Tultuani ylös kumppanini tankki oli imuroitu 3000 psi:stä 800:aan, kun itselläni oli vieläkin jäljellä 1600 bovis-yksikköä. Olen siis taloudellinen mutta samalla ruhoni ei suostu pysymään ilman avustusta kovinkaan stabiilina. Pääsen ulos vedestä, syön leipää ja juoksentelen ympäri parkkipaikkaa ärsyttävän pirteänä. Joku voisi tulla ja läpsäistä.

Kello 12.45 painun takaisin pohjaan. Ryhmämme ei tunnu saavan millään tyydyttävää neutraalia nostetta aikaiseksi, joten joudun odottamaan vuoroani pohjassa todella pitkään. Viihdytän itseäni piereskelemällä. Lämmin kaasu virtaa piristävästi märkäpukuni selkäpuolta pitkin huppuuni. Luulen, ettei kukaan huomaa mitään, mutta sitten huomaan ohjaajan elehdinnän. Tajuan, että hengittäessäni sisään ainoa kuplavirta vapautuu paljastavasti huppuni aukosta ohimoiden puolelta ulos. Sukellus toimii loppujen lopuksi hyvin, mutta samalla tajuan että syvyyden hahmottaminen pinnan alla on oikeasti pirun hankalaa.

Kello 13:15 saan itseni ulos vedestä. Tällä kertaa olen varustautunut teknisellä alusasulla joten oloni on kuiva ja onnellinen, etenkin kun muut kurssilaiseni pääsevät vedestä vasta jälkeeni. Auton lavaa lastatessa japanilaistroikka keksii uuden taktiikan. Ensin ne laskevat kolmeen, sitten nostavat yhteistuumin varustelaatikon ilmaan ja raahaavat sen auton perää kohti. Sitten ne laskevat uudestaan kolmeen ja heivaavat laatikon lavalle. Tämän jälkeen ne kiljahtavat innokaasti jotain "hip hei"-tyylistä ja tanssivat käsi kädessä seuraavalle laatikolle. Sanoinko jo että ne ovat söpöjä? Masaki, ryhmän miespuolinen jäsen yrittää jälleen irroittaa märkäpukuaan. Kun rimpuilua on kestänyt lounaani verran, yritän lähestyä häntä auttaakseni operaatiossa, mutta havaitsen kauhun hänen silmissään. Ilmeisesti se asfaltille putoaminen ei ollut erityisen miellyttävä kokemus.

Ajomatkalla takaisin Chi katsoo reaktioitani ja poistaa cd-levynsä soittimesta. Japanilaiset nukkuvat mitä kummallisimmissa asennoissa. Koululla lasken kustannuksia ja huomaan, että vuokratoimiston antamaan viikonloppuhintaan $94.95 lisätään kolmen päivän vakuutus, 7% GST, 7% PST, ajoneuvovero ja ympäristövero. Loppuhinta on vain ja ainoastaan 230% alkuperäisestä annetusta hinnasta. Sain sukelluskortin.

Kello 18:15 Palaan Collegeen ja kaadun sänkyyn vaatteet päällä. Sammun totaalisesti ja nukun vahingossa illallisen ohitse, joten tämäkin päivän ruokailupolitiikka jäi kahteen sämpylään ja banaaniin.

Kello 20:30 havahdun koputukseen ovellani ja muistan, että lupasin suorittavani mieskurtisaanin vaativia tehtäviä kyseisellä kellonlyömällä.

Kello 23:30 totean, että olihan tämä pirun raskas mutta kokonaisuudessaan asiallinen viikonloppu.

Ilon ja riemun päivä, osat 1 ja 2

Rakas päiväkirja.

Kello 05.45 aamulla einehdin hamppumuroja soijamaidolla ja noudan japanilais-korealaisen sukellusryhmäni UBC:n päälinja-asemalta. Lastaan massiivisen pick-upini lavalle 18 tankkia ja 9 varustelaatikkoa painovöineen. Valitsemani neopreenikengät ovat kadonneet, mutta nurkasta löytyy homehtuneet kalossit paremman puutteessa. Ajan kohti Whytecliff Parkin meripuistoa. Japanilaiset nuokkuvat takapenkillä, korealainen sukelluskumppanini haluaa ilahduttaa minua cd-levyllisellä ensiluokkaista hiphop-musiikkiaan.

