torstaina, heinäkuuta 27, 2006

Long johns: tuomiopäivän tykit

Oma vaatimaton ja väärä mielipiteeni on, että englannin kieli on suomen kieltä merkittävästi virtaviivaisempaa ja tehokkaampaa, ja siksi samalla vähemmän vivahteikasta. En jaksa kuunnella erinäisten insinöörien ja moralistien kitinää siitä kuinka edellämainitusta huomiosta voidaan johtaa että englannin kieli olisi objektiivisesti-popjektiivisesti suomen kieltä parempi kommunikoinnin välineenä. Luonnollinen kieli on joka tapauksessa monitulkintaista ja epämääräistä.

Englannin kielen barbakikka on kuitenkin se, että englanti on populaarikulttuurin ja viihdeteollisuuden kieli. Englannin kielellä nokkeluudet BBC:n vaikutuspiirin ulkopuolella (Pohjois-Amerikassa, tietoverkoissa) tuntuvat tulevan kyvystä heittää kehiin populaarikulttuurin viitteitä. Jotain kai kertoo se että Oxford English Dictionary sisältää Seinfeldistä, Simpsoneista ja Snoop Doggy Doggilta lainattuja uudissanoja.

On ilmaisuja, jotka on muotoiltu eri kielialueilla ja kulttuureissa hieman eri tavalla, mutta joiden (usein hilpeä) perusajatus pysyy silti samana. Siinä missä farmer's tan on käsitteenä melko itsestään selvä, termin ammattikoulurusketus konnotaatioiden selittäminen ulkopuoliselle on melkoisen hankalaa. Käytin käännöksenä ilmaisua practical learner's tan, mutta se ei oikein iske asian ytimeen.

Viimeisin vain täällä -ilmaisu jonka kuulin oli koleasta säästä käytetty nipply, joka avautui välittömästi ilman sen suurempia selittelyitä. Olen yrittänyt keräillä näitä ilmaisuja pikku hiljaa ylös myöhempää käyttöä varten.

Sitten on vain ilmaisuja, joita pitkällinenkään selittely ei täysin avaa kulttuurin ulkopuolella kasvaneille. Meille ee-äs-ällille korvaamaton apu on UrbanDictionary.com, jonka avulla esimerkiksi ilmaisun [if things continue to go like this] everyone will be drinking Kool-Aid tarkoitus selviää: ympäristömme muuttuu ghetoksi (*). Silti, ilmaisun alkuperän ymmärtäminen vaatii amerikkalaisen populaarikulttuurin ja etenkin mainosikonien tuntemista. Meillä Marvelin alkuperäiskielisiä sarjakuvia lukeneilla on tosin jonkinlainen käsitys moisista kummallisuuksista.

Sitten on vain ilmaisuja, joita mikään selittely ei avaa kulttuurin ulkopuolella kasvaneille. Miten selität hämmentyneelle kanadalaiselle, miksi seuraava Juha Miedolta otettu lainaus on niin hauska: Perkele, ettei mulle kerrottu!

(*) Lisäys: kuten Ilkka jo ehti tarkentamaan, Kool-aid referenssi tarkoittaa yleisemmin tätä. Niin, ja Miedon lausahdus viittaa Jari Sillanpään "yllättävään" kaapista ulos tulemiseen.

keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Ohjelmistotuotanto, Mitä välii. [ot]

Carnegie-Mellon Universityn (CMU) HCI-instituutin tutkijan Andrew Ko:n mukaan tällä hetkellä Yhdysvalloissa noin kolme miljoonaa työntekijää työskentelee ainakin osittain eri tasoisten ohjelmointitehtävien parissa. Arvion mukaan vuonna 2010 jopa 30% Yhdysvalloissa syntyvistä uusista työpaikoista vaatii jonkinasteista ohjelmointitaitoa.

Vastoin erityisesti monien alan vanhempien partojen (ns. Dijkstran saunakavereiden) näkemystä, ohjelmistotuotannon alueella suurin osa (taloudellisessa ja pragmaattisessa mielessä) relevanteista ongelmista ei tuntuisi johtuvan esimerkiksi formaalien menetelmien puutteesta ja niitä käyttävien ihmisten matemaattisen koulutuksen ohuudesta. Suurin osa näistä ongelmista eivät tuntuisi olevan luonteeltaan teknisiä vaan liittyvän pikemminkin ns. pehmeisiin asioihin kuten ihmisten keskinäiseen kommunikaatioon ja organisaation toimintaan. Valitettavasti ohjelmistotuotannon tutkimus keskittyy edelleen aivan liian vähän ratkaisemaan tällaisia "pehmeitä" asioita.

Olen joskus muotoillut, että ohjelmistotieteen tutkimus tuottaa oikeaa tiedettä leluesimerkeillä, kun taas ohjelmistotuotannon tutkimus tuottaa lelutiedettä oikeilla esimerkeillä. Vaikkei tilanne näin karu olekaan, siinä on ripaus totuutta mukana.

Yksi ongelma johon olen törmännyt ohjelmistotuotannon tutkimuksen kanssa on tutkimuksen muotoilussa. Rakennetut työkalut tuntuvat ratkaisevan intuitiivisesti ajatellen merkityksellisiä ongelmia mutta tutkimuspaperit tyytyvät esittämään nämä työkalut itsessään alan tutkimustuloksina. Välillä tuntuu siltä, että ohjelmistotuotannon tutkijat häpeävät tutkimuksen formaalin (lue: matemaattisen) osuuden vähäisyyttä ja välttääkseen vertailut käytettävyysihmisiin he keinuvat peukaloa imien sikiöasennossa ja toistelevat "meillä on työkalu, meillä on työkalu". Työkalujen rakentamisen ohella pitäisi kuitenkin esittää joukko hypoteeseja, käyttötutkimukset ja pyrkiä analysoimaan saavutettuja tuloksia.

Yleinen ongelma ohjelmistotuotannon tutkimuksessa on se, että esitettyjen hypoteesien todentaminen on tyypillisesti erittäin hankalaa. Oli tutkittava järjestelmä mikä tahansa, voidaan aina kyseenalaistaa voidaanko sen perusteella yleistää kaikkia järjestelmiä koskevia väitteitä. Tyypillisimmillään laadukas käyttötutkimus rakennetaan valitsemalla kohdejärjestelmäksi joku hyvin tunnettu, avoimen lähdekoodin ohjelmisto, jolloin tutkimuksen kohde on yleisesti saatavilla. Suoritettavaksi tehtäväksi valitaan järjestelmän piirteen muokkaaminen, korjaaminen tai lisääminen. Koehenkilöiksi valitaan mielellään erilaisen kokemuksen omaavia koehenkilöitä, 1. vuoden opiskelijoista teollisuudessa työskenteleviin ammattilaisiin. Henkilöiden suoritus kirjataan ylös, mahdollisesti kuvataan ja analysoidaan, ja sitä verrataan referenssitoteutukseen.

Jos halutaan tutkia yksittäisten ohjelmointityökalujen, kuten ohjelmiston ymmärtämistä tai navigointia helpottavien työkalujen sijaan korkeamman tason mallinnustyökaluja, menetelmiä tai prosesseja, mielekkään testauskokonaisuuden rakentaminen on jo lähes mahdotonta ilman erittäin suuria panostuksia. Käytännössä tällaiset tutkimuset suoritetaan upottamalla ne osaksi jotain opiskelijoille pakollista kurssia.

Tässä kirjoituksessa ei ollut mitään erityistä sisältöä. Kun kerran aloin kirjoittamaan, jätän sen tänne ja jatkan myöhemmin hieman konkreettisemmalla tasolla.

maanantaina, heinäkuuta 24, 2006

Langaton kehitysmaa

Mainitsin aiemmin hankkineeni paikallisen kännykkäliittymän. Lypsän aiheesta hieman lisää, kun nyt kerran sattuu asia ns. kismittämään.

Rogersin Pay as you go -liittymän avaaminen maksaa käsittämättömät $70 dollaria, kunhan kaiken maailman televerot ja GST:t ja PST:t ja tiesmitkä palvelulisät on ympätty mukaan. Jotta saan puhelimen avatuksi, joudun kävelemään toiseen kauppaan ja ostamaan sieltä pay as you go -kortin, josta raha ladataan sisälle. Kaveri nappaa luurin kädestäni laittaakseen SIM-kortin sisään todeten samalla operaation olevan turhan hankala aloittelijoille. Luonnollisesti tämä asiakaspalvelun ammattilainen ei saanut kännykkääni auki vaan minun piti lopulta tehdä se hänen puolestaan.

Selviää, että kyseisellä liittymällä voi soittaa ainoastaan Pohjois-Amerikan sisällä, mutta sillä voi lähettää tekstiviestejä minne vaan. Toisaalta, puhelimella voi ottaa vastaan puheluita Suomesta, mutta siihen ei voi lähettää tekstiviestejä maan ulkopuolelta. Soitan asiaa selvittääkseni asiakaspalveluun, jossa ystävällinen ääniohjattu robotti tivaa minulta vastauksia miljoonaan kysymykseen, jättäen kuitenkin autuaan hämäräksi kuinka pääsen puhumaan teknisen tuen kanssa. Kun lopulta, kolmannella kerralla pääsen eroon robotista ja puhumaan varsinaisen tuen kanssa, tällä ei ole pienintäkään ymmärrystä siitä miten matkapuhelimet toimivat. Kun vihdoin saan kaverin uskomaan että viestien vastaanottaminen ei toimi, tällä ei ole mitään hajua siitä mitä asialle voisi pitäisi tehdä. Ironista kyllä, onneksi sentään soitin palvelunumeroon Skypellä koska puhelu olisi muuten maksanut maltaita.

Rogersin verkkosivut ovat aivan ahterista, oikeiden linkkien löytäminen on todella hankalaa, ja rahan lataamiseen epämääräisesti viittaavia linkkejä löytyy neljä eri kappaletta. Linkki "make a payment" ei toimi, viereinen linkki "pay your bill" ei tomi myöskään (nämä ovat ilmeisesti eri asioita), mutta "manage my wireless services" taas toimii. Aina kun valitsen uuden linkin, sivut heittävät minut ulos ja kehottavat kirjautumaan sisään uudestaan. Kun lopulta löydän linkin jonka kautta voin maksaa lisää puheaikaa selviää, että maksun voi tehdä vain pohjoisamerikkalaisen pankin VISA-kortilla.

