tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Sinne missä kipu on

Huomenaamuna odottaa Cypress ja 3. tason lumilautakurssi. On lienee liikaa toivottu etten enää kaatuisi vihreillä rinteillä. Niinpä toivon ainoastaan, että kaatuisin kuten muutkin noviisit, eli takamukselleni tai polvilleni. Tällä kertaa mukanani on toinen noviisi, joka tosin kävi yhtenä iltapäivänä koittamassa lautaa muutaman tunnin ajan ja selvästi vähemmän tasapainorajoitteisena otti ns. homman välittömästi haltuun. Jos luvassa on samanlainen via dolorosa kuin kaksi viikkoa aiemmin, luovutan lajin suosiolla ja siirryn takaisin suksien pariin. Olen sitäpaitsi liian vanha, ruma ja lihava lautailemaan.

Huomenna on luvassa myös Collegen vuotoinen kansainvälinen illallinen, jonka kunniaksi ihmiset pukeutuvat kansallisasuihinsa. Ilmastotieteilijä kävi naapurikaupungista asti hakemassa unkarilaisen kansallishameen, itse ajattelin pukea päälleni tuulipuvun. Tuulipuku on kertoman mukaan slovakiaksi sûsti-sûsti, tosin googlettamalla osuin Gay-Serbian sivuille.

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

Oikeus syödä leipää

Ajattelin harjoitella akateemista työnhakua kun kerran kolmatta kertaa moiseen toimeen minua kehoitettiin ryhtymään. Olen käyttänyt cover letterin kirjoittamiseen valehtelematta yhdeksän tuntia aikaa, vaikkei kyse ole kuin yhden sivun mittaisesta morjenstelupaperista. Oikeastihan tässä on kyse Idols-henkisestä tykkäämispelistä: neljän kappaleen aikana pitäisi kyetä morjenstamaan sen verran uskottavasti että oma nippu siirtyy seuraavalle kierrokselle.

Statement of teachingin kirjoittamiseen meni taustatöineen aikaa pari kalenteripäivää. Olen valitettavasti ollut niin kova teollisuusherra ettei minulle ole langennut rahvaanomaisia ja likaisen ruumistisia opetusnakkeja. Olisi kai pitänyt olla laitoksen ensimmäinen opetusvastuuta aneleva erityistutkija, mutta tiesin että jos siihen soppaan lyön käteni ennen väittärin valmistumista, kaikki aika olisi siitä lähtien kortilla. Opettaminen on vähän kuin pelkkien (viiksien) kasvattaminen: siltä tieltä ei palata. Ei, vaikka kuinka yrittäisi selittää itselleen toisin.

Henkilökohtaisen opetusfilosofian esitteleminen tilanteessa, jossa ei ole oikeasti opettanut päivääkään, vaatii todella hienovaraista kykyä liikkua jossain valheen ja aiheen välttely rajamailla, ja vieläpä siten että kuulostaa uskottavalta ja pätevältä. No, onhan tässä vuodesta 1994 kuunneltu ties minkälaisia luentoja. Jonkinlaisen kuvan siitä, mikä erottaa hyvän luennoitsijan huonosta, olen onnistunut kehittämään. Olenhan minäkin toki luentoja ja seminaareja pitänyt, mutta yleensä normaaleille ihmisille (!=opiskelija).

Papereiden piti lähteä tänään mutta sellaiset pikkujutut kuin résumé ja tutkimussuunnitelma ovat vielä hoitamatta. Koska aika loppuu kesken, taidan nauttia muutaman lasillisen Martellin yliarvostettua Cordon Bleuta ja kannibalisoida jo olemassaolevia tutkimussuunnitelmiani. Eivät ne varsinaisesti ole muuttuneet sen enempää kuranteiksi kuin mitä ne olivat kirjoitushetkellä, vaan eipä niissä kuvattu tutkimuskaan ole mihinkään suuntaan liikkunut. No, on niillä niistetty 14.000€ verovapaata palkanlisää joten ei niitä ihan turhaan tullut rustattua. Etenkin kun joku unohti tiedottaa palkkakonttoriin tohtoroitumisesta enkä saanut edes lakisääteistä korotusta ennen kuin palkat vedettiin puolix rapakon taakse astumisen kunniaksi. Näin kehnoa peruspalkkaa taisin saada viimeksi silloin kun Koivisto oli presidenttinä ja Neuvostoliitto itänaapurinaAhtisaari oli presidenttinä ja Suomi silloisen EY:n ulkopuolella. Kouluttautuminen kannattaa aina, sano.

[Edit: Hyväosaista itkua palkan pienuudesta ja sen ajankohtaa muokattu vähemmän liioittelevaksi.]

sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006

Nyt meni orava muuntajaan.

perjantaina, helmikuuta 24, 2006

Kiviäkin kiinnostaa

Newfoundlandin opetusministeri Joan Burke on määrännyt provinssin koulut suljettavaksi perjantaina lounasajan jälkeen ja koulubussit viemään oppilaat kotiin seuraamaan kun St. John'sin curling-joukkue kohtaa olympiafinaalissa U-15:n kipparoiman Suomen joukkueen. Ministerin omin sanoin:
We want our students to remember exactly where they were when they saw the world recognize the talent in this province.
Niin, että kyllä täälläkin on mopo lähtenyt käsistä. Kuten myös Suomen joukkueelta. Televisiosta kuului selvällä suomen kielellä:
Mitä helvettiä? Saatana!
Curling, se on vain peli. Peli, joka on juuri nyt menossa Kanadalle koska suomalaiset pelaavat hirvittävällä riskillä. Tai nyt:
Perkele!
Paikalliset selostajat jaksavat muistuttaa, vailla ironian häivää, kuinka Uusis ratkaisi Rubikin kuution mysteerin 25 sekunnissa.

torstaina, helmikuuta 23, 2006

Tyrmässä tavataan

Vakituisen joogaohjaajan ollessa lomalla hänen kanadankiinalainen sijaisensa on vetänyt kahta edellistä sessiota. Jos en tunnistaisi tuttuja kasvoja salilla, olisin luultavasti epäillyt olevani väärässä paikassa. Vakituinen ohjaaja on pysytellyt kiltisti Yoga Chikitsa -perussarjan parissa, joka on jo aivan riittävän vaikea kaltaiselleni ruumiillisesti rajoittuneelle. Sijaisohjaaja päätti kuitenkin viedä opetusohjelman askelta pidemmälle ja alkoi valitsemaan harjoitteita Sthira Bhaga -sarjasta.

Hikoillessani mattoa liukkaaksi, kroppani huutaessa armoa ja ratketessani hengittämään suun kautta luulin jo pudonneeni täysin junasta kunnes havaitsin edessä olevien ihmisten lihasten tärisevän. Harjoitteet eivät näemmä olleet helppoja muillekaan. Vääntäessäni ruhoani kuvassakin esiintyvään Koundinyasanaan kävi mielessäni, että olen ilmoittautunut jollekin lökäpöksyjen break dance -kurssille. Osaa liikkeistä ei edes noilta linkittämiltäni sivuilta löytynyt.

Asana seurasi toistaan armottoman aasialaisen tiukassa komennossa, ilman toivoakaan kevyemmistä välisarjoista. Täristessäni maassa muiden matosten kanssa tilanne alkoi omalla kierolla tavallaan huvittamaan itseäni lopulta niin, etten enää kyennyt pyyhkimään naamalleni levinnyttä niämismäistä virnettä. Kun kello armollisesti lopetti harjoituksen Shavasanaan ja ohjaaja tuli painelemaan paljaalla jalallaan hartioitani lähemmäksi kohti lattiaa, alkoi tuntumaan siltä hankin juuri ensimmäisen dominakokemukseni. Kaikenlaisia kavereiden keskinäisiä piiskaamisia ei lasketa.

Collegea kohti talsiessani mietin, ettei vain olisi tullut manattua ns. vahinkokundaliineja.

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Kohtalainen lahjakkuus

Annoin houkutella itseni seuraamaan CSGSA:n [1] coffee housea [2]. Edellisen kerran minut kutsuttiin Collegessa järjestettyyn coffee houseen, mutta tuolloin käytin tilaisuuden hyväksi ja menin kämpille rakastelemaan. Kuuntelin ensin sanakirjamääritelmän mukaisesti "pienen laihan puuvillahameeseen pukeutuneen tytön lukemia runoja", ja tämän jälkeen muutaman kotikutoisen trubaduurin esityksiä: parilla (särisevällä) Landolan soinnulla säestettyjä, heikolla äänellä laulettuja pastisseja. Siinä vaiheessa kun laulukyvytön japanilainen sähkökitaravirtuoosi raiskasi Animalsin versiota kappaleesta The House of the Rising Sun, Erityistutkija päätti nostaa kytkintä.

Tallustellessani Collegea kohden aloin potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että sietokykyni oli niin heikonlainen. Itse asiassa oli aivan ilmeistä, että (suurimalla) osalla esiintyjistä ei ollut suuria harhakuvia omista taidoistaan ja näin ollen heidän osallistumisensa osoitti ennemminkin hyvää urheiluhenkeä. Ehkä he tyydyttivät omalla myötähävettävällä esimerkillään yleisön joukossa asuvien pienten ekshibitionistien tarpeita.

Itseäni viisaampia lainatakseni siteeraan Kurt Vonnegutin Sinipartaa:
...painettu sana ja radio ja televisio ja satelliitit ja kaikki ne muut ovat tehneet kohtalaisen lahjakkuuden arvottomaksi. Kohtalaisen lahjakas ihminen, joka tuhat vuotta sitten olisi ollut yhteisön vaalima aarre, joutuu luopumaan leikistä ja hakeutumaan muille aloille, koska moderni viestintä panee hänet päivittäin kilpasille maailmanmestareiden kanssa

Nykyisin koko planeetta pärjää mainiosti suunnilleen tusinalla maailmanmestaruustason taitajalla jokaista inhimillisen lahjakkuuden aluetta kohti. Kohtalaisen lahjakas ihminen joutuu pitämään lahjansa ikään kuin tiukasti korkin alla, kunnes hän vaikkapa hääjuhlissa vetää kännin ja ryhtyy steppaamaan sohvapöydällä kuin Fred Astaire tai Ginger Rogers. Tälläisille ihmisille meillä on nimikin. Me sanomme heitä ekshibitionisteiksi.

Miten me tällaiset ekshibitionistit palkitsemme? Me sanomme heille seuraavana aamuna: ”Huhhuh! Että sinä olit kännissä eilen illalla!”
Paitsi että täällä suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kännissä eilen illalla.


[1] Computer Science Graduate Student Association, tietotekniikan koulutusohjelman maisterin tutkintoon tähtäävien opiskelijoiden kilta.

[2] Coffee house tarkoittaa, paitsi tavallista kahvilaa tai sen amsterdamilaista jekkuversiota, myös tilaisuutta jossa yleisön joukosta pyritään saamaan mahdollisimman monta ihmistä tavalla tai toisella esiintymään.

lauantaina, helmikuuta 18, 2006


Waterfront at dusk

Stanley Park west, en route to Third Beach

Liv and a view over the Waterfront Harbour

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006

Tuokiokuva

Aurinko paistaa korkealta toista viikkoa peräkkäin ja Vancouverin sateista ei ole näkynyt jälkeäkään. Koristekukat puskevat vartta Collegen kukkapenkeissä ja kampusalueella tuoksuu paska. Yritän työskennellä mutta laiskat maidonvalkeat pakarani prokrastinoivat.

Pari tuntia myöhemmin yritän vanhaa temppua, tapaa jolla kirjoitin väittäriäni koko edellisen -- ei helvetti, sitä edellisen -- kesän ja syksyn. En juomalla Laphroaigia vaan raahaamalla itseni ihmisten ilmoille. Niinpä istun Think!-kahvilassa 10. kadun ja Sasamatin tienoilla. Kahvilan valkoiset seinät ovat täynnä upotettuja hyllyjä kirjoille. Iso harmaa klinkkerilaattalattia on koristeltu betoniruiskulla. Akustinen maisema rakentuu taustahälystä, kahvijauhattimen äänestä, maidon vaahdottamisesta ja eklektisen musiikin luomasta äänimatosta. En osaa määritellä musiikin tyylisuuntaa, mutta samankaltaista elektronista musiikkia jota voisin kuunnella Jazzmusique-kanavalta; elektronista pääsääntöisesti instrumentaalimusiikkia, sämplejä, vaskisoittimia, skrätsejä, etnohtavia rumpuja, niiiausta latinomusiikin puolelle. Yritin etsiä kirjastoista tätä epämääräistä tyylisuuntaa edustavia soitinyhtyeitä, mutta turhaan: Urchin, Shampoo Idols, Wiseguys, Innerzone Orchestra, Peanut Butter Wolf, Pendulum. Ihmisten puheesta ei saa selvää.

Kuvittelen hetken että olen statistien ympäröimä ja ihmiset ympärilläni toistavat sanaparia "walla-walla" [1]. Se olisi pelottavaa. Mietin mikä olisi oikea suomennos sanalle pretentious, mutta tämä kahvila tulee lähelle.


Edessäni istuu kaksi kiinalaisen näköistä ihmistä, arviolta 27-vuotias mies ja iältään vaikeammin sijoitteva nainen. He keskustelevat jostain joka tuntuu liittyvän matematiikan opettamiseen. Luentoprujuja, luulisin. Molemmilla on vahva kanadalainen aksentti, ilmeisesti syntyperäisiä kansalaisia. Ihmettelen kuinka paljon nainen muistuttaa professoriani: samalaiset fraasit, eleet, ääntäminen, intonaatio. Samanlaisia sarkastisia -- ystävällisiä, mutta kriittisiä -- kommentteja satelee. Mies tuntuu eleistään päätellen horjahtelevan jossain epätoivon ja toiveikkuuden rajamaastossa. Arvaisin, että nainen on professori ja mies voisi olla väitöstyöntekijä. Tarkemmin kuunnellessani huomaan, että he keskustelevat opetuksesta ja välikokeista, ja ovat mitä ilmeisemmin molemmat assareita. Heillä on päällään substanssiosaajien univormu: vanhan koulukunnan mukaiset erittäin korkealle vedetyt perusväriset farmarihousut, joiden sisään on tungettu paita; lahkeista pikistävät tennissukat -- kanadalaisittain Roots-merkkiset -- ja valkoiset tenniskengät. En omaa sellaista tyylipoliisin herkkyyttä että osaisin täällä kiinnittää asiaan enempää huomiota.

Kontrastin vuoksi sisään valuu mies jolla on päällään eräs variaatio paikallisen vaihtoehtonuoren univormusta: Dr. Martens -maihinnousukengät, valmiiksi kulutettu musta prätkänahkatakki jonka hihan vetoketjuihin on kiinnitetty koko joukko hakaneuloja joita ei oikeasti tarvita, kulahtanut vuorellinen punamustalla ruutukuvioinnilla varustettu metsurinpaita ja sen alla musta t-paita tekstillä "Jesus is my girlfriend now". Kokopartayhdistelmä pulisongeilla, rastat, kangaslippalakki, the works. Naamalla yhdistelmä viileää whatever/eikiinnosta-ilmettä ja pientä tiedostavaa vihamielisyyttä. Kädessä political science -oppikirja. Hillityn tiedostavuuden ja rähjäisyyden illuusion rikkoo hänen ökykallis maitokahvinsa ja italialainen leipänsä.

Luulen, että joisin jälkimmäisen kanssa mieluummin kaljaa mutta tekisin edellisten kanssa mieluummin töitä.

Katseeni siirtyy nuoreen, luultavasti alle 25-vuotiaaseen naiseen, joka istuu selin minuun. Farkut ovat antaneet periksi ja siirtyneet niin alas että näen rekkamiehen hymyn joku tursuaa yli niittivyöllä kiristetyn lantion. Jalassa korkokengät, korot ovat ainakin kymmensenttiset. Huomaan miettiväni kuinka vanhenemisen myötä hän tulee vääjäämättä lihomaan. Lihavaa ihmistä kutsutaan unkariksi termillä duci-buci. Mietin miksi alhainen rasvaprosentti vetoaa minuun niin paljon. Tunnen itseni vanhaksi, mutta minua luullaan viisi vuotta nuoremmaksi. Pohjoisamerikkalaiset ihmiset näyttävät pohjoiseurooppalaisia ihmisiä vanhemmilta.


Yliopistolla vanhenet itse vuosi vuodelta kun taas opiskelijoiden keski-ikä säilyy samana. Ensin ne rasittavat, sitten huvittavat, sitten tuntuvat muuten vain kummallisilta; varmaan niitä hetken päästä oppii turkkalaisella häpeänsekaisella kiimalla vihaamaan ennen kuin antaa periksi, hyväksyy tosiasiat ja elää kuten vain hyvinvoivan keskiluokan jäsenen ja sosialidemokratian syöttilään kuuluu.

Amerikkalaissa elokuvissa vanhat (kirjallisuuden tai kielten [2]) miesprofessorit kriisiytyvät ja muhinoivat nuorten opiskelijoidensa kanssa; ranskalaisissa elokuvissa ne lisäksi jaarittelevat minuuttitolkulla feminismistä ja anaaliseksistä.

Akun varausvalo vilkkuu. Tietenkään en tuonut virtapiuhaa mukaani. Prokrastinaatioksi meni tämäkin istunto.

[1] Aamulla saamani tiedon mukaan yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa ravintola-asikkaita esittävät statistit toistavat sanaparia "walla-walla", nostaen ja laskien äänen tasoa ja korkeutta apulaisohjaajan merkeistä. Tämä kuulemma kuulostaa uskottavasti keskustelun aiheuttamalta taustahälyltä.

[2] Humanistiset tieteet eivät ole englannin kielessä tieteitä vaan taiteita: arts, not sciences.

maanantaina, helmikuuta 13, 2006

Tietojen Kanava

Tietojen Kirjan nykyaikainen versio, Tietojen Kanava (Knowledge Network) kertoo tänään neitsyydestä ja itsensä säästämisen ilosta.

Koskettavassa dokumentissa nuori ja kaunis nainen ilmoitti harrastaneensa säännöllisesti seksiä eri miesten kanssa 15-vuotiaasta lähtien. Lähetyessään ilmeisesti 25. ikävuottaan naisesta alkoi kuitenkin tuntumaan siltä, etteivät nämä miehet oikeasti välittäneetkään hänestä persoonana. Niinpä hän on yksipuolisella päätöksellään hankkinut takaisin neitsyytensä (to regain virginity) voidakseen tulevaisuudessa antaa suurimman mahdollisen lahjan henkilölle, josta todella välittää. Ohjelman tieteellisemmässä osiossa valkotakkinen tohtori kokee tekevänsä altruistista työtä rekonstruoimalla maahanmuuttajatyttöjen immenkalvoja. Kaukaasialaista syntyperää oleva tohtori olisi omien sanojensa mukaan "isänä tai veljenä itsekin tyytyväisempi jos tyttäreni tai siskoni olisi korjattu". Ikäihmisiä edustaa ihan aito neitsyt Susanne, joka kertoo ylpeästi ettei olisi kyennyt säästämään suurinta mahdollista lahjaansa 61-vuotiaaksi asti ilman Jeesuksen apua. Nyt Susanne on naimisissa ja seksielämä sujuu kuin rasvattu.

Niin, että ottakaa opiksi ja säästäkää itseänne, senkin iljettävät sodomiitit!

Tätä ohjelmaa kummasteltuani muistin, mitä minut Collegeen neuvonut intialainen lähes-paras-ystäväni ja kolleegani totesi lauantaina linja-autoa odotellessamme: yli 90% hänen vastaavalla koulutustasollaan ja ylemmän keskiluokan perhetaustallaan varustetuista intialaisista ystävistään menee naimisiin suvun järjestämän morsiamen kanssa -- ja suurin osa säästää itseään avioliittoa varten. Suurin osa heistä myös kokee, että järjestetyllä järkiavioliitolla on suuremmat onnistumisen edellytykset kuin rakkausavioliitolla -- ja ilmeisesti perinteiset häämenot viikkoja kestävine juhlineen ovat niin kalliit että on muutenkin parempi myös pysyä avioliiton satamassa. Ystäväni sisaren mennessä naimisiin hänen vanhenpansa maksoivat viulut (ruuat, juomat, matkat ja hotellimajoituksen) sadoille sukulaiselle eri puolelta Intiaa, ja sulhaselle muistaakseni annettiin myötäjäiset uuden auton muodossa.

Rääväsuinen Intian setä itse on vanhempiensa suureksi mielipahaksi päättänyt rikkoa perinteen ja etsiä itse itselleen vaimon, mutta kuulemma 25 vuoden kypsässä iässä hänen poikamieheyttään pidetään suvussa jo skandaalimaisena. Samanlaisia tarinoita kuulin joskus epäsuorasti Nokialla työskennelleistä intialaisista, mutta näin jaksavat nämä kulttuurien väliset erot aina vain kiehtoa.

sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006

Euro-Amerikan kalliit talviurheilufestivaalit

Torinon talviolympialaiset. Olympiatulen kirkkaassa loimussa maailman kansat kisailevat veljeyden, vapauden ja tasa-arvon nimissä. Tai eräät maailman kansoista kisailevat. Tarkemmin katsottuna, Venäjä, Saksa, Norja, Yhdysvallat, Itävalta ja Suomi ovat rohmunneet kisojen historian aikana lähes 2/3 kaikista jaetuista mitaleista -- toistaiseksi vain 17 maata on saanut enemmän kuin 10 mitalia kasaan kuluneiden 19 talviolympialaisten aikana. Lukemani mukaan modernien olympialaisten isä Pierre de Coubertin torjui aikoinaan ajatuksen talviolympialaisista todeten niiden olevan rikkaiden snobien keskinäistä pelailua.

Olen viihdyttänyt itseäni katselemalla suurta urheilujuhlaa paikallisen yleisradion, CBC:n kanavilta. Televisiokuvista päätellen Torinossa riehuu aamusta iltaan pieni joukko Kanadan lippuja heiluttavia fanaatikkoja. Ja koko maailma seuraa sellaisia huippu-urheilun merkkitapahtumia, kuten Kanadan naisten jääkiekkomaajoukkueen (50.000 rekisteröitynyttä pelaajaa) urheaa kamppailua Italiaa vastaan (350 rekisteröitynyttä pelaajaa) joka jännittävien vaiheiden jälkeen päättyi tiukkaan 16-0 tulokseen (*), tai Kanadan menestystä lyhyen radan 3000 metrin joukkuluistelun semi-finaalissa. Ja kenen huulilla ei kävisi naisten kumparelaskun kultamitalistin, Jennifer Heilin, nimi? Ensimmäisten päivien jälkeen olen lähes valmis julistamaan, että kanadalainen "meidän pojat ja tytöt"-uhoaminen pärjää suhteellisuudentajun puutteessaan jopa pienelle mutta sisukkaalle Suomelle. Televisionnista päätellen muun maan urheilijoita ei kisapaikoilla pahemmin viihdy.

Sellainen pieni kulttuurinyanssi täältä sentään löytyy, että lajeja selostamassa tuntuu olevan tasapuolisesti niin miehiä kuin naisiakin. Taantumuksen torvi sisälläni törähteli aikansa kuunnellessani kuinka miesten lumilautailua ja luistelua selosti nuori nainen, mutta vaimeni kuitenkin nopeasti hyväksyväksi pihinäksi.

(*) Jotain poliittisesta korrektiudesta kertoo se, että Kanadan naisten jääkiekkojoukkueen valmentaja joutui puolustuskannalle ja vastaamaan kotimaasta kuuluneeseen kritiikkiin siitä, että Kanada voitti liian suurilla numeroilla ja esiintyi siten epäkunnioittavasti nöyryyttäen tarpeettomasti vastustajiaan. Oli hauska katsella valmentajan yrityksiä selittää toimittajille sitä, että tahallinen huonosti pelaaminen ja maalinteon välttäminen olisi ollut vielä epäkunnioittavampaa käytöstä joukkueeltaan.

lauantaina, helmikuuta 11, 2006

Rinnepelle

Yritykseni näyttää viileältä ja edgyltä laudan päällä saa yhä absurdimpia muotoja. Vancouverissa on ollut kirkasta, aurinkoista ja sateetonta jo käsittämättömät viisi päivää peräkkäin, tosin kirkas sää laskee ilman lämpötilaa usealla asteella. Valitettavasti sään kauneus on myös kääntäen verrannollinen lähivuorien lumiolosuhteisiin ja viisi päivää paistetta tekee rinteistä sopivampia kelkkalajien kuin hiihtolajien harrastamiselle.

Ensimmäinen lasku alkoi täydellisellä pää-edellä-jäähän trikillä. Ahteriini sattui niin pirusti että luulin peräsuoleni luiskahtaneen paikoiltaan. Olen myös kotiutunut niin hyvin että kiroan vaistomaisesti englanniksi, mikä ei maassa jossa hissijonon kyltit kehottavat pidättäytymään karkean kielen käytöstä ole erityisen hyvä asia. Alla ollut rinne oli kuin peilijäätä enkä onnistunut nousemaan ylös koska vuokralaudan kantti ei yksinkertaisesti purenut lainkaan. Toisella laskulla tunaroin kaatumalla suoraan vasemman käteni päälle ja sain olkapääni siihen kuntoon, että päätin suosiolla vetäytyä rinneravintolaan juomaan kaljaa.

Rinneravintolassa tutustuin toistaiseksi ainoaan tietämääni kanadalaiseen perinneruokaan, poutineen. Poutine on quebecilainen suuresti iljettävä roskaruokalaji, joka koostuu ranskanperunoista joiden päälle on kaadettu sulia cheddar-kimpaleita ja ruskeaa kastiketta. Ruokalaji on niin raskas, suolainen ja rasvainen, että sen luulisi kelpaavan kursailevimmallekin skotlantilaiselle rekkakuskille. Annos saa valtimot huutamaan kuin napaketut.

Seuralaisteni manailun tuloksena siirryin vielä kerran lasten rinteeseen. Ylhäällä hississä hissipoika tervehti perinteisellä "miten menee"-fraasilla johon vastasin totuudenmukaisesti "päin persettä" -- ja kaaduin suoraan perseelleni jäähän. Ahteriin sattui niin paljon että jos pystyisin oksentamaan, olisin varmastikin heittänyt pitkän syljen suoraan laskualueelle. En pystynyt edes istumaan joten raahasin ruhoni rinteen alkuun ja päätin viettää aikaani tuijottamalla tähtiä. Kyllähän kaikki kaatuvat mutta kukaan ei tunnu kaatuvan yhtä fantastisen kyvyttömällä tavalla kuin minä.

Perjantaina vasen käteni oli toimintakyvytön siten, etten saanut kunnolla paitaa päälleni puhumattakaan että olisin saanut vedettyä paidan vetoketjua kiinni. Lisäksi oikean käden ranne, niska, polvet ja vasen pakara ovat muusina. Ajatus minkäänkaltaisista liikunnallisista aktiviteeteista muuttui mahdottomaksi. Raahasin itseni paikalliseen sairaalaan lähinnä mielenkiinnostani tutustua kanadalaiseen sairaanhoitojärjestelmään. Pysyvällä matkavakuutuksella varustettuna olisin saanut palvelua normaalissa päiväjärjestyksessä Visalla. Sairaanhoitajan konsultaatio: $300. Röntgen-kuva: $70. Plus verot. Halpaa kuin saippua. Vihje: älkää tulko Pohjois-Amerikkaan ilman vakuutuksia. En edes halua tietää mitä tämä olisi maksanut eteläisessä naapurivaltiossa.

Maailma haluaa kertoa minulle että en vain osaa.

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Median luoma todellisuus

Itse itseäni lainaten:
Kun minä katson Halla-ahon skannaamaa kuvaa hesarista, minä näen hurmahenkisen fanaattisen rikollisen, joka on mies, arabi, islaminuskoinen ja sillä on parta ja hassu päähine. Niin näkee myös kolleegani, tosin hänen mielestään päähine ei todennäköisesti ole hassu. Toivon, että niin näkee myös suurin osa eurooppalaisista ja muslimeista. Joku näkee siinä "islamin todelliset kasvot".
Luotin lainaamaani lähteeseen, joka puolestaan luotti itse lainaamaansa lähteeseen joka luotti -- no, mihin ikinä luottikaan. Kaiken julistuksellisuuden jälkeen minunkin oli helppo nähdä kuvassa "hurmahenkinen fanaattinen rikollinen", eikä se, että parrakas ja hassulla päähineellä varustettu mies oli arabi ja islaminuskoinen, tehnyt asiaa varsinaisesti vaikeammaksi uskoa. Nyt minua valistettiin Suomesta käsin että televisio-uutisissakin näkynyt mies näkyi itse asiassa pyrki rauhoittamaan riehuvaa väkijoukkoa eikä kiihoittamaan sitä. Se, ettei tämä vaihtoehto käynyt edes mielessäni, vahvistaa esittämiäni ajatuksia.

Oikeasti sillä, kuka kuvan henkilö oli ja mitä hän oli tekemässä, ei ole tietenkään väliä. Hän on symboli jolle jokainen antaa haluamansa merkityksen.

[Kiitos VV:lle tiedonannosta.]

torstaina, helmikuuta 09, 2006

Islamin kahdet kasvot

Edellinen synteesini oli tarpeettoman pitkä, mutta lyhyeksi jääneen ja Collegen palohälyttimen pärinään päättyneen yön jälkeen, ja luettuani Markun kommentin, koen tarpeelliseksi vielä tarkentaa itseäni. Otin kirjoitukseeni mukaan konservatiivisimmat näkemykset jotka olivat käsiteltävän asian kannalta (sen ymmärtämisen, ei hyväksymisen) relevantteja. On huomionarvoista, että näitä näkemyksiä edustavat otoksessani palestiinalaiset ja egyptiläiset ihmiset. Sen sijaan tapaamani iranilaiset ja turkkilaiset ihmiset ovat huomattavan sekulaareja näkemyksiltään eikä uskonnolla tunnu olevan heidän maailmankuvalleen sen suurempaa merkitystä kuin mitä se heijastuu tiettyihin traditioihin. Havaintoni mukaan iranilaiset ihmiset poikkeuksetta kutsuvat itseään persialaisiksi, korostaen tällä maansa historiaa ennen ennen Islamilaista Vallankumousta 1979. Erään vähemmän virallisen lähteen mukaan Vancouverissa asuisi noin 30.000 persialaisen ihmisen vähemmistö.

Persialainen kulttuuri näkyy Vancouverissa lähinnä erilaisina juhlapäivinä ja traditioina joilla ei näyttäisi olevan sen suurempaa ideologista sisältöä kuin suomalaisella vapulla tai kiinalaisella uudella vuodella. Nämä tapa-islamistit -- osa heistä on itse asiassa ateisteja -- eivät tunnu erityisesti poikkeavan ajatusmaailmaltaan tai elämäntavoiltaan tapakristityistä. Heidän kanssaan käymäni keskustelut valottivat sitä, kuinka ylipäätään on mahdollista loukkaantua näistä kuvista, jotka ovat länsimaisista lähtökodista katsoen varsin kesyjä. Toisin kuin mainitut egyptiläiset ja palestiinalaiset, he eivät olleet henkilökohtaisesti loukkaantuneita julkaistuista kuvista per se. Uskonnon sijaan he kokivat asiaan liityvän tiedonvälityksen olevan tarkoitushakuista ja yksipuolista, ja kuvien julkaisu nähtiin poliittisena projektina. Persialaisille Iranissa riehuvat öyhöttäjät ovat marginaalinen ja poliittisten päämäärien vuoksi ohjailtava, yleensä maaseudulta revitty roskajoukko. Tämän lisäksi he eivät tunne erityistä sympatiaa muissa maissa tapahtuvaa riehuntaa kohtaan. Heidän näkemyksensä mukaan Islam on vain yksi, joskin tärkeä persialaisen kulttuurin raaka-aine, johon sekoittuu esimerkiksi suufilaisesta mystisismistä haettuja vaikutteita joihin militantin Islamin kaltainen miekkakäännytys ei kuulu.

Kohtaamani persialaiset tuntuvat olevan kriittisiä maansa teokraattista järjestelmää kohtaan, mutta he suhtautuvat siihen hieman samoin kuin tuntemani italialaiset omaan erikoiseen järjestelmäänsä (sekoitukseen korruptiota, rikollisuutta ja demokratiaa): kohauttavat olkapäitään ja toteavat, että Iran on kummallinen maa. Toisin kuin italialaiset, persialaisilla ei tunnu olevan erityistä kiirettä palata kotimaahansa. He tuntevat ylpeyttä traditioitaan kohtaan ja näkevät että nykyisen kaltainen Iran ei edusta persialaista kulttuuria vaan on diktatorisen hallituksen ja valtaa pitävän klikin luomus. Ja kuten voidaan havaita, sekä Iranin että Turkin syntyvyys on hämmästyttävän pieni: 1.7%. Turkki on puolestaan valmiiksi valtiomuodoltaan sekulaarinen demokratia, ja vaikka maassa mm. armeijalla on tavanomaista enemmän valtaa (valtiomuodon takaajana), se on silti kansanvaltaisempi maa kuin vaikkapa Kreikka muutama vuosikymmen sitten. Molempien maiden edustajat näkevät, että sekularisoituminen on jo hyvin vallitseva käytäntö suurissa kaupungeissa, ja mitä nopeammin yhteiskunta kaupungistuu, sitä nopeammin tämä prosessi etenee. Uskoisin yleisemminkin olevan niin, että mitä kehittyneemmässä yhteiskunnassa ihmiset asuvat, sitä pienemmäksi käy ääriainesten ja fanaattisten uskovaisten osuus.

Tapaamani ihmiset eivät tietenkään edusta tuhoisaa uhkaa länsimaiden pyhinä pitämille arvoille. Ennemminkin he edustavat sitä voimaa jonka soisi vahvistuvan myös heidän omissa maissaan. He tuntuvat olevan liberaalimpia ja edustavan eurooppalaisempia arvoja kuin esimerkiksi Collegessa asuvat, Yhdysvaltain raamattualuielta kotoisin olevat kirkossa ramppaavat asukkaat. Heillä on yhtä paljon yhteistä Lontoossa uudella eurooppalaisella holokaustilla uhkailevien apinoiden kanssa kun minulla Tony Halmetta äänestäneiden huolestuneiden kansalaisten.

Lisäys: Kuten jo aiemmin mainitsin, tässä kuvatut henkilöt eivät todennäköisesti edusta maidensa mediaanikansalaista; kun puhun "iranilaisista", puhun siis kokemuksistani noin kymmenen henkilön otoksen kanssa. Yritän heidän kanssaan keskustelemalla saada kuvaa siitä, mitä tämä mediaanikansalainen voisi mahdollisesti ajatella. Näen tämän metodin tarjoavan kiinnostavan vaihtoehdon sille kuvalle, jonka lukemani verkkojulkaisut tilanteessa luovat. Lisäksi rinnastan virheellisesti Turkin ja Iranin.

Edit: Muotoseikkoja korjattu.

Tanska ja sarjakuvat, osa II

Kerroin käyneeni keskusteluita Tanskan sarjakuvajupakasta useamman islaminuskoisen kolleegani kanssa. Kokoamani synteesi perustuu luonnollisesti yksittäisten ihmisten näkemyksiin, eivätkä nämä ihmiset (Kanadassa asuvat, yliopistolla opiskelevat tai työskentelevät alle 35-vuotiaat miehet) todennäköisesti edusta maansa demografista mediaania. Mielenkiintoisempaa onkin ollut kaivaa esille se, miten uskonto on muovannut heidän tapaansa hahmottaa tätä nimenomaista konfliktia. Käymäni keskustelut ovat olleet intensiivisiä mutta samalla kuitenkin aiheen arkaluontoisuudesta huolimatta rakentavia.

Islam ja kuvien merkitys

Ensimmäinen havaintoni on se, että profeetan kuvaaminen – ja erityisesti sarjakuvan keinoin – koetaan ihan oikeasti hämmästyttävän loukkaavana, siinä missä itse olisin ohittanut ko. sarjakuvat lähinnä olankohautuksella. Profeetan kuvaaminen näyttäisi olevan niin voimakas ja määrittävä tabu käytännön islamissa, että se tuntuisi vastaavan virtsaan upotettua krusifiksia katolisessa maassa. Islam on uskontona nuorempi kuin kristinusko ja islamilaisten maiden yhteiskunnallinen kehitys on länsimaisessa mittakaavassa myös selvästi jäljessä. Itseäni henkilökohtaisesti tuo palsamainen krusifiksi virtsassa – tai elefantinpaskalla töhritty Neitsyt Marian kuva – lähinnä miedosti huvittaa. Voin ymmärtää, että se loukkaa joitain ihmisiä.

[Saadakseni perspektiiviä asiaan otin nämä taideteokset puheeksi Italiasta ja El Salvadorista kotoisin olevien katolilaisten naisen kanssa. Kumpikaan ei alkanut öyhöttämään, mutta he olivat selvästi järkyttyneitä pelkästä ajatuksesta. Sen sijaan voidaan miettiä, millaisia reaktioita vastaavan kaltaiset kristinuskoon kohdistuneet "loukkaukset" olisivat aiheuttaneet muutama sukupolvi sitten, puhumattakaan muutamista sadoista vuosista. Agnostikkona minun pitäisi kai keksiä jotain joka olisi Suomessa nykypäivänä niin tabu ettei sitä saisi loukata, ja tämän jälkeen yrittää ymmärtää – jos ei hyväksyä – kuinka jokin asia voi olla näin loukkaava.

On vaikeaa erottaa mikä on Islamin osuus uskontona tähän kollektiiviseen loukkaantumiseen (jos jätetään roskaväen öyhötys pois laskuista) ja mikä puolestaan eräänlaisen (osin länsimaiden vastaisen) arabinationalismin osuus. Kollektiivinen nöyryytetyksi ja loukatuksi tulemisen tunne on varmasti hyvää polttoainetta maltillisemmallekin uskonnon harjoittajalle.]

Uskonnon erityisasema

Vaikka tiesin jo aiemmin, että Jeesus on islamilainen profeetta, en sen sijaan tiennyt että myös Jeesuksen kuvaaminen on Islamissa kielletty. Minua valaistiin, että muslimeita loukkaa myös Jeesuksen kuvien näkeminen kristittyjen kirkkojen ulkopuolella, mutta he ovat valmiit suvaitsemaan näitä kuvia. Ja tästä päästään seuraavaan aiheeseen.

Keskustellessani siitä, mitä on sananvapaus ja mitä tarkoitetaan ihmisryhmän loukkaamisella kävi ilmi sinänsä triviaalisti itsestäänselvä seikka, että uskonnolla on erityisasema myös suhteessa sananvapauden määritelmään. Koraani ilmeisestikin kieltää ihmisten loukkaamisen, mutta tässä nähdään sävyjä: siinä missä maltillinen muslimi näkee ihmisillä olevan oikeuden kritisoida esimerkiksi maallisia instituutioita tai valtaapitäviä tahoja, uskonto nähdään olevan tällaisen kriitikin yläpuolella ja ulottumattomissa. Toisin sanoen, julkaistut sarjakuvat nähtiin ensisijaisesti loukkauksena uskontoa kohtaan ja riippumatta siitä näkivätkö keskustelukumppanini länsimaisen sananvapauden hyvänä ja kannatettavana arvona, he eivät hyväksyneet uskonnollisen vakaumuksen loukkaamista.

Tämä asenne näkyi myös suhteessa profeetta Muhammedin kuvaamiseen. Aikani hiillostettuani näyttäisi konsensukseksi muodostuneen, että mikäli kristitty piirtää Jeesuksen kuvan, tämä on vain loukkaavaa mutta tätä tulee suvaita, koska Jeesuksen kuvaaminen on osa tämän kristityn uskonnollista vakaumusta. Jos ei-kristitty piirtää Jeesuksen kuvan, tämä nähtiin pahempana asiana jota ei tarvitse suvaita, ainakaan samassa määrin, koska tällöin kyse ei ole uskonnollisesta vakaumuksesta.

[Yritykseni kysellä omien oikeuksieni perään agnostikkona piirtää mitä tahansa ei saanut täysin ansaitsemaansa vastakaikua. Itse näen uskonnon yhtenä ideologiana muiden joukossa enkä missään vaiheessa olisi antamassa sille mitään erityissuojaa kritiikiltä tai arvostelulta, semminkin kun monissa islamilaisissa maissa vallitsee käytännössä teokraattinen valtiojärjestelmä.]

Sananvapaus vai tarkoituksellinen provokaatio?

Yksikään keskustelukumppanini ei kyennyt näkemään Jyllands-Postenin julkaisemia kuvia kokeena siitä, onko länsimaista sananvapautta rajoitettu. Sen sijaan he uskoivat kuvien julkaisun tarkoituksena olleen alunperinkin lähinnä provosoida ja loukata ihmisiä – ja saada aikaan nähdyn kaltainen reaktio. Mutta se, että eurooppalaiset lehdet aloittivat samojen sarjakuvien julkaisemisen, koettiin vielä huomattavasti pahempana ja ylimielisempänä: jos reaktio oli nähdyn kaltainen, miksi kaataa polttoainetta liekkeihin. Perustelu, jonka mukaan kampanjan tarkoituksena oli osoittaa että "länsimainen lehdistö" ei taivu uhkailun edessä, ei saanut vähäisintäkään vastakaikua.

On myös merkillepantavaa, että ne pohjoisamerikkalaiset – etenkin kanadalaiset – ja aasialaiset henkilöt joiden kanssa olen asiasta keskustelleet, ovat nähneet tilanteen ensisijaisesti tarkoituksellisena provokaationa. Jopa siinä määrin, etten osaa aina päättää tuomitsevatko he väkivaltaiset rähinät, ymmärtävätkö he niitä vai ovatko ne niin itsestäänselvästi tuomittavia asioita etteivät he koe tarpeelliseksi ottaa eksplisiittisesti asiaan kantaa.

Euroopan ulkopuolinen näkökulma on siinäkin mielessä kiinnostava, että myös niiden maiden edustajat jotka ovat tottuneet lehdistön vapauteen eivät näe Jyllands-Postenin toimintaa suotavana. Itse asiassa olen antanut itselleni kertoa, että myös Kanadassa uskonto olisi siinä mielessä erityisasemassa, että moisten kuvien julkaiseminen olisi johtanut syytteisiin. En tiedä onko näin, mutta Kokkarisen monikulttuuriteeseihin minulle todettiin, että eri vähemmistöjen on siedettävä toisiaan myös sen takia että rasisminvastaiset lait ja käytännöt ovat niin voimakkaita. Voisiko olla, että tukahduttavan poliittisen korrektiuden kääntöpuolena olisi jonkinlainen yhteiskuntarauhaa ylläpitävä vaikutus?

Media ja todellisuus

Media luo todellisuutta. Keskustelukumppanini kritisoivat länsimaisten tiedotusvälineiden keskittyvän kuvaamaan kerta toisensa jälkeen pientä joukkoa räyhääjiä sen sijaan että he yrittäisivät avata keskusteluyhteyttä tai rakentaa siltaa stereotypioiden ylitse. Työkaverini tuli juuri Kairosta ja Egyptissä sarjakuvajupakka oli kertoman mukaan vahvasti esillä mediassa ja ihmisten keskustelussa. Hänen mukaansa muutaman huligaanin riehumista lukuunottamatta yleisin reaktio oli se, etteivät ihmiset enää ostaneet tanskalaisia tuotteita.

Keskustelukumppaneideni keskuudessaan vallitsi yleisesti ja itsestäänselvästi käsitys, jonka mukaan räyhääjät ovat pieni ja marginaalinen joukko huonosti koulutettuja ja helposti manipuloivissa olevia kellokäyrän vasemman laidan ihmisiä, joita karismaattiset ja vallanhimoiset mullahit johtavat.

[Jyllands-Postenin anteeksipyynnöstä (haluaisin mieluummin käyttää termiä pahoittelu) voi olla montaa mieltä; parhaimmillaan sen voisi tulkita kypsäksi kädenojennukseksi maltillisille muslimeille, huonoimmillaan periksi antamiseksi kaltevalla pinnalla. Itse koen ongelmalliseksi se, etteivät minun tietääkseni islaminuskoiset maat eivätkä islamilaisten seurakuntien edustajat selvästi – tai tapauksesta riippuen ollenkaan – sanoutuneet irti väkivaltaisuuksista. Jos ne olisivat niin tehneet, pahoittelu tuntuisi paljon oikeutetummalta; nyt se näyttää valitettavan paljon siltä että länsimaat taipuivat mullahien roskajoukon riehunnan edessä. ]

Arvokonservatiivisuus

Yksi kiinnostava erityispiirre on se, että kaikki haastattelemani henkilöt olivat vahvasti konservatiivisia (sanoisinko suvaitsemattomia) siinä mielessä, miten se länsimaissa tulkittaisiin. Esimerkiksi turkkilainen toverini totesi, että kun Saksa otti maahan valtavan määrän turkkilaisia työntekijöitä 50- ja 60-luvuilla työvoimapulaa palkkaamaan, he päästivät tietoisesti maahan ainoastaan kouluttamattomat ihmiset tekemään työtä joka ei kelvannut saksalaisille. Sen sijaan koulutettua väkeä, lääkäreitä tai insinöörejä ei maahan kelpuutettu. Turkki kiitti kun pohjasakka valui Saksaan. Ja tämä oli turkkilaisen ihmisen näkemys asiasta. Yritin tiedustella saksalaisilta asukeilta asiaa ja heidän mielestään integrointi on pääosin onnistunut varsin hyvin. Selvää on se, että Suomessa samankaltaisen näkemyksen esittäminen ei olisi poliittisesti korrektia – ellei puhuta Ruotsiin muuttaneista finnjäveleistä jotka ryyppäsivät ja tappelivat Suomen maailmankartalle.

Ylipäätään jututtamani ihmiset eivät ymmärtäneet miksi eurooppalaiset maat – toisin kuin arabimaat tai Yhdysvallat – ottavat vastaan roskaväkeä, sietävät näiden riehumista ja vielä maksavat viulut päälle. Tuoreimman uutisen mukaanhan Tanskan integraatioministeri lopettaa yhteistyön tekemisen Kööpenhaminan mullahien kanssa maahanmuuttajia valittaessa. Haastattelemani ihmiset pitivät tällaista maahanmuuttopolitiikkaa lähinnä typeränä.

[En pidä yhtään sen enempää hyssyttelystä joka liittyy vaikkapa pohjoismaissa asuvien vähemmistöjen (yleensä nimenomaan islamilaisten) huomattavan paljon suurempaan määrään rikoksia; jos äärimmilleen vietynä vasemmistolainen ajattelutapa kaataa kaiken vastuun häiriökäyttäytymisestä yhteiskunnalle eikä näe yksilöllä olevan vastuuta, ja oikeistolainen taas näkee että kaikki on loppujen lopuksi yksilön omista valinnoista kiinni, totuus on Pohjoismaissa varmaan jossain keskustasta oikealla. Pitäisi olla sekä keppiä että porkkanaa. Joku viisaampi on asian varmasti muotoillut paremmin.

Kuten muuallakin on kritisoitu, ironista kyllä nimenomaan edistyksellisissä (siis suvaitsevaisissa) piireissä esiintyy epäsuoran rasistisia asenteita. Siinä missä länsimaisia reaktioita paheksutaan, ja kansalaisia vaaditaan paremmin ymmärtämään toiseutta ja jonkinlaista kollektiivista anteeksipyyntöä, samaan aikaan vastapuolen tekojen tuomitseminen tuntuu olevan nihkeää. Epäsuora viesti kuuluu olevan, että niiltä ei nyt voi vaatiakaan samanlaista moraalista koodia ja käyttäytymistä kuin meiltä. Tässä mielessä esitetty kritiikki siitä, että muslimin kuuluukin polttaa lippuja, ampua konetuliaseella kohti taivasta ja öyhöttää on varsin totta.]

Maassa maan tavalla?

On useita maita joissa on merkittävä muslimivähemmistö kuten Kanada, Yhdysvallat ja Intia, joissa protestointi ei kuitenkaan muuttunut mellakoinniksi tai häiriköinniksi. Reaktioiden rajuus ja niihin puuttuminen on suoraan verrannollinen maan kulttuuriin, kehitystasoon ja myös siihen, kuinka poliittisesti tarkoituksenmukaista öyhötyksen lietsominen on. Esimerkiksi Iranissa näyttäisi siltä, että hallitus oma-aloitteisesti provosoi ihmiset hyökkäämään Tanskan suurlähetystöä vastaan – joka on kansainvälisten lakien mukaan Tanskan maaperää ja jonka koskemattomuuden Iranin tulisi taata, mielenkiintoinen yksityiskohta ottaen huomioon että Tanska ottaa vastaan YK:n turvallisuusneuvoston puheenjohtajuuden kesäkuussa!

Haastattelemilleni ihmisille eurooppalaiset maat ovat kristittyjä maita joiden asukkaat ovat kristittyjä -- ja minä olin kristitty eurooppalainen, piste. He eivät erityisesti tunteneet tanskalaista kulttuuria eikä heistä osa ole edes nähnyt näitä piirroksia. Kun minä katson Halla-ahon skannaamaa kuvaa hesarista, minä näen hurmahenkisen fanaattisen rikollisen, joka on mies, arabi, islaminuskoinen ja sillä on parta ja hassu päähine. Niin näkee myös kolleegani, tosin hänen mielestään päähine ei todennäköisesti ole hassu. Toivon, että niin näkee myös suurin osa eurooppalaisista ja muslimeista. Joku näkee siinä "islamin todelliset kasvot". Muutama hurmahenkinen fanaattinen rikollinen, mies, amerikkalainen kristinuskoinen (en tiedä parrasta enkä päähineestä mutta veikkaan viiksiä ja lippalakkia) pieksivät 9/11:n jälkeisellä viikolla NY:issa turbaanipäisiä sikhejä kuoliaaksi. Jotkut näkevät siinä "amerikkalaisuuden todelliset kasvot". Harmaan sävyt tekevät kaikesta jotenkin niin ... harmaata.

Loppukaneetti

Kirjoitin arvojen suhteellisuudesta, minkä Markku osittain oikeutetusti tuomitsi itsestäänselvyydeksi. Tämä voi olla teoriassa itsestäänselvyys etenkin ns. erektuslaiselle katsantokannalle. Muistan Kokkarisen julistaneen jo kymmenen vuotta sitten legendaarisilla kotisivuillaan siitä, kuinka tämän seikan ymmärtäminen oli yksi hänen tärkeimpiä oivalluksiaan ("siitä se ajatus sitten lähti"). Kun luen ja kuuntelen aiheesta käytäviä keskusteluita, koen kuitenkin äärimmäisen tärkeäksi muistuttaa jatkuvasti itseäni ja oman kulttuuritaustani omaavia ihmisiä siitä, että myös heidän loukkaantumisensa johtuu heille perustavaa laatua olevien arvojen kyseenalaistamisesta. Subjektiivinen loukkaantumisen tunne on hyvin vahva; argumentti "nehän nyt ovat vain kuvia" eivät tunnu toimivan yhtään sen paremmin kuin se, että Tanskan lippu "on nyt pala kangasta jota ne lämpimikseen polttavat".

Mitä enemmän keskustelen, sitä enemmän vaikuttaa siltä että kohtaamieni maltillisten muslimien (tämän termin olemassaolo muuten kuvaa jotain joko Islaminuskosta tai sitten median luomasta todellisuudesta, jedem das seine), tässä on kysymys samoista arvoista ja vakaumuksista joita esim. Suomessa esiintyy enää harvalla pienellä joukolla syvästi uskovaisia ihmisiä. Nämä uskonnolliset piirteet eivät tule esiin arkipäivän käyttäytymisessä (kreationisti voi olla tekniikan tohtori), mutta ne ovat siellä. Itse uskon että "oikea Islam" on samanlainen käsite kuin "oikea Kristinusko". Edellinen on lienee sekä Jaakko Hämeen-Anttilan että Jussi Halla-ahon tahoillaan (eri tavoilla) romantisoimaa Islamia, mutta paljon enemmän maltillista uskonnollisuutta. Vaikka koen Islamin nykymuodossaan inherentisti väkivaltaisemmaksi uskonnoksi kuin nykymuotoisen Kristinuskon -- kuten myös haastattelemani iranilaiset ihmiset -- olen silti taipuvainen uskomaan Tiedemiehenkin esittämään näkemykseen Islamin sekularisoitumisesta tulevaisuudessa. Ainakin toivon olevani oikeassa.

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006

Tanska ja sarjakuvat, osa I

Uutiset Tanskan sarjakuvajupakasta saavuttivat vihdoin Pohjois-Amerikan muutaman päivän viipeellä siitä, kun tilanne eskaloitui uudelleen. Siitä myöhemmin lisää, joskaan yksikään lupaukseni kirjoittaa jostain myöhemmin ei ole toistaiseksi realisoitunut. Tämä tapaus saattaa tehdä poikkeuksen. Kuitenkin kaksi huomiota:

Ensinnäkin, on asioita jotka otan jo nyt, vajaan viiden UBC:lla viettämäni kuukauden jälkeen täysin itsestäänselvyyksinä, mutta jotka eivät sitä lainkaan olleet ennen tänne muuttoani. Yksi niistä on se, että kaveripiiriini kuuluu useita islaminuskoisia ihmisiä. Suurin osa on toki maallistuneita, mutta yhtä kaikki, he edustavat ja kantavat mukanaan kulttuuria jonka piirteitä islaminusko on muokannut. Olen siis tyytyväinen, että voin keskustella näistä asioista vaikkapa turkkilaisten ja iranilaisten tovereideni kanssa, joiden mielipiteet edustavat maltillisuudestaan huolimatta jotain aivan muuta kuin mitä länsimaisten kanssa-asujieni mielipiteet (lukuunottamatta väärälla tavalla "edistyksellisiä" piirejä). Huomaan myös joutuvani noudattamaan tietynasteista kulttuurisensitiivisyyttä: jaan mm. työhuoneeni muslimin kanssa.

Toiseksi, huomasin itsekin suhtautuvani tähän konfliktiin huomattavasti tunneperäisemmin kuin olisin uskonut. Tämä johtuu toisaalta siitä, että luen aivan liikaa ns. alarmistiblogeja, mutta toisaalta myös siitä, että kaikenlainen roskaväen öyhötys pommiuhkauksineen, lähetystöjen polttamisineen ja sodanjulistuksineen koskettaa tällä kertaa epäsuorasti itseänikin. Paikallisista ihmisistä huomaan, että kaksi tuntemaani ruotsalaista reagoivat tilanteen todella, todella tunneperäisesti. Media luo mielikuvan jossa vastakkain ovat kaksi asiaa: toisaalla "ääri-islamistit" jotka huutavat kuolemaa profeetan herjaajille ja toisaalla taas "huolestuneet piirit" jotka varmasti aivan yhtä aidosti huolestuneina povaavat nykymuotoisen Euroopan tuhoa islamisoitumisen tieltä. Samalla näyttää siltä, että jokaisen on tuplawee-mäisesti valittava puolensa. Oikeasti näiden kahden joukon välissä on suuri, suuri määrä aivan normaaleja ja täysjärkisiä ihmisiä.

Sananvapaus on eri asia kuin vastuu siitä, kuinka tätä sananvapauttaan käyttää. Jyllands-Posten provosoi tietoisesti ja sillä oli siihen täysi oikeus; aikaansaadut reaktiot tuntuvat hyödyttävän sekä vallanhimoisia mullaheja jotka pääseät nostamaan profiiliaan kouluttamattomien ja katkeroituneiden öyhöttäjien keskuudessa, että suvaitsevaisuus-uskovaisia jotka pääsevät osoittamaan omaa suvaitsevaisuuttaan ja julistamaan länsimaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta ja tiesmitä, ja lisäksi tulevaa kulttuurien välistä taistelua julistavia alarmisteja. Kaikki pääsevät identifioitumaan omaan viiteryhmäänsä ja muodostamaan meidän rintaman niitä vastaan.

Lopuksi terve muistutus siitä, että kaikki oikeudet ovat puhtaasti suhteellisia. Minun oikeuteni valita uskontoni (tai olla valitsematta sitä), naisten oikeus äänestää, miesten oikeus olla osallistumatta kuninkaan valloitusretkille ja homoseksuaalien oikeus homostella ovat kaikki tähän aikaan ja kulttuuriin sidonnaisia sopimuksia. Ei tarvitse mennä montaa vuosisataa taaksepäin, ei välttämättä sitä yhtäkään, kun näitä oikeuksia ei vielä ollut. Se, että minä olen sitä mieltä että minulla on oikeus johonkin on täysin yhdentekevää. Sen sijaan se, että riittävän moni tässä kulttuurissa jakaa riittävässä määrin nämä samat arvot ja se, että lait ja sosiaaliset käytännöt tarjoavat nämä oikeudet tekevät niistä tärkeitä. Se kuuluisa "objektiivinen todellisuus", jos sellainen olisi olemassa, perustuu käytännössä arvovalinnoille.

En ole kulttuurirelativisti, joten minä näen oikeuteni arvostella ideologioita tärkeämpänä kuin jonkun toisen oikeuden kieltää minua näin tekemästä. Se, että minun mielestäni sekulaarinen demokratia on parempi kuin teokratia ei tee tästä näkemyksestä yhtään sen enemmän tai vähemmän oikeaa. Ainoa mittari joka tukee tätä näkemystä on se, mitä ihmiset keskimäärin haluavat: länsimaisen tieteen, teknologian ja elintason kehitys on tehnyt mahdolliseksi monet niistä oikeuksista joita viisikymmentä vuotta sitten suurin osa ihmisistä ei olisi voinut kuvitellakaan. Vaikka maallistuminen ei kaikille tarjoakaan tarpeellisia uskonnollisia kokemuksia ja tämän kautta elämän tarkoitusta, suurimmalle osalle ihmisistä se näin tekee.

Joku irvileuka ehdotti aikoinaan, että Yhdysvaltojen pitäisi tiputtaa pommien sijaan kulutuselektroniikkaa, pikaruokaa ja pornoa.
Se tulisi sitäpaitsi halvemmaksikin

Märkäkuivapuku

Liityin UBC Aquatic Society:n jäseneksi ja kävin suorittamassa kuivapuku 101 -kurssin, ts. johdatuksen kuivapuvun kanssa sukeltamiseen. Oppilaita oli tasan kaksi, minä ja minut mukaan kutsunut Collegen sihteeri. Kurssia siirrettiin tunnilla eteenpäin joten join luonnollisesti keskiolutta.

Kuivapuku oli yhtä kokoa liian suuri ja koska en käyttänyt kauluria, sisään vuosi vettä arviolta sellaiset kuusi litraa. Tasapainoliivit olivat hajalla ja ilmeisesti parin tekemästä tarkistuksesta huolimatta kiinnitin tankin huonosti koska se tunnin päätyttyä irtosi liiveistä. Lisäksi käytin ensimmäistä kertaa integroituja painoja ja onnistuin jollain ihmeellisellä ilveellä tiputtamaan toisen painon altaan pohjaan. Yleisessä käytössä olevan uima-altaan pohja on muuten aika iljettävä näky.

Hyvin yksinkertaiseen ohjelmaan kuuluivat perinteiset minuutin tasapaino/nosteharjoitteet (fin pivot ja hover, olisivatko ne sitten räpylän kärki pohjassa kellumista ja vapaata kellumista), ilmaletkun kiinnitys ja irrotus kuivapuvusta, tasapainoliivien riisuminen ja pukeminen, sekä kuivapuvun tyhjentäminen ilmasta joka osoittautui allekirjoittamattoman puutteellisille akrobaatin taidoille todella hankalaksi: nilkkapainojen poistamisen jälkeen jalkojen kelluttaminen taakse ylös, ja tämän jälkeen jalkojen siirtäminen rinnan päälle nopealla puoliympyrän muotoisella keinautuksella ja ilmojen rutistaminen pois.

tiistaina, helmikuuta 07, 2006

Lätkäjätkä


Vielä toinen kuva huoneryöminnästä. Vinhaa, etten tuota ryijyä kehtaisi kuuna päivänä vetää päälleni Suomessa, mutta Torinon talviolympialaisten aattona huoneryöminnän pelihuoneessa jääkiekkopelin isännöinti ei tuottanut tuskaa. Minulla on myös tosi ihq olympialaisten Suomi-pinssi jonka Paola minulle ystävällisesti toi Italiasta.

Kuva löytyi kuvassa esiintyvän, hillityn tyylikkääseen kondomeilla topattuun asuun pynttäytyneen naisihmisen kamerasta. Neidin emännöivän tyrmän kohokohta oli vieressä pelaavan poikaystävän esitys Rontti-asuun pukeutuneena ja suihkukoppiin kahlittuna. Täällä päin tämä pikkutuhmuus ja etenkin tyttöjen välinen pussailu ei ole vain steissillä tai mäkkärin kulmalla pyörivien teinityttöjen yksinoikeus, vaan se on tosi edgyä vielä 25-vuotiaiden opiskelijoidenkin keskuudessa. Amatöörit.

maanantaina, helmikuuta 06, 2006

Hopea-aarre


Olisi muka paljon sanottavaa, mutta kun en ehdi kirjoittamaan. Sitten toivoo että pystyisi kirjoittamaan elävöittävästi rapakon takaisesta toiminnasta, mutta kun ei ehdi. Nytkin mennään yliajalla. Televisiosta näytetään Team Canadan osallistumista edellisen vuoden eukonkannon MM-kisoihin Sonkajärvellä.

Huoneryömintä oli onnistunut suoritus. Kuten myös edellinen blogimerkintä, koska tein sen niin läskeissä etten edes muista kirjoittaneeni sitä. Ei muuten myöskään Bloggerin editori. Ainoa varsinainen virhe on näemmä se, ettei se Kankaanniemi mikään 2. kehitysapuministeri ollut, pelkkä kehitysapuministeri.

Ulkoilmahenkisyyden katukuvassa näkymisen yksi erityispiirre on Lululemon-vaatteiden levinneisyys: omega-merkeillä koristeltuja kolttuja lipuu vastaan alvariinsa. Olen pitkään etsinyt toimivampaa aktiiviseen elämäntapaan soveltuvaa vaatekappaletta, joten tamperelaisen mieskulttuurin vaikutuspiirin ulkopuolella menin ja ostin paidan joka on luonnollisesti silattu hopealla.

Muistuttaakseni itseäni miksi aloin tätä suurta turhuutta aikoinani työkseni harrastamaan, päätin kokeilla sorvin käyttöä. Niinpä luin läpi kolleegan kirjoittaman paperin jossa seurattiin muutaman, vaihtelevalla kokemuksella varustetun ohjelmistoihmisen suoriutumista tehtävästä, jossa tulisi annetussa määräajassa toteuttaa laajennus olemassaolevaan ohjelmistojärjestelmään. Havaintojen perusteella johdettiin joukko hypoteeseja siitä, miten työssä hyvin onnistuneiden (yleensä kokeneiden) suunnittelijoiden tapa selata kohdejärjestelmää ja toteuttaa muutoksia poikkesi työssään epäonnistuneiden (yleensä kokemattomien) suunnittelijoiden tavoista. Siispä rinta rottingilla jEditin kimppuun, vain huomatakseni että vuosien tauko oikeasta työstä ei varsinaisesti parantanut suorituksen laatua. Tarvittiin pään resetointi ja uusi yritys ennen kuin oikea mielentila löytyi ja elegantti ratkaisu syntyi. Jos seuraavan kerran tarttuisi sorviin ennen seuraavaa vuosikymmentä. Jotta tästä olisi jotain muutakin hyötyä kuin epämääräinen tilitys, yritän kirjata ne hypoteesit ylös seuraavalla kerralla. Pitäisi mennä nuk-q.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Tietotoimiston uutisia

TUOREIN TUTKIMUS: AIKA ON RAJALLINEN RESURSSI

VANCOUVER, Kanada. Werner-Söderström -osakeyhtiön vuonna 1943 julkaisemassa Tietojen Kirjassa esitettiin ensimmäisenä olettamus siitä, että oluen panemiseen käytettyä aikaa ei voida käyttää leivän leipomiseen: "Jos esimerkkihenkilömme käyttää viisi tuntia oluen panemiseen, ei voi hän käyttää tätä viittä tuntia leivän leipomiseen, ja toisaalta, jos asianomainen käyttää tämän viisi tuntia leivän leipomiseen, ei voi hän käyttää tätä viittä tuntia oluen panemiseen." Tämä oletus ajasta jakamattomana ja rajallisena resurssina aiheuttaa vieläkin kiivasta vastustusta ammattiyhdistysliikkeiden edustajien keskuudessa. Panimotyöväen Liiton edustaja Henrik K i l j u n e n toteaa Työkansan Sanomille seuraavasti:

- Kyllä tässä taas pyritään jakamaan kansaa kahtia. Jatkuvasti saa juoda tyhjään vatsaan. Ihmettelen kovasti mitä tällaisilla teorioilla pyritään ajamaan takaa.

Toisaalta, Leivänlaskijoiden Tukiryhmän varasihteeri Helena T o r t t u esittää vastakkaisen näkemyksen:

- Kuivin suin ja tattarijauhot keuhkoissa saa vaivata yötä päivää, kimpaantunut Torttu ilmoittaa ja lähettää terveisiä kotiväelle.

Kiistaan on otettu kantaa myös tutkijoiden taholta. Diplomi-kosmologi Tero "tupla-kvasaari" H a m m e r s m i t h Tampereen yliopiston ilma-, kasvi- ja mediatieteen laitokselta toteaa, että ajan suhteellisuus havaitsijoiden väliseen nopeuden eroon asettaa Panimoliiton ja Leivänlaskijoiden liiton välisen kiistan uuteen valoon:

- Kyllä se niin on että jos toinen veljeksistä kiihdytetään kapselissa nopeuteen 0.9c, niin tämä kyllä leivän leipomisen ohella panee olutta enemmän kuin maahan jäänyt veljensä ehtii Virosta hakea. Toisaalta, onhan sellaisessa kapselissa matkustaminen niin vittumaista puuhaa että kyllä sitä olutta sitten meneekin, toteaa Hammersmith pyyhkiessään suupielestään lohicarpaccioa.

Kuitenkin vasta nyt on havaittu, että ajan jakamattomuuden periaate saattaisi soveltua yleisemminkin oluen panemisen ja leivän leipomisen ulkopuolisen toiminnan kuvaamiseen. Erityistutkija, Tampereen teknillinen Ivan T ö r l e y kuvailee:

- Siis kyllä se niin on, että oluen leipomiseen, kaikenlaiseen panemiseen ja yleensäkin leipätyöhön menevä aika on kaikki pois David Hasselhoffin palvomisesta. Siis itse en kyllä tällaisesta paskasta maksaisi eurosenttiäkään, Törley jatkaa siirtäessään Pirkanmaan kulttuurirahaston apurahoja nigerialaisen ministerin tilille.


KYLMÄFUUSIO LÄHELLÄ ONNISTUMISTA

VANCOUVER, Kanada. Dosentti Taisto J o k a m i e s onnistui ensimmäistä kertaa tuottamaan lähes täydellisen reaktion 295 asteessa Kelviniä.

- Aivan helvetin hieno, siitä olisi voinut veistää vaikka eroottissävyisiä veistoksia, Jokamies kuvaa täysmaidosta tehtyä capuccino-vaahtoaan ja jatkaa. Lämpötila oli todella matala, täällä säästetään kaikesta lämmitystä myöten.

Ongelmaksi muodostui edelleen plasman pysyminen koossa ja stabiilina.

- Siis ihan oma syy, yritin päteä ja hakea huomiota opiskelijoilta mutta eihän täällä naisia koskaan näy. Kaivoin avaimet esille, ja nehän tippuivat suoraan vaahdosta läpi, Jokamies manaa huonoa onneaan.