Kello 08.08 seison Whytecliff Parkin sateisella merenrannalla valmiina pukemaan märkäpuvun päälleni. Ilman lämpötila on 9 astetta, veden 11 astetta. Kotiinsa on moni kuollut, mutta niin myös ko. sukelluskohteen vesiin. Puen märkäpukua päälleni yleisessä pukuhuoneessa. Samoissa tiloissa oleva wc on lukittu talvikaudeksi. Katson lattialle ja huomaan, että joku kekseliäs sielu on laajentanut pukuhuoneen käyttötarkoitusta. Päätellen käytetyn wc-paperin määrästä, kyseinen henkilö on paitsi kekseliäs, myös tarkka hygieniastaan. Tawanilainen sukeltaja-ässä patsastelee ympäriinsä pitkissä kalsareissaan ja miesavokkaissaan, esittelee aluetta katsoen kaiken aikaa minua silmiin häiritsevällä tavalla.

Kello 10.42 kahlaan veteen ja yritän säätää räpylöitäni samalla kun yritän välttää joutumasta rantaan ajautuneiden tukkien ruhjomaksi. Taivaalta alkaa sataa jotain räntää muistuttavaa päälleni. Huomaan, että suukappaleeseeni tihkuu suolavettä meren pohjassa. Se ei sinänsä haittaa koska olen jo tottunut suolaveteen juotuani sitä puoli litraa pintapelastusharjoitusten aikaan snorkkelistani, joka on veltto kuin tutkijan selkäranka. Neutraalin tasapainon aikaansaaminen on hieman hankalaa meren pohjassa, mutta onneksini olen asentanut tankin sen verran korkealle että löydän oikean sukellusasennon lyömällä takaraivoni venttiiliin. Pintaharjoitusten katson kaihoisasti rannalla lämpimästi pukeutuneita ihmisiä.

Merenpohjassa on uskoakseni kaikenlaista hienoa merenelävää, päätellen siitä kuinka kokemattomat mutta innokkaat sukeltajat riensivät kyynärpäätaktiikalla paikalle kuin nälkäiset hait syöttien perään aina kun ohjaaja näytti lampulla jotain kohdetta. Samalla he möyhivät räpylöillään pohjakerroksesta railakkaan pölypilven. Näin kylläkin vilaukselta meritähden ennen kuin korealainen sukellusparini mätkähti sen päälle yrittäessään säätää tasapainoliivejään. Parini tärisi jo pinnalla luottamusta herättävällä tavalla. Kello 08.00 ja 15.00 välillä hänen sanavarastonsa supistui olennaisesti kahteen sanaan: so ja cold.

Kello 11.15, noustuani vedestä ja saatuani räpylöiden kiinnikkeet vihdoinkin irti tunnottomilla sormillani tajuan, että rakkoni on halkeamaisillaan. Revin puskassa kaksiosaista 7 mm:n paksuista märkäpukuani irti lähes kymmenen minuuttia tuulen ja rännän piiskatessa selkääni. Sukellusseppo lipuu ohitseni ja kehoittaa minua virtsaamaan vuokrapukuuni, koska niin kaikki muutkin tekevät. Horkassa tärisevä kaksisanaista mantraansa toisteleva korealainen sukelluskumppanini siirretään japanilaisten ryhmään ja sukellusseppo tekee minusta sukellusparinsa.

Kello 12.30 siirryn nauttimaan veden lämpimästä syleilystä uudelleen. Sukellus tuntuu hieman paremmalta ja tällä kertaa harvennut joukko onnistuu pysyttelemään pohjan yläpuolella. Sukellusseppo selittää käsittämättömällä englannillaan jotain jota pitäisi tehdä. Tajuan ettei minun kannata pyytää häntä toistamaan sanomaansa koska en ymmärtäisi silti mitään. Vierustoverini pälyilevät toisiaan kuin kukin toivoen, etteivät vain joutuisi suorittamaan harjoitteita ensimmäisenä. Seppo toteaa kiivastuneena, ettemme kuuntele häntä tarpeeksi.

Kello 13.15 nousemme vedestä. Japanilaisseurueen ainoa mies istuu pickupin lavalla ja yrittää riisua märkäpukuaan. Puku juuttuu nilkoista kiinni ja sateen piiskaama mies pyytää lopulta surkeasti minua vapauttamaan hänet. Otan märkäpuvusta kiinni ja yritän kiskoa sitä irti. Mies painaa varmaankin alle 50 kiloa. Riuhtaisen liian lujaa ja hän lentää vetäisyn voimasta alas pickupin lavalta mätkähtäen suoraan asfaltille selälleen. Märkäpuku pysyy sitkeästi päällä. Aistin ilmassa epätoivoa.

Matkaamme takaisin Vancouveriin. Korealainen sukelluskumppanini saa sanavarastonsa takaisin ja haluaa soittaa lisää kymmenen kappaleen cd-levyään. Japanilaiset nukkuvat todella kunnioitusta herättävissä asennoissa takana. Levyllä lauletaan kolmattakymmenettä kertaa jotain naisista, kaviaarista ja nopeista autoista. Loukkaan levyn omistajan tunteita hyppäämällä pahimmat kappaleet ylitse, mutta tunnen vanteen kiristävän päätäni. Muistan puolimatkassa etten muistanut vaihtaa märkiä uimahousujani pois altani. Perillä sukelluskeskuksessa nysväämme vielä pari tuntia varusteita huoltaen ja sukellussepon debriefingiä kuunnellessa. Täytän ensimmäistä kertaa elämässäni sukelluslokiani. Tein järjestyksessä 1. ja 2. sukellukseni. Lunttaan sepon lokikirjasta ympäristötietoja ja huomaan, että hänelle tämä oli 2349. ja 2350. sukellus.

Kolme sukeltajaa kuoli Whytecliff Parkissa noustuaan liian nopeasti pintaan, kertoo verkosta hakemani uutinen.

Epämerkintä

Kaksiosainen sukellusraportti luvassa myöhemmin. Herättyäni kaksi päivää kello 05.45 ja nautittuani +8-asteisen meriveden hellästä kosketuksesta sain PADIn sukelluskurssin suoritettua. Raporttia odotellessa kannattaa miettiä kuution mysteeriä.

lauantaina, marraskuuta 05, 2005

00011111

Kiitoksia sille harvalukuiselle joukolle joka muisti lähettää psykedeelisiä onnitteluviestejä kuunarini vääjäämättömän happamisen johdosta. Täällä puolella valtamerta sain odottamattomasti peräti (2^5-1)-lahjuksenkin: värikkäät bokserit. Kuulemma minun värivalikoimani on turhan rajoittunut.

Kohtuuttoman säätämisen jälkeen vuokrasin viimein järjettömän kokoisen pickupin. Ja mitä minä tein tällä pickupilla perjantaina? Laitoin tietenkin lippalakin päähäni ja ajoin neiti ilmastotieteilijän kanssa Ikeaan. Syömään ruotsalaisia lihapullia ja ostamaan sisustustekstiilejä. Siinä se aika kuluu, ja ihan rattoisasti kuluikin.

torstaina, marraskuuta 03, 2005

Nousevat taivaaseen kuin kirkkoherran rukoukset

[Tämä on ensimmäinen ja viimeinen tätä aihepiiriä käsittelevä kirjoitukseni koska tuolla ulkona niin moni osaa kirjoittaa niin paljon paremmin tästä asiasta.]

Muistan ensimmäisen kohtaamiseni tuoreena phuksina jehovan todistajien kanssa hieman kuin muistaisin ensimmäisen Werther's Original -kermakaramellini, jos siis olisin ollut jonkun mielestä todella tärkeä. Valitettavasti taisin jälkimmäisessä tapauksessa nostaa itse olematonta häntääni. Muistan kyllä myös Ilkan vetämän Edistyneet Tietorakenteet ja Algoritmit -seminaarin, jonka eräänä aihepiirinä sattui edellisellä vuosituhannella olemaan geneettiset algoritmit. Ja muistan kaiken päätteeksi kuinka eräs bestis ryntäsi tuolit kaatuen ulos moisen parjaavan aihepiirin kuullessaan.

Hieman suruasun omaiseen palttooseen pukeutunut mummo soitti ovikelloani ja avasi keskustelun Hallilassa sijainneen opiskelija-asuntoni ovella tiedustelemalla, olisiko nuori mies kenties opiskelija ja oikein tuolta Teknilliseltä Korkeakoululta. Myöntävän vastauksen saatuaan hän kaivoi nuorille insinöörinaluille suunnatun avaussiirtonsa:
- Oletko koskaan ajatellut, kuinka hieno asia tuo painovoima onkaan?
- Öh?
- Että on se vain kätevää että Jumala loi painovoiman ihmistä varten!
- Niin, tuota...
- Eikö olisikin kiusallista jos kaikki vain leijuisi ilmassa sikin sokin?
- Joo, olisihan se... mulla ei nyt oikein olisi aikaa..
- Että on se painovoima vaan hieno juttu!
- Mutta eikös se ole vähän niinkuin esivaatimus eikä niinkään seuraus-
- Ottaisiko nuori mies Vartiotornin?
Collegessa näytti olevan kutsu teologian opiskelijoiden järjestämään tieteellisen kreationismin keskustelutilaisuuteen.

Uskonnon opettajani yläasteella totesi aikoinaan, että maailman syntyminen tieteellisen selitysmallin mukaisesti on vähän kuin hän räjäyttäisi (sic!) kirjapainon ja sen tuloksena syntyisi Raamattu. Minä en oikein koskaan ymmärtänyt, miksi olisi todennäköisempää tai uskottavampaa että tuntemamme elämä olisi suunniteltu valmiiksi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Mutta jos Jumala on olemassa, maailma on speksattu DisColla. Helvetissä odottaa UML.

On siellä nurkassa vielä tilaa mystiikalle. Kun siis seuraavan kerran uskot, että moraalin välttämätön esiehto on persoonallinen Luoja, ja kun olosi tuntuu niin ihanalta että tiedät pienen palan tätä Luojaa koskettaneen juuri sinua, minä kehoitan menemään Amsterdamiin. Sienet ovat siellä laillisia. Opit kaikenlaista siitä miten aivot toimivat ja maksat arvonlisäverosi EU:n alueelle.

Jos tämä ei auta, tiedustelen oletko ollut NHL:ssä; jos et, älä sitten puhu.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005

Avoin ja upea mies

Ulkona sataa mutta Vancouverin sade on vähän kuin jatkuvaa maan päällä matkaavaa pilveä. Paikalliset ja ulkopaikkakuntalaiset erottaa siitä, kuka vaivautuu käyttämään sateenvarjoa 90% kaikista sateisista tunneista.

Hämmästyttävää, kuinka moni SJC:n asukki on löytänyt vahingossa tämän verkkopäiväkirjamaisen tuotoksen internetin ihmemaassa harhaillessaan. Ilmastotieteilijä sen sijaan päätyi virsikirjan lisälehdille tarkoitushakuisesti ja löysi heti ensimmäiseksi kuvan joululeivonnaisesta. Koska olen avoin ja kosketuksissa tunteideni kanssa, olin toki kertonut jo aiemmin torinolaisen umpihankihiihtäjän käyttämästä tumppu/leivonnainen-koodikielestä. Mutta lainattu kappale oli lähinnä sympaattinen aivan kuten se joululeivonnaisjohteinen eufenismikin. Ja tekisi niin mieleni sanoa jotain enemmän, mutta tyydyn sanomaan että toiset ovat sinumpia fyysisen olemuksensa kanssa kuin toiset.