Kenttää ei Collegen alueelta tietenkään löydy kuin satunnaisesti, eikä muuten myöskään laitoksen sisällä, joten jos oikeasti haluan puhua joudun kävelemään kymmenen minuuttia kohti University Villagea. Myöhemmin selviää että kolmitaajuuspuhelimen sijaan pitäisi olla nelitaajuuspuhelin, koska kolmitaajuuspuhelimen tarjoaman 1.9GHz-alueen sijaan Pohjois-Amerikassa suositaan 850MHz taajuusaluetta taajama-alueella.

Viimeisin puheluni katkesi ja sain tekstiviestin, jonka mukaan saldoni on loppu. Vasta nyt tajusin, että minun liittymälläni joudun jumalauta maksamaan yhtä paljon puhelun vastaanottamisesta kuin soittamisesta jopa BC:n sisällä. Avatessani liittymää minulle näytettiin hinnasto jossa todettiin tekstiviestien vastaamottamisen olevan yleensä ilmaista; kohdassa "puhelut" annettiin vain riistohinta paikallispuhelulle ($0.30+verot), mutta missään ei kerrottu että "puhelu" tarkoittaa sekä puhelun soittamista että sen vastaanottamista. Kun matkustan toiseen provinssiin, joudun maksamaan tämän kyseisen provinssin ulkopuolelta tulevista soitoista ja ulkopuolelle lähtevistä puheluista vielä erikseen "kaukopuhelumaksun".

Ja sitten ostan lähikioskista puheaikaa, ja soitan palvelunumeroon joka keksii että olen ranskankielinen. Kun uuden soiton jälkeen vihdoin löydän alavalikon jossa rahaa voi ladata, se kysyy PIN-koodia. Syötän kuitissa olevan 14-numeroisen PIN-koodin, ja selviää että kyseessä onkin joku toinen, puhelinkaupassa asetettu liittymäkohtainen PIN-koodi. Koska en tiennyt PIN-koodia, robotti vaatii SIM-korttini numeroa. Numeroa joka on jumalauta siinä puhelimen sisällä olevassa kortissa. Oikeastaan oli vain selvää ja järjellistä, kun itselleni selvisi että ladatessani puhelimeen rahaa alle $100(CAD) kertasumman, tämä raha on voimassa ainoastaan seuraavan kalenterikuukauden ajan ja tämän jälkeen happanee pois.

Vuonna 1996 hankkimani Radiolinjan GSM-liittymä toimi paremmin kuin tämä viritys. Ei taas huvita yhtään mikään.

sunnuntaina, heinäkuuta 23, 2006

Hullu maailma

Verón asuintoveri, tarkemmin ottaen talon hänen kanssaan puoliksi jakava tyttö lähti perjantaina vihdoin kauan odottamalleen lomamatkalleen. Otimme asunnon välittömästi haltuumme. Polkaisimme ensin ei-raamatullisessa mielessä katsomaan auringonlaskua English Bayn rannalle. Kesken polkemisen tunsin jonkin iskeytyvän kypärääni, mutta en jäänyt miettimään asiaa sen pidemmälle. Rannalla loikoilin rakkauden granaattiomenana antaen deittini kuljettaa kättään hiuksiani pitkin. Yht'äkkiä hän pysähtyi ihmettelemään erikoista hiustenhoitoainettani: "Um... what hair product did you use today? Your hair looks... a bit strange?!". Älyni leikkasi kuin aloe veralla varustettu kolmiteräinen Gillette ja totesin tyynesti käyttäväni Lokki-hiussarjaa miehille, samalla kun kävelin kiroillen mereen pesemään pääni ja lainakypäräni.

Palattuamme asunnolle Veró sai puhelinsoiton. Yleensä seuraavankaltaisia tarinoita saa epäuskoisena lukea paperimedian huumoriuutispalstoilta, mutta tällä kertaa pääsin todistamaan tapahtunutta ensikätisesti. Hänen asuintoverinsa, kolmikymppinen nainen joka on reppumatkaillut pitkin Aasiaa ja Eurooppaa, soittaa tarvitsevansa apua: englannin punnat eivät yllättäen käyneetkään maksuvälineenä Glasgowissa. Kyseessä kun sattui matkatoimiston pienimuotoisen kömmähdyksen seurauksena olemaan Glasgow, Montana. Asukasluku 3,253.

Katsoin parhaaksi poistua asunnolta seuraavana aamuna ennen kuin kyseinen, ns. helposti kiivastuvaa sortimenttia oleva tytär palasi kotiinsa.

Melko houkutteleva muuten tuo kaupungin kotisivuille valittu kuva.

Tätä ei Timo kestäisi

Hiljaisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että täällä ei yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan. Mittarin mukaan varjossa on parahultaiset 27 astetta (sellaiset vajaat kymmenen astetta liikaa), mutta kirottua aurinkoa ei pääse pakoon. Asunnokseni nimeämässäni länteen antavassa kopissani on lähemmäs 40 astetta lämmintä ja ilmastointia ei ole. Viiden minuutin istuminen piirtää tuoliin märän ahterin kuvan, hiki pisaroi sormenpäistä ja valuu otsalta siten, etten pysty käyttämään silmälaseja. Näiden muutaman lauseen kirjoittamiseen kuluneena aikana ranteideni erittämä soija valuu pitkin läppärin reunoja pöydälle pieninä puroina.

College on puoliksi tyhjillään, mutta kaikki pohjoiseen antavat huoneet ovat "kesähuoneita" joita asunnoista vastaavaan sihteerin mukaan ei vain voi antaa asuinhuoneeksi ennen syyskuuta. Olen katsellut kaipaavasti viimeiset kuusi viikkoa niiden tyhjyyttä lasin läpi ja yritän miettiä, mistä näitä ei-vaan-voi-ihmisiä, yleensä keski-ikäisiä tanttoja sikiää. Näille löytyy erinomainen englanninkielinen termikin: jobsworth.

Tätä luvassa vielä toiset seitsemän päivää. Anteeksi, alituinen päänsärky, nestehukka ja unen puute vaativat veronsa (no pun intended). Vancouverin satamasta lähtee viikottain risteilyaluksia kohti Alaskaa, pitäisi kai mennä ja ottaa menolippu kauas pois.

sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2006

Mont-Royal #2: Prefontainé

Asunto sijaitsee Prefontainén kaupunginosassa, joka osoittautuu hieman köyhemmäksi alueeksi: tageja seinissä, pyykkejä kuivumassa ulkona, hylätyn osoisia autoja. Emäntämme Andrea on 27-vuotias angokanadalainen taideaineiden kandidaatti joka työskentelee UbiSoftilla graafikkona ja opettaa iltaisin tanssia. Isäntämme Dave, joka myöhemmin osoittautuu Verón vanhaksi poikaystäväksi, on quebecilainen 25-vuotias graafikko joka työskentelee niin ikään pelifirmassa, opiskelee ja opettaa tietokonegrafiikkaa jossain paikallisessa opistossa.

Asunto on täynnä erikoista roinaa: joka paikassa makaa soittimia, valmiita tai puolivalmiita maalauksia ja tekstiileitä. Olohuoneen nurkassa makaa nukke, joka osoittautuu kopioksi emännästämme. Kyseinen sähkömoottoreilla ja liiketunnistimilla varustettu robotti oli tämän projekti jollekin taidekurssille. Minulle kerrotaan merkitsevästi että kyseessä on todellakin 1:1 kopio. Vältän kiusauksen ja kurkistan robotin haarojen väliin vasta kun kukaan muu ei huomaa. Kyllä.

Saavuin kaupunkiin juuri väärään aikaan. Montréalin kansainvälinen jazz-festivaali loppui samana päivänä kun saavuin paikan päälle. Festivaalin 500 esitystä olisivat luultavasti tarjonneet erinäisiä viihdyttäviä potpureita, mutta toisaalta arvioitu 2 miljoonan vierailijan joukko kuulostaa aika raa'alta. Just for Laughs -festivaali alkaa luonnollisesti vasta perjantaina, heti kun lähden kaupungista pois. Harmi, sillä myös stand up -komiikka ja John Cleese olisivat kiinnostaneet matkaajaa. Ehkä suurin harmin aihe on kuitenkin se, että näiden massatapahtumien väliset neljä päivää kaupunki veti henkeä ja niinpä kaikkialla oli tavanomaista hiljaisempaa. Tai ainakin niin ne väittivät.

Ryntäämme kuitenkin toiveikkaana metroon ja ajamme Place des Artsin läheiselle metroasemalle, tarkoituksenamme nähdä festivaalin viimeiset ilmaiskonsertit. Oloni on epätodellinen: metroasema tuntuu hylätyltä eikä missään näy ristin sielua, mutta noustessamme maan tasalle paikka on kuin nuijalla lyöty: kymmeniä tuhansia ihmisiä mylvii, tanssii musiikin tahdissa ja... niin, jotkut heistä juovat alkoholia. Kadulla. Ennenkuulumatonta. Röyhkeää. Kaupunkifestivaali jossa anniskellaan kojuista keskiolutta muovituopeissa. Tällaista ei tapahtuisi meidän British Columbiassa.

Kaikki kulkureitit on suljettu. Seuraan oppaitani pitkin maanalaisia tunneleita vailla vähäisintäkään ymmärrystä minne olemme kulkemassa. Myöhemin selviää, että Montréalin 25..30-asteisia pakkastalvia varten maan alle on rakennettu valtaisa maanalainen kaupunki: 32 kilomteriä tunneleita, käsittäen 3.6 neliökilometrin verran liiketilaa, 80% downtownin toimistopinta-alasta. Tunneleita käyttää vaivaiset 500.000 ihmistä päivittäin.

Näin muuten olen aina ollut sitä mieltä, että metro on asiallisin julkinen kulkuväline ja sitä se on myös Montréalissa. Linjoja on tosin vain neljä ja asemia muutamia kymmeniä, mutta myöhemmin tutkiessani karttaa tarkemmin ja istuessani autossa tajuan, kuinka järkyttävän paljon paremmin matkanteko sujuu metroa käyttäen.

Mont-Royal #1: dimanche

YVR. Vancouverin lentokenttä on käynyt itselleni jo yhtä tutuksi kuin Helsinki-Vantaan samankokoinen kenttä. Matkustaminen ilman ruumaan meneviä pakaaseja sähköisellä lipulla on nykyaikaista eli huoletonta. Istun latkimassa pohjaan palanutta Starbucksin kahvia, myyjät vertailevat uusia kampanjapaitojaan ja jauhavat purukumia kyllästyneen oloisena. Automaattikuulutukset taustalla muistuttavat matkustajia käsimatkatavaroiden suurimmasta sallitusta koosta. Ulkoa avautuva laakea näkymä tuo mieleen Kingin langolieerit: vihreänruskea ruoho sinnittelee hengissä tyhjien kiitoratojen välissä kunnes yksinäinen tankkiauto rikkoo maiseman passiivisuuden.

Valitsin aikataulusyistä WestJetin yleisesti inhotun Air Canadan sijaan. Henkilökunta suhtautui matkustajiin vähemmän alentuvasti kuin mihin olen tottunut suurten lentoyhtiöiden kanssa asioidessani. Jopa sikaluokassa jokaiselle penkille on oma nestekidenäyttönsä joista voi katsoa pay-per-view elokuvia tai jotain parista tusinasta televisiokanavasta. TSN näyttää jalkapallon MM-finaalin suorana lähetyksenä. Tilailen viiden dollarin punaviinipulloja, näytän aika ajoin peukkua viereisellä penkillä istuvalle papalle, ihailen italialaista käytännön urheilupsykologiaa ja ihmettelen henkilökohtaisen kunnian käsitettä ja machokulttuuria. Aitona länsirannikon asukkina matkustan joogahousut jalassa, mutta Torontossa alkaa jo hieman hävettämään.

Myöhemmin minulle selviää, vastoin ennakko-odotuksiani, että Montréalissa kannustettiin ja juhlittiin nimenomaan Italian voittoa: kaupungissa tosin asuu iso italialainen yhteisö, mutta varsinainen syy on toisaalla. Quebecilaiset suhtautuvat ranskalaisiin suopeasti, mutta käsitys Ranskasta maana ei tunnu olevan kovin mairitteleva. Quebecille tuntuu olevan yhtä tärkeää ottaa pesäeroa Eurooppaan ja Ranskaan korostamalla pohjoisamerikkalaisia hyveitä, kuin ottaa etäisyyttä Kanadaan korostamalla provinssin eurooppalaisia piirteitä.

Montréalin lentokentällä soitan Verólle joka on ulkomaan terminaalin tullissa samaan aikaan, joten synkronoitumisemme onnistui täydellisesti. Varaudun henkisesti tulevaan nauttimalla raikkaan savukkeen terminaalin ulkopuolella. Minut ympäröi lämpöaalto joka ei tule hellittämään otettaan ennen paluuta takaisin länsirannikolle. Onnekseni en tiedä tätä vielä. Ympäröivä äänimatto kutoutuu viheliäisestä tööttäilystä ja ranskankielisestä mölötyksestä. Asfaltti on päällystetty purukumeilla ja kessuntumpeilla. Lentokenttä avautuu hyvin ranskalaisena. Bongaan Verón välittömästi vaeltavan väkijoukon keskeltä. Hän on jälleennäkemisestä silminnähden ilahtunut. Tunnen itseni paistikkaaksi. Hoitaessamme linja-autolippuja keskustaan huomaan, että kaikki opasteet ovat ainoastaan ranskaksi. Kylmässä Kanadassa Montréal on tunnettu kansainvälisistä matkaseuralaisistaan.

Seitsemän danin ihmissuhdevyö

Vahvaa joskin vähälukuista todistusta Kuninkaallisen Vuoren suorituksista löytyy Flickrin kuvavirrasta: http://www.flickr.com/photos/erityistutkija/tags/montreal/

Soon moro

Tämä seitsemän danin ihmissudevyö lähtis nyt ja palaa asiaan viimeistään torstaina.

perjantaina, heinäkuuta 07, 2006

Julistus

Kanadalaistumisprosessini etenee kuin Pjongjangin julistus (*) ikään: puolustakaamme ja viekäämme eteenpäin sosialismin kanadalaistumisen asiaa.

Saatuani uusitun työlupani seurasin riistäjän antamia ohjeita ja matkustin paikalliseen KELAan hakemaan itselleni uutta SIN-korttia. Jonoa tiskille ei ollut nimeksikään. Tyttö tarkisti passini, työlupani ja täyttämäni hakemuksen -- ja kehotti tämän jälkeen siirtymään tuolille odottamaan kunnes minua kutsuttaisiin nimeltä. Jonotus luonnollisesti osoittautui yli tunnin mittaiseksi. Kun minut vihdoin otettiin tiskille, virkailija tarkisti uudelleen passini, työlupani ja hakemukseni, ja ilmoitti sitten SIN-numeroni säilyvän ennallaan. Työntantajalle ei kuulemma tarvitse ilmoittaa mitään. Aikaa koko reissuun kului yli kaksi ja puoli tuntia.

Harmitti niin että painuin Alkoon ja ostin sikspäkin. Käyn ilmeisesti samassa Alkossa turhan usein, koska myyjä muisti naamani ja kotimaani ulkoa. Näytin hänelle passiani ja unohdin työlupani viinakauppaan.

Hankin myös paikallisen kännykkänumeron. Koska tarjolla on ainoastaan vähintään vuoden mittaisia sopimuksia, halusin prepaid-liittymän. Viimeisen kymmenen kuukauden aikana en ole kännykkää tarvinnut ja sitten maksoin mielenhäiriössä lähes $60 liittymän avaamisesta. Puhelut maksavat törkeästi ja Collegessa ei edelleenkään ole kenttää. Pian selvisi myös, että pystyn ainoastaan lähettämään tekstiviestejä mutta en soittamaan ulkomaille. Tätä täydentäen, minulle pystyy kyllä soittamaan ulkomailta mutta ei lähettämään tekstiviestejä. Tietenkin liittymän myynyt pulju oli seuraavana päivänä lyönyt lipun luukulle. Ymmärsin vihdoin mistä pohjoisamerikkalaiset antipatiat palvelunumeroita kohtaan syntyvät kun yritin minuuttitolkulla saada puhelinrobottia päästämään minut läpi varsinaiselle asiakas"palvelijalle", jolle jouduin sitten opettamaan muutamia perusasioita tekstiviesteistä ja maakoodeista.

Kirurgikandi oli koko päivän päivystämässä. Lähden aamulla kohti Montréalia. Reissuni aiheutti megaluokan kitkaa sosiaalisessa mikroseurapiirissäni. Perse.

Nahkalta saamani tekstiviestin mukaan olen iljettävä ihmismedaljonki ja seitsemän danin ihmissuhdevyö.

(*) Tästäkin tiedonjyvästä voin kiittää 90-luvun alussa lukiotoveriani Sapea joka tunsi mieltymykseni ja lahjoitti minulle mm. myöhemmin oivalliseksi osoittautuneen Neuvostoliitto-kirjan sekä kappaleen Työkansan Sanomat -lehteä, josta ylläoleva otsikko on porautunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan samaisesta vuonna 1992 painetusta lehdestä myös mm. artikkelin EY:stä (myöhemmin paremmin tunnettu nimellä EU) otsikolla "Kansanmurhaa ja merirosvousta". Uskoisin lehden olevan vieläkin tallessa jossain kotipuolessa, mutta en osaa suoraan päästäni siteerata esim. eläkeläinen Helena Lodin vaalirunoa "Punalippu" (runossa käytettiin joka tapauksessa ilmaisuja "toveri", "askeleet tuhansien -- miljoonien", "punalippu" ja "siinä kirjaimet K.T.P. meitä velvoittaa").

torstaina, heinäkuuta 06, 2006

ER

Luin tutkimuspaperia ja grillasin ruhoani auringossa. Paperi oli huono ja onnistuin koko päivän aikana lukemaan nelikymmensivuisen nivaskan kahdeksan ensimmäistä sivua. Lihasäkkini on ravunpunainen, raidallinen ja arka, siis sanalla sanoen iljettävä. Paperin olin kirjoittanut itse omilla pikku kätösilläni puolitoista vuotta sitten ja sekin oli aika iljettävä.

Kuunnellessani Emilyn kertomuksia hänen arjestaan huomaan että oma postdoctoraalinen elämäni on kiusallisen rentoa. Nuori lääkärikokelas aloittaa päivänsä ennen seitsemää aamulla ja lopettaa sen seitsemältä illalla. Kokelas päivystää hakulaitteen päässä 24 tuntia vuorokaudessa kahdesta kolmeen arkipäivää viikossa, valmiina siirtymään sairaalaan kutsun tullessa. Kutsu tulee keskimäärin kahdesta kolmeen kertaa päivässä. Joka toinen viikonloppu kuluu töissä. Erikoistumisvaihe (residence) sairaalassa kestää viisi vuotta, jonka jälkeen kokelas voi jatkaa väitöskirjaan asti tai keskittyä pelkästään työntekoon. Halutessaan työskennellä isoissa kaupungeissa ja niiden yliopistollisissa sairaaloissa, väitöstyön tekeminen on ilmeisen suotavaa.

Kanadan terveysministeriö päättää käytännössä vuotuisten lääketieteen aloituspaikkojen lukumäärän. Johtuen aiemmin kuvatusta sairaanhoitojärjestelmästä joka estää yksityissairaaloita laskuttamasta julkista puolta enempää (ja käytännössä näin yksityissairaaloita toimimasta), väestön vanhenemisesta, jatkuvasti kasvavista terveydenhoitokustannuksista ja kirstun pohjan häämöttämisestä, Kanadassa vallitsee jatkuva lääkäripula. Toisin sanoen alalla vallitsee täystyöllisyys. Saamani kuvauksen mukaan kanadalainen lupakäytäntö tehokkaasti evää ei-kanadalaisilta lääkäreiltä työluvan saannin varmistaen näin että markkinoilla on pääsääntöisesti kanadalaisia lääkäreitä.

Mielenkiintoisena anekdoottina mainittiin, että päästäkseen kanadalaiseen lääketieteelliseen tiedekuntaan hakijalla tulee olla ainakin yksi yliopistotutkinto suoritettuna. Tämä ei kai hirveästi eroa Suomen tilanteesta jossa moni opiskelija hakee useamman vuoden lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kuluttaa välissä aikaansa lukemalla jotain itselleen toissijaista ainetta. Sen sijaan annoin kertoa itselleni, että täällä päin olisi suhteellisen normaalia, että vielä 30-vuotiaatkin hakisivat lääketieteelliseen koulutukseen. Ehkä täystyöllisyydestä johtuen yli puolen vuosikymmenen ylimääräinen ikä ei ole täysin ylitsepääsemätön haitta työpaikoista kilpailtaessa. Uskoakseni lääkäreiden palkkataso Kanadassa on ihan kohtuullinen, mutta en onnistunut googlettamaan siedettävässä ajassa mitään uskottavaa lähdettä. No, StatCanin sivuilta tuon tietueen olisi voinut ostaa.

Datapiste oli työskennellyt yhden kesän Harvardissa ja mainosti, että Yhdysvaltojen puolella liksat ovat selvästi paremmat, mutta tyypillisesti kirurgit maksavat pelkkiä hoitovirhevakuutuksia $200.000 dollarin edestä vuodessa.

En osaa sanoa olenko kateellinen tuosta tehokkaasta ajankäytöstä vai onnellinen siitä ettei omaa elämääni ole ohjelmoitu 80% riistäjän käyttöön.

Jatulinintarhaa kuokkimassa III: vaimoeines

Laaduttoman ohjelmistotekniikan tutkimuksen vastapainoksi päätin jatkaa sosiologian alan kenttäkokeitani riiaamalla genuiinia anglo-kanadalaista datapistettä. Datapiste täydentää tutkimusaineistoani sopivasti valituilla kriteereillä: konservatiivinen, urasuuntautunut, teknillis-tieteellisen koulutuksen omaava. Emilyksi nimeämäni datapiste suorittaa Vancouverin keskussairaalassa ortopedisen kirurgian erikoistumisvaihettaan. Mikä sopii minulle koska polveni ovat olleet mitä parhainta harjoitusmateriaalia ortopedeille.

Tällä kertaa ei odotetusti vedetty baarikiertuetta eikä hc-yötä Rakelin ja Lassin hengessä, vaan nautittiin sivistynyt parin tunnin keskustelupainotteinen illallinen, jonka jälkeen datapiste palautti minut autollaan takaisin kampukselle muiden kaltaisteni seuraan. Suuri oli hämmästykseni määrä kun matalasignaalisen illallisen jälkeen datapiste ennen autosta nousemistani yht'äkkiä kehui niin illallisen kuin seuralaisenkin, otti (matalasignaalisen) fyysisen kontaktin ja pyysi kuin itsestäänselvyytenä minua uudestaan ulos. Jos aion viekastella näiden, tietyillä kriteereillä tarkasteltuna kahta ääripäätä edustavan datapisteen välillä, vaaditaan päänsisäiseltä kontekstinvaihdoltani melko hyvää suoritusta: niin erilaisia nämä kanadanranskalainen ja anglokanadalainen datapiste ovat. Huomaan olevani autuaan tietämätön paikallisista käyttäytymiskoodistoista ja tajusin, etten ole ollut tämän kaltaisilla treffeillä vuosiin: että silleen tutustutaan toiseen ensin niinku ihmisenä.

Emily on joka tapauksessa erittäin älykäs, viehättävä, rauhallinen, joskin aivan järkyttävän urasuuntautunut ihminen -- ja myös ensimmäinen itseäni enemmän tienaava deittini koskaan. Tulevaisuusorientoitunut ihminen unohtaisi tässä vaiheessa tilapäiset ja häilyvät tunne-elämään liittyvät häiriötekijät ja näkisi edessään täydellistä kanadalaista vaimoainesta.

Tässä sitä sitten ihmetellään. Spontaani, räiskyvä ja liberaali Veró, vai rauhallinen, rationaalinen ja konservatiivinen Emily. Lupaan käyttää suurenmoista charmiani ja virheetöntä ulkomuotoani, ja jatkaa kenttätyötä tieteen nimissä myös tulevaisuudessa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä saan ansioni mukaan eli kengänkuvan persuksiin molemmilta, mikä olisi minulle aivan saatanan oikein.

Sain parisataa dollaria veronpalautusta ja UWaterloon hakemukseni hylättiin.

tiistaina, heinäkuuta 04, 2006

Hepo-300

On helppoa olla jäänkuuma wigger ja stunta, kun alla on Mustang GT. Onhan tuo 4.6 litrainen V8 paljon isomman näköinenkin kuin köyhille tarkoitettu 4.2 V6, mutta ei sillä saatana silti mihinkään pääse.

No pääseehän sillä. Harvoin sitä hymy on ollut yhtä herkässä. Jos asuisin pidempään länsirannikolla, harkitsisin vakavasti moisen hyrysysyn hankkimista. Kun talvea ei ole nimeksikään ja infrastruktuuri huutaa kuljettimen tarvetta, miksei sitten hoitaisi itselleen Manitoban kokoista ekologista jalanjälkeä ja pitäisi samalla kestämättömän kehityksen hengessä hauskaa. Jotain autoilukulttuurin vahvuudesta kertoo sekin, että Microsoft tarjoaa uusille työntekijöilleen auton ensimmäiseksi kuukaudeksi käyttöön ilmaiseksi. Kun halvempi avoversio maksaisi piirun verran yli 20.000€ veroineen, eivät nuo muskeliluokkaan pääsemiseksi tarvittavat suolarahat muodostu aivan kohtuuttomiksi.

Millaista oli ajaa 300 hevosvoimalla varustettua avoautoa? Aivan helvetin hienoa, tietenkin. Nimittäin silloin kun katto on alhaalla ja sää on hyvä. Katto ylhäällä näkyvyys on karsea ja olo kuin ajaisi teltan sisältä autoa. Automaattilaatikko tuntui laiskalta joskin kunnollisen polkaisun ja noin sekunnin miettimistauon jälkeen auto lähtee kulkemaan. Moottorin tuntuma oli hämmästyttävän samankaltainen kuin ajamissani V8-koneella varustetuissa pickupeissa mutta kierrosalueet on viritetty ylöspäin. Kyllähän se mutkaista vuoristotietä imi vielä vauhdin ollessa 120km/h, mutta alusta tuntui sen verran löysältä ettei uskoa varsinaisten sankaritekojen suorittamiseksi löytynyt riittävästi. Äänet olivat vinkeät ja kanssa-autoilijat tuntuivat suhtautuvan avoautolla hurjastelijoihin nuivasti. Ehkä se oli se Budget-tarra auton takapuskurissa.

Joutilaan postdoc-luokan prokrastinaatio jatkuu.

Rantaelämää

Kitsilano beach, ilmastotieteilijä, ja kaksi kappaletta japanilaisia opiskelijatyttöjä. Laiskaa.

Deep Cove ja Kits Beach

Kanada-päivän jälkeinen sunnuntai. Johan päätti lähteä käyttämään $3000 maastopyöräänsä huollossa. Hydrauliset levyjarrut ovat ilmeisesti kuuminta hottia. Liikkeen seinillä roikkuvat tarjoushaarukat olivat kalliimpia kuin budjettini uuden polkupyörän hankkimiseksi. Tibi lainasi minulle pyöräänsä olleessaan Torontossa ja viimeisen päälle Crap-toniten lukolla varustettu ruostekasa käännettiin Collegen edustalta ensimmäisenä yönä, joten ymmärrän miksi Johan pitää pyöräänsä muutenkin ahtaassa huoneessaan eikä vie sitä edes pyörävarastoon. Kävimme Deep Coven jo edellisen 32 kilometrin navigointirajoittuneen melonnan aikana tutuiksi tulleissa maisemissa ja tämän jälkeen Kitsilanon rannalla makaamassa. West-side.

Ostin vihdoin uudet ladattavat paristot kameraan.

Ranta

Lähirantani Wreck Beach on puhkeamassa kukkaan kesän keskellä. Rannalla näkyy vihdoin myös sellaisia ihmisvartaloita joita ei ole tarpeen verhota viikunanlehdellä. Ahkerat kaupustelijat kiertävät toinen toisensa perään myymässä virvokkeita. Cold beer and fresh joints! sanoo yksi, Weed and shooters! tarjoaa toinen, ja kolmas puolestaan kauppaa Marijuana and mushrooms!.

Kanada-päivä vilkastutti WB:n elämää siinä määrin, että poliisi ratsasi rannan kolmena päivänä peräkkäin. Kunnollista British Columbian henkeä osoittaakseen Kuninkaallisen Ratsupoliisin helikopterit ovat kierrelleet iltaisin valonheittimien kanssa pitkin rantaa varmistaakseen etteivät hipit tsittaa, röökaa ja dokaa. Onneksi pahin virkaintoilu ehti loppumaan, nimittäin tuo propellien alituinen meteli harmittaa enemmän kuin alituinen Doorsin ja Pearl Jamin hoilaus.

Kanada-päivä II

Lauantai oli Canada Day, Kanadan kansallispäivä. Nuori neiti taisi päästä täyttää 139 vuotta. Aurinko on paistanut jo yli viikon päivät, taivas on kirkas ja lämpötila nousee kaltaiselleni maidonvalkealle mätisäkille tuskastuttavan korkeaksi. Kerrankin jatkuvasta pienestä tuulenvireestä on jotain hyötyä. Juhlistin päivää Granville Islandilla vakiokolmikollani kera eksoottisen Intian-sedän ja ilmastotieteilijän.









sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2006

Kanada-päivä