lauantaina, joulukuuta 30, 2006

Tieteellisen prosessin myöhemmät vaiheet

Tämä on toiseksi viimeinen päiväni postdocina, mutta tiede ei lepää koskaan.

Addiktio

Syytän teollisuuteen siirtynyttä nimimerkkiä "R" siitä, että minulle on kehittynyt ylenmääräisen etanolin imppaamisen, nikotiinin piikittämisen, feromonien metsästämisen ja yleisen irstailun lisäksi myös eräs haitallinen addiktio: Battlestar Galactica. Se uudempi versio, ei 70- ja 80-luvun taitteen aikainen lapsuudesta tuttu versio. Olen tosin säästynyt näkemästä vanhaa versiota uudelleen, joten elän edelleen lapsenomaisessa uskossa jonka mukaan vanhat cylonit olivat paljon viileämpiä. Olisin mielelläni pitänyt tämän illuusion myös Ritari Ässän ja David Hasselhofin suhteen, mutta kirottu SubTV (vai olikos se MTV3) meni pilaamaan hyvät muistot jo ajat sitten. (David Hasselhoff -lennokin rooli rakkauden porttien avaamisessa on sen sijaan ollut keskeinen Kanadassa oloni ajan).

Sen sijaan että menisin nukkumaan siedettän ajoissa, toljotan yhä uusia BSG:n episodeja yömyöhälle asti. En edes ymmärrä miksi sarja on koukuttanut niin vahvasti. Näyttelijätyö ei ole nyt niin loistavaa (tosin vanha viiksivallu Olmos tekee hyvää, joskin yksioikoista roolia Adamana), efektit ovat ihan kelvollisia mutta silti selvästi CGI:tä, ja hahmojen psykologia sekä osa juonenkäänteistä on liiankin selvästi rakennettu uusia cliffhangereita ajatellen. Enkä edes yritä miettiä sarjan kuvaamassa universumissa olevia useamman cylonien emäaluksen kokoisia teknillistieteellisiä reikiä.

Mutta kuitenkin; jokin tuossa sarjassa koukuttaa armottomasti, kunhan hyväksyy BSG:n maailman sisäisen logiikan ja lainalaisuudet. Ja mitä olen 3. tuotantokauden puoleen väliin asti seurannut, sarja muuttuu kaiken aikaa synkemmäksi ja jopa runollisemmaksi. On jotenkin hienoa pitkästä aikaa fanittaa jotain. Niinpä aion kirjoittamisen sijaan katsoa 3. tuotantokauden 6. episodia ja juoda Granville Islandin panemaa keskiolutta. Ja sitten taas aamulla herään liian myöhään, ja ehdin salille vasta yhdentoista aikoihin, ja koko päivä myöhästyy.

[Kuva via Boing Boing.]

PS. Lukemani mukaan viimeisen Porissa tehdyn Karhu-erän sarjanumero on P63634N.

perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Optisella silmällä

En kehtaa ottaa kuvia ihmisistä, joten näyttelin säätäväni kameran asetuksia ja räpsäisin kuvat mahdollisimman huomaamattomasti. Niinpä asettelusta ei ole tietoakaan. Kommandokuvabloggauksen hengessä jätin tällä kertaa myös photoshoppauksen väliin. Että tällaista, kun on epäkompetentti asialla. Kuvien lataaminen Bloggeriin on jostain syystä kangerrellut jo usemman päivän, joten taas piti linkittää Picasawebin albumiin. Ei tämä mitään taidetta ole.


Katukuva Robsonin ostoskadulta kohti luodetta...


...ja koti kaakkoa.


Liikenne on hetki hetkeltä tukkoisempaa. Kuvasta saa pienimuotoista osviittaa nuoren kaupungin arkkitehtuurin kerrostumista. Tai jotain. Näistä mitään tajua...


Tämä ilahdutti: Iloisen Veronmaksajan ravitsemus- ja majoitusliike. Mahtaisiko mennä läpi Suomessa?