Selvisi sekin, että vaivalloista prosessiani oli seurattu jo hyvän aikaa, ja sen eteenpäinvientiä oli tarkoituksellisesti pyritty olemaan auttamatta. Luulin että tässä iässä sitä olisi jo konkari vaan kun ei. Seurannan jatkuessa oli ilmeisesti syntynyt johtopäätös jonka mukaan niitä mahdollisuusikkunoita piti kuitenkin alkaa pikku hiljaa raottamaan, koska paistikas todettiin riittävän kelvolliseksi, mutta samalla myös auttamattoman aikaansaamattomaksi selvin päin. Minulle olisi itse asiassa riittänyt että joku silittäisi päästä.Televisiosta tulee kiakkoa, menen paikalle.

Todellinen priimus

Miksi hakea haasteita, kun voi yhtä hyvin valita oikean viiteryhmän jonka sisällä päteä? Osoittauduin varsinaiseksi kurssisinteriksi ja Niko McAivoksi saadessani sukelluskurssin loppukokeesta täydet pisteet. Joko keskimääräinen oppilasaineksen omaksumiskyky on suhteellisen heikolla tasolla, tai mikä todennäköisempää, minä olin ainoa joka itse asiassa luki oppikirjan läpi.

Sen sijaan ammuin itseäni jalkaan yrittäessäni toimia luokan virallisena Veli Pontevana ja järjestäessäni kuljetuksen yhdeksänhenkiselle poppoolle tulevan viikonlopun sukelluspaikoille. Kun kenelläkään muulla osallistujalla ei ole vielä varttivuosisataa mittarissa, olen ainoa jolle paikalliset vuokraamot suostuvat antamaan tavallista henkilöautoa isomman kiesin alle. Himoitsin valtavan kokoista 4x4 SUV-katumaasturia mutta sitten tajusin, että kyseiseen ajoneuvoon pitäisi saada lastattua puolet ihmisistä sekä osallistujien sukelluskamat ja 18 tankkia. Minua informoitiin että suomalainen ABCe-kortti ei kelpaa "15 people 1 ton"-tyyppisen ratkaisun ohjaimiin tarttumiseen, joten tällä hetkellä vuokralla on auto ja pick-up. Kyllä pick-up, tuo amerikan maan ihmeauto jonka lavalla pääsääntöisesti kuljetetaan kolme kuutiota ilmaa sekä talvisaikaan lunta. Kunnes tajusin, että joudun säilyttämään rojut auton lavalla yli yön. Sukelluskeskuksessa hintoja silmäilleenä tulin juuri siihen tulokseen, että luvassa on järjestyksessä neljäs varauskonfiguraatio tälle viikolle. Olisi kannattanut vain ottaa auto itselle ja sukelluskumppanille ja jättää muut oman onnensa nojaa, mutta kun piti olla niin vanhempaa tutkijaa.

Tarkoituksenani oli itse asiassa ottaa yksi kappale deittejä mukaan pick-upiin ja ajaa drive-in elokuvateatteriin, mutta kun katson millaista säätä ulkona pääsääntöisesti on tarjolla, taidan suosiolla jättää tämänkin kokemuksen väliin. Olen jo syönyt kiitospäivän kalkkunaa ja koittanut kerran maapähkinävoita, eiköhän se riitä.

Jorman kämmenellä

Viheliäistä kun työt haittaavat harrastuksia. Jää tämäkin tarinointikanava liian vähäiselle käytölle. Kun ahdistaa, on aina aikaa tilittää. Kun menee paremmin, ei ole mitään ipitettävää. Ja kun on pirusti tekemistä, ei jää aikaa nillitykseen.

Päivän hyvä uutinen on se, että sain kutsun tulla oikein henkilökohtaisesti Helsinkiin vastaanottamaan palkintoplakaatin jonka ojentaa itse hyvä työtoveri Iso-Jorma. Viimevuotisen nöyryyttävän työpaikkakiusaamisen jälkeen loppuu se vittuilu. Teidän kotiteatterinne on jo passé ja veneen perämoottorikin on tippunut Näsijärveen.