Ja lopuksi, allekirjoittaneen lempikahvila. Italialainen kahvila jonka niin henkilökunnasta kuin asiakaskunnastakin suurin osa on aasialaista alkuperää.

torstaina, joulukuuta 28, 2006

Sillä silmällä


Kävin tapaninpäivän alennusmyynneissä Ilmastotieteilijän kanssa ja ryysis oli hirmuinen: esimerkiksi kenkä- ja vaatekauppoihin oli pahimmillaan kymmenien metrien jonot ja ovilla vartijat jotka päästivät väkeä sisään sitä mukaan kun edelliset valuivat ulos. Ihmiset tappelivat boxing dayn hengessä nyrkit ojossa alennusräteistään.

Kävimme ainoastaan paikallisissa henkkamaukoissa joissa I. järjesti minut koppiin ja toimitti sinne erinäisiä rättejä jotka katsoi sopivan tyyliini. Hieman kuten nimimerkki Ritva aikoinaan Helsingissä -- on edelleen riemukasta muistella miltä näytti kun itseäni pidempi blondi komentaa ulos sovituskopista, käskee näyttämään takamustaan, ilmoittaa kovaan ääneen ei niitä housuja noin pidetä ja vetää farkut alas -- vahingossa niin alas että ahterini paljastuu tilannetta huvittuneena seuraaville kansanjoukoille. Shoppailua inhoavalle ihmiselle kärsimätön ja tehokas henkilökohtainen shoppausassistentti on kullan arvoinen apu -- joka tulee tosin melkoisen kalliiksi päivän päättyessä.

Itselläni oli vielä tietenkin hervoton kankkunen joulupäivälläisen jäljiltä josta en ole viitsinyt julkaista kirjoitusta. Joulun ohjelmanumeron varastivat paikalle kutsutut aivat hävyttömän übergayt aasialaiset homopojat jotka saivat Sillä silmällä -ohjelman viisikon näyttämään lähinnä vaniljasta pitäviltä perusheteroilta. Tajusin kuitenkin, että tietyistä ihmisryhmistä kirjoittaminen vaatii vain paljon enemmän tasapainoilua jollei halua leimaantua naziksi. Joka kerta kun olin painamassa publish-nappia alkoi hävettämään. Ja he olivat varsin riemukasta seuraa, nuo joulun hedelmäkakut ja ihmispiiraat.

Keskiviikkona vietin iltaa erään suurehkon ohjelmistoyrityksen parin tutkijan kanssa nauttimassa ravitsevaa keskiolutta Vancouverin parhaassa (ja tietääkseni ainoassa) belgialaisessa olutravintola Stella'ssa Commercial Drivella. Päivä oli kirkas ja viileä, ja hetken aikaa aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja heijastui lumipeitteisiltä vuorenhuipuilta ja mereltä muistuttaen siitä, miksi täällä on aina välillä niin hienoa asua. Siirtyminen paikasta toiseen kestää tolkuttoman pitkään. Matka kotoa valittuun baariin kesti lähes puolitoista tuntia. Kotona vajaan puolen tunnin työmatka linja-autossa tuntui kestävän ikuisuuden. Ehkä matka tuntuu täällä lyhyemmältä, koska bussi taittaa käytännössä samaa katua koko matkan: kampukselta 10. katua Kitsilanon rajalle ja sitten Broadwayta aina Commercialin asemalle saakka. Olut oli hyvää ja Davor ja Doug miellyttäviä herrasmiehiä.

Tarkoituksenani oli käyttää torstai vihdoin työntekoon, mutta harhauduin uudestaan downtowniin ja muutamiin kenkäliikkeisiin, ja vielä muutamiin, ja lopulta notkuin kuusi tuntia etsien kenkiä. Edelliset superstarini ostin Buenos Airesista pari vuotta sitten ja niiden pohjaan on tullut reikä. Vancouverin sademäärillä reikä kengän pohjassa ei tee kulkemisesta erityisen miellyttävää.

Ja sitten, tuntitolkulla kestäneen vaelluksen jälkeen löysin Underworldista aivan jumalattoman hienot (kuvassa näkyvät) Lakain kengät. Joista oli oikea koko loppu. Ja nyt kuolaan niiden perään kyynel silmässä ja yritin etsiä niitä veppikaupoista ja jopa eBaysta, ja juuri tuo värikombinaatio on loppuun myyty kaikkialla. En muista milloin olisin yht'äkkiä saanut päähäni kuolata jonkun tuotteen perään kuten nyt. Ahdistaa. Ja sitten siellä olisi ollut vielä eräät tolkuttoman hienot punaiset Vansit ja mietin vieläkin mennäkö huomenaamulla vielä kerran downtowniin ja ostaa ne pois. Kaikkialta muualta on koko 10US loppunut, mutta siellä oli vielä yhdet lipokkaat jäljellä.

Kuuden tunnin kiertämisen jälkeen olin tunne-elämältäni niin riutunut, että Pacific Boarderin neljätoistavuotias apupoika sai myytyä sedälle kahdet popot, Vansin SK8-HI classicit ja Graviksen Lowdownit. Puheet shoppailuinhostani ovat pelkkää selittelyä.

tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Aatto

Aaton laskettelusessioni Cypressillä typistyi yhden vedon mittaiseksi, kun hissit pysäytettiin myrskyn takia. Tuuli oli niin kova, että kääntyminen toiseen suuntaan vaati jonkinasteisia ponnisteluja. Osasta Vancouveria menivät taas sähköt. Ehkä on parempi että kaikki menee tässä kaupungissa käteen nyt eikä vasta vuoden 2010 olympialaisten aikaan.

Aaton ainoa hiljentyminen tapahtuu miedosti homeelta haisevassa autossa 4. kadun Safewayn parkkipaikalla. Radiotaajuudet on ahdettu täyteen toinen toistaan heikkotasoisempia rokkijasporttia-kanavia. Valon pimeään tuo ranskankielinen Radio Canada joka soitaa joulun kunniaksi pelkkää klassista musiikkia. Kuuntelen Ave Mariaa, ulkona sataa kaatamalla, kello on lähestymässä kuutta ja ihmiset ramppaavat ostoksille. Kapitalistit antavat myöten joulurauhalle ja sulkevat puotiensa ovet, mutta vain vuorokaudeksi. Tien vastapuolella olevan leipomon liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat kuin leuat yrittäen syödä ohikulkevat ihmiset, yksi kerrallaan ja aina epäonnistuen.

Istun taatelikakku sylissä, sama kakku joka ei kelvannut nyyttäreillä kenellekään. En kuulemma myynyt kakkuani riittävästi. Kilpailuyhteiskunta parhaimmillaan. Minua ei kiinnosta myydä kakkuani. Havaitsen analogian taatelikakun ja tutkimukseni välillä: minua ei liioin kiinnosta myydä jälkimmäistä kenellekään. Edellisestä ei ole niin väliksi, jälkimmäinen tulee osoittautumaan ratkaisevaksi puutteeksi akateemisessa maailmassa menestymisessäni. Insinööritieteissä harvoin on yhtä ainoaa, oikeaa ratkaisua, joten sitä omaa ratkaisua pitää osata myydä. Totta kai aikuisten oikeasti itseään pitäisi tyrkyttää ja tuoda framille: en voi odottaa kenenkään olevan niin kiinnostunut minusta upeana ja vahvana pyksilönä, että ihmiset itse ymmärtäisivät nerokkuuni äärettömyyden. Tutkimukseni on taatelikakku.

Vietämme aattoillan Orcunin asunnolla. Syömme, juomme, ratkaisemme visaisia pähkinöitä ja pelaamme resurssienhallinta- ja matematiikkapelejä.

From Jouluaatto


From Jouluaatto


From Jouluaatto

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

lauantaina, joulukuuta 23, 2006

Toivotus

Tein aiemmin linkitettyjen ohjeiden perusteella treffikakun (date cake), virittelin kokeeksi muutamia joulutorttuja (ihan kaupan taikinalla) ja tein glögiä. Kakusta tuli ihan hyvä, tortuista lähinnä surkuhupaisia ja glögistä niin makeaa että pää räjähtää -- resepti oli selvästikin tehty kanadalaiseen makuun. Lähden tästä kiusaamaan itseäni Verón nyyttäreille kakun ja glögiainesten kanssa. Kassissa on terästeeksi Finlandiaa, kun sitä ne paikallisessa alkossa tarjoilivat. Täytyy myöntää että notkuttuani salilla pari tuntia (ylimääräinen tunti kului puhtaasti jalkoja pelastettaessa), Finlandia ei ole kaikkein paras palautusjuoma. Meinasi porautua pytystä läpi. Piti kuitenkin maistaa, ihan niin kuin en tietäisi miltä se maistuu. Pitää taas leikkiä niin isänmaallista, vaikka vieressä olisi ollut paljon parempaa venäläistä laatua. Eiköhän tuo glögiin kuitenkin kelvanne.

En ehdi lähettämään edes sähköposteja, joten tehdään nyt tällainen broadcast: Hyvää ja rauhallista joulua itse kullekin säädylle, niin tutuille kuin tuntemattomille!

Älkää oksentako kuusen päälle tai ajako siippanne kirveen kanssa lumeen.

torstaina, joulukuuta 21, 2006

Mitä republikaanijeesus tekisi?

Kulauttelen yhtä kanadalaisista suosikkioluistani, Brasserie McAuslanin St-Ambroise Bière Blondea. Kuten nimestä voi päätellä, tämäkin nautintoaine tulee oireellisesti Quebecista. Quebec eräänlaisena eurooppalaisena (elämäntavan, ja vain sen puolesta) tuntuu pitävän Kanadan rehellisenä ja varpaillaan. Toki olen puolueellinen, mutta minua onkin koulutettu niin Verón kuin naapurieni Maximen ja Chantalin (Max on joukon ainoa separatisti) puolesta pitämään sinivalkoisten puolta myös Kanadassa. Quebecilaiset saivat taas lisää vettä myllyyn kun Kanadan pääministeri Stephen Harper kuukausi takaperin yritti ostaa irtopisteitä ja päätti esittää Quebecin tunnustamista "omaksi valtiokseen Kanadan sisällä". Quebec on paljon (hyvässä mielessä) vasemmistolaisempi kuin loput Kanadasta. Ehkä British Columbia omana hippiprovinssinaan on lähempänä Quebecia, mutta QC on jossain mielessä silti voima joka tasapainottaa Kanadan poliittista kenttää ja mielipideilmastoa etelänaapuriin nähden. Harper on tietenkin Albertasta, joka on puolestaan Kanadan Texas ja siten konservatiivisin provinssi.

Että yllä kirjoitetussa ei ole mitään tolkkua tai punaista lankaa? Totta, ei siinä olekaan; se on vain kokoelma tiedon jyväsiä. Minä en nimittäin ymmärrä kanadalaisesta politiikasta hevon helvettiä. Sen sijaan oheinen Burnabyssä otettu kuva Stephen Harperista ja nuoresta kriitikosta on Kanadassa ymmärrettävistä syistä erittäin kuuluisa. Huvittavana six degrees-yksityiskohtana voin todeta tavanneeni ko. kersan ja hänen vanhempansa, jotka ovat ystäväni Tomin sukulaisia.

Noin muuten, joulun alkamista odotellessani, ei ole ihmeempää raportoitavaa. Olen jo hyväksynyt sen tosiasian, että työni UBC:lla ei tule tuottamaan minkäänlaista konkreettista ja käsin kosketeltavaa lopputulosta (siis tutkimuspaperia tai -työkalua -- materiaalia kyllä olisi, mutta aika ei antanut myöten sen viemiseksi loppuun). Aion 23. päivä mennä Verón nyyttäreille. Minun pitäisi viedä jotain tarjottavaa, ja ajattelin tehdä jotain tästä suomalaisen jouluruokasivuston listasta: http://www.dlc.fi/~marianna/gourmet/season1.htm Vaikka kaikesta huolimatta olen toinen niistä kahdesta asiasta joista olen saanut aikojen kuluessa ainoastaan kehuja tyttäriltä on kokkaaminen, en ole koskaan edes yrittänyt tehdä jouluruokia. Rakastan perunalaatikkoa, joten voisin ehkä koittaa tehdä yhden erän (tosin huijaamalla, eli käyttämällä siirappia).

Verón tilaisuuden lisäksi kokkaustaitoja tarvitaan 25. päivänä jolloin osallistun Collegen jouluaterialle. Ateria on tosin tehty kanadalaisen mallin mukaan ja suurin yhteinen nimittäjä suomalaisen jouluaterian kanssa on ... herneet. Kalkkunoita täältä löytyy lähes jokaisen supermarketin pakastealtaasta.

Välipäivänä, siis 24. päivänä, ajattelin käydä lautailemassa Grousella Tibin kanssa ja tämän jälkeen ehkä Stanley Parkissa ja lopulta joulu-aterialla Livian ja Orcunin kanssa. Viime vuoden eksoottinen jouluaatto Livian ja Navjotin kanssa valopuiston ja argentiinalaisen ravintolan kanssa on jäänyt yllättävän positiivisena mieleen.

Näin muuten en tehnyt tänään muuta kuin sovin muutaman haastatteluajan. Pari työhaastattelua ja pari uraohjaushaastattelua olisi seuraavan kuukauden aikana edessä. Sitten kävin salilla piinaamassa siimoja ja ostamassa kaupasta aineksia jouluruokiin. College ja kampus ovat lähes tyhjentyneet ihmisistä.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Täydellinen syy

Whistleriin liikennöivän Snowbus-yhtiön mainoksessa esitetään kymmenen hyvää syytä käyttää heidän palveluitaan. En tiedä mitkä ne yhdeksän ensimmäistä olivat, mutta 10. ja täydellisin syy kuului seuraavasti: koska jokaisella kuljettajallamme on viikset.

Jos Snowbus liikennöisi myös Vancouverin sisäisesti, en käyttäisi enää koskaan mitään muuta tapaa matkustaa.

Pentti Pentti


"Michael Smith Laboratories, making Knight and Phoenix Foundations sound credible since 2004."

Itse asiassa halusin vain koittaa kuinka hyvin Picasaweb toimii. Ja toimiihan se, varsin hyvin. Odotellessa päivää jolloin valikoitunut avoimen lähdekoodin kannattajien joukko aloittaa massakampanjan Googlea vastaan. Ja kehittää GNUcasan.

Kävelen Michael Smith-laboratorioiden ohi lähes päivittäin ja jok'ikinen kerta se jaksaa ilahduttaa. Aika perustavaa laatua oleva nimi, sano, mutta ei kuitenkaan aivan täydellinen. Kotipuolessa tultiin aikoinaan siihen tulokseen, että rehellisimpiä suomenkielisiä nimiä ovat sellaiset, joissa sukunimi on etunimi; siis jotain niin uskomatonta kuin Reijo Heikkilä tai Tommi Mikkonen.

Sivumennen sanoen täytyy kuitenkin todeta, että laboratorio on kotisivujensa perusteella ihan hienon oloinen sisältä päin katsottuna. Itse asiassa yllättävän moni UBC:n uudemmista rakennuksista on sisältä melko hienoja. Sääli etten vienyt iljettävää velipoikaa somistajakierrokselle.

Vancouverissa sataa kaatamalla ja huomasin, että kengänpohjassani on reikä.

Panostus

Työnhaulla ja nettideittailulla on loppujen lopuksi hämmästyttävän paljon yhteisiä piirteitä. Pitää osata ilmaista itseään kirjallisesti ja kirjoittaa sellainen saatekirje että erottuisi edukseen valtavasta massasta. Pitää korostaa hyviä puolia, peitellä huonoja puolia ja venyttää totuutta, muttei sortua valehtelemaan. Pitää valita kehen panostaa ja kuinka paljon. Pitää riiata mutta ei liian raa'asti. Ja ennen kaikkea, pitää olla parempi kuin kaikki muut kilpakosijat.

Minulla on aika hyvä onnistumisprosentti niin työnhaussa kuin nettideittailussakin. Tarkemmin ajatellen, en ole hakenut yhteenkään työpaikkaani kirjallisesti, vaan olen vain kuullut työnpaikan olemassaolosta suusanallisesti ja tämän jälkeen käynyt puhumassa haastattelijat pyörryksiin. Potentiaalisen seurustelukumppanin löytäminen verkosta on paljon hankalampaa, koska (valheellisesti) tuntuu siltä että kriteerini kumppanille ovat kovemmat kuin kriteerini työpaikalle, ja koska symmetrisesti nämä kriteerit täyttävien kumppanikandidaattien puhuminen pyörryksiin on tyypillisesti paljon hankalampaa.

Viimeksi mietin osallistuvani nettideittimeemiin johon vahingossa törmäsin verkossa, mutta se jotenkin jäi. Sitten iltapäivälehtien sivuille ilmestyi tämä eräs säälittävä pariskunta jota seurasi koko joukko idioottien laatimia ohjeita onnistuneille verkkotreffeille. Niin omat epäsuorat kokemukseni kuin monen naispuolisen ystäväni kertomukset osoittavat nettideittailun hyväksi puoleksi työhakuun verrattuna sen, että vaikka kilpailu on määrällisesti yhtä kovaa, keskimäärin miehet eivät yksinkertaisesti osaa kirjoittaa. Kun katselee em. pariskunnan käyttämän suomenkielisen verkkopalvelun miespuolisia profiileita ja näiden jättämiä kommentteja, ei tarvitse kuin ristiä kädet niskan taakse, nojata tuoliinsa tyytyväisenä ja kiittää Flying Spaghetti Monsteria siitä että hänen nuudeliset ulokkeensa ovat siunanneet minut likipitäen siedettävällä kirjallisella ulosannilla. Mikä on hyvä, koska itsekuria tahi rauhallista luonnetta ne eivät sitten vaivautuneet enää lyömään päälle kaupantekijäisiksi.

Hämmästyttävintä tässä on se, että vaikka englannin kielen käyttö heikentää ilmaisuvoimaani, onnistumisprosenttini pysyi silti erinomaisena. Ystäväni naureskelivat ensin minulle kun kerroin jättäneeni profiilin Kanadan suurimmalle deittisivustolle. Käytyään lukemassa ilmoitukseni ja katsomassa millainen joukkio ko. profiiliin vastasi, naureskelu loppui kuin seinään.

Insentiiveistä kertoo paljon se, että käytin tämän iltapäivän erään työhakemuksen väsäämiseen, mutta edellistä deitti-ilmoitustani hioin viikon ennen kuin päästin sen vapaille markkinoille. Deitti-ilmoitus toimi loistavasti, työhakemuksista en tiedä. Edellisestä on pitänyt raportoida jo ajat sitten mutta ei ole vain löytynyt aikaa. Lupaan tehdä sen vielä, koska aihe on kovin kiinnostava.

Lisäys: tätä kirjoittaessani sain sähköpostin toiselta niistä kahdesta työnantajasta, joita olen lähestynyt avoimella kirjeellä. Kyseisen yrityksen tutkimusosaston johtaja ilmoitti haluavansa tavata minut henkilökohtaisesti joulun jälkeen. Työpaikkoja ei ole auki mutta poikkeusyksilöille (valitettavasti termi oli exceptional, ei special) kuulemma työpaikka voidaan aina tarvittaessa rakentaa lennosta. En vieläkään tiedä mitä haluaisin tehdä. Niitä ovia ja optioita availlaan kuin joulukalenterin luukkuja, mutta vastuuta tahi päätöksiä ei synny, ei sitten millään. Ja olen niin pirun huono valehtelemaan. Pitäisi näytellä innostunutta. Mielenkiinnon kohteet ovat kuin Nykäs-Matilla.

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

Maanantain tuokiokuva

Päätän syödä lounaani University Villagen kansainvälisessä food fairissa. Törmään matkallani saksalaiseen postdociin, naapuriini, jonka humalassa kertomat toinen toistaan fantastisemmat tarinat seksuaalisista saavutuksistaan jaksoivat huvittaa vielä vuosi sitten. Miesparka on minun ikäiseni mutta siinä missä minä olen paikallisen naiskomitean loppulauselman mukaan too cool to be 32, hänellä on raaka pälvikalju ja rantapallon kokoinen maha. Haettuaan turhaan töitä viimeisen vuoden ajan, hänen työlupansa Kanadassa umpeutuu ja hän muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin vanhempiensa luokse asumaan. Hän sai töitä lähikirjastosta.

En tiedä kuinka paljon hänen tilanteensa itse asiassa eroaa omastani: työlupani loppuu niin ikään vuoden lopussa ja kun palaan Suomeen, asun joka tapauksessa lapsuudenkodissani. Omistavan ja kontrolloivan luokan jäsenenä aion jatkaa vuokralaisteni kiristämistä samalla kun itse elän kotona ja vaadin isäukkoa kantamaan kaupasta lisää kaljaa. Onneksi rasvaprosenttini on siedettävä 15% (josta tosin kaikki kerääntyy vyötärölle ja miestisseihin) ja tukkaa löytyy päästä ihan riittävästi.

Tilaamani kiinalainen ruoka on pahaa, suorastaan järkyttävän pahaa. Pakotan itseni kuitenkin syömään. Collegen illalliset on loppu, joten joudun joko ostamaan pakasteruokaa tai sitten syömään ulkona. Olen kuullut kiinalaisten kaverieni suusta että Vancouverissa tarjottava ruoka on liian länsimaista heidän makuunsa. Minusta paikallinen kiinalainen ruoka on liian vähän länsimaista ja aivan liian autenttista: mukaan lyödään yleensä kursailematta kaikki mitä ruhosta irti lähtee. Valitsemani kojun ruokaa ei tosin olisi pelastanut edes ensiluokkainen kobe-liha.

Ilmassa on rasvan käry. Suureksi osaksi aasialaisia opiskelijoita. Vähän ihmisiä, moni on mennyt jouluksi kotiin. Pidän takin päälläni jottei rasvan haju tarttuisi paitaani. Luen UBC:n kuntoilukeskuksen ilmaisjakelulehteä. Olen vihdoin päässyt korealaisen ruuan makuun, jota Kokkarinen aikoinaan blogissaan jaksoi mainostaa. Myöhemmin istun 99:n kyydissä. Kirjoitan tätä teksti kännykkääni ja vilkaisen ulos hahmottaakseni missä olen. Ikkunasta näkyy Starbucks ja CIBCn pankkiautomaatti, eivät kumpikaan erityisen hyviä tuntomerkkejä.

Raahaan itseni Broadwayn ja Granvillen kulman Chaptersin kirjakauppaan. Katselen puolihuolimattomasti kielten opiskeluun tarkoitettua materiaalia. Hyllystä löytyy yksi minimaalisen kokoinen ruotsin kielen sanakirja, jonka vieressä on liuta monta kertaa suurempia sanskriitin kielen oppikirjoja ja yksi urdun kielen harjoituskirja. Venäjälle on oma hyllyrivinsä. Espanjalle on oma hyllynsä. Yritin etsiä ranskan kielen kirjoja kunnes tajusin, että kaksikielisessä Kanadassa ranska ei kuulu kategorian "foreign languages" alle.

Kirjakaupassa on liuta tuoleja joissa voi istua lukemassa kirjoja ennen ostamista. Luen läpi career coaching-psykologin suosittelemaa kirjaa. Kirjan kirjoittaja on ainakin valinnut uransa hyvin: uusi vuotuinen painos on otettu vuodesta 1970 lähtien ja kansi mainostaa kirjaa myydyn 9 miljoonaa kopiota. Ajattelen että kirja maksaa puolentoista olutpitcherin verran ja päätän ostaa sen. Kassalle jonottaessani käteeni tarttuu Dawkinsin God Delusion mutta jätän sen toistaiseksi ostamatta.

Urakirjassa kerrotaan, että pohjoisamerikkalaisten työnantajien tapoihin kuuluu vainvihkaa selvittää, polttaako työnhakija vai ei. Washingtonin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kahdesta samalla viivalla olevasta hakijasta tupakoimaton voittaa tupakoivan 94% tapauksista. Pitäisi kai olla tyytyväinen kun en ole polttanut elokuun puolen välin jälkeen kessua kuin pari hassua kertaa bacchuksen palvonnan yhteydessä. Olen edelleen varma että niiden 2000 jo valmiiksi syöpää aiheuttavan aineen päälle ne vielä jotenkin denaturoivat paikalliset tupakat. Lopettaminen tai ainakin polttamisen radikaali vähentäminen on täällä helppoa: sosiaalinen paine ja se, ettei kukaan muukaan polta, tekee tupakoinnista viileän tavan ainoastaan Hastingsin ja Commercialin läheisyydessä. Ei silti, etteikö kessuttaminen olisi hienointa puuhaa mitä ihminen voi tehdä. Aina välillä muistan, että Suomessa saa vieläkin polttaa sisällä. Mikään ei ole niin rasittava kuin entinen tupakoitsija, paitsi ehkä entinen alkoholisti.

On päättänyt olla myöntämättä

Tutkimushankkeeni otsikkoon tuhrautui 92 merkkiä, kun taas kieltävään päätökseen riitti 89 merkkiä. Kielteinen rahoituspäätös oli odotettu: arvioin läpimenon todennäköisyydeksi 0.05, joten en ole lainkaan pettynyt. Otin hakemuksen kirjoittamiseen tuhraantuneen ajan lähinnä ammatillisena harjoituksena, jälleen kerran. Naurattaa vain tuo ilmoitus päätöksestä: on päättänyt olla myöntämättä Teille rahoitusta hakemaanne tarkoitukseen.

Professorit ja akateemiset työläiset noin yleensäkin ovat kuin yksityisyrittäjiä. Raha on kiven alla ja kilpailu rajoitetuista resursseista on kovaa. Itseään pitää osata markkinoida ja kampittaa vastustajat. Menestyvän akateemisen työläisen eräs olennainen taito on kyky hankkia rahoitusta, siis taito kirjoittaa oikeanlaisia hakemuksia ja myydä projekteja teollisuudelle, TEKESille ja Akatemialle. Professorilla jolla ei ole tutkimusrahoitusta ei ole myöskään tutkijoita, eikä näin ollen tutkimusta.

Paras tapa oppia tekemään menestyviä hakemuksia olisi päästä lukemaan läpi menneitä hakemuksia. Valitettavasti hakemukset ovat yleensä luottamuksellista tietoa. Niinpä voin kerrankin olla onnellinen jouduttuani nakituksen kohteeksi: kanadalaisen tutkimuksen suurinta prestiisiä nauttiva rahoitusinstanssi NSERC ilmoitti -- ei pyytänyt vaan härskisti ilmoitti -- odottavansa minulta asiantuntija-arviota erään keskisuuren tutkimushankkeen kelvollisuudesta. Arvion tekeminen tulee todennäköisesti kestämään muutamia päiviä, mutta nyt minulla on kerrankin mahdollisuus nähdä miltä muiden tekemät hakemukset näyttävät. Sen verran papereita selatessa ehdin jo vilkaisemaan, että hakija ei ole ensimmäistä kertaa asialla.

Olen akateemisen urani aikana onnistunut kahmimaan tutkimusrahoitusta sellaiset 15.700€. Ehkä opin kähmimään paremmin tulevaisuudessa. Tästä rahamäärästä muuten vain 1.700€ on edes epäsuorasti veronmaksajien lompakosta varastettua rahaa. Valitettavasti, koska sosialidemokratian syöttiläänä teidän kuuluisi rahoittaa minua. Hävetkää, kun ette parempaan ole pystyneet.

Tilitiedot saa konttorin puolelta.

perjantaina, joulukuuta 15, 2006

VGH

Viime yönä heräsin muutamaan otteeseen myrskytuulen aiheuttamaan meteliin, mutta tällä kertaa kampus säästyi luonnonvoimien vihalta. Lainatessani Tibin autoa jouduin raivaamaan oksia parkkipaikalta ennen kuin sain ajettua auton pois ruudusta. Naapuriblogissa linkitetyn uutisen perusteella neljännesmiljoona taloutta jäi ilman sähköä täällä. Washingtonissa kärvisteli yli miljoonasta uhria.

Uhreja oli tänään enemmänkin. Veró operoitiin Vancouverin keskussairaalassa VGH:ssa. Kävin kuittaamassa lääketokkuraisen ja kivuista kärsivän neidin ulos sairaalasta, hakemassa hänelle lääkkeet ja viemässä hänet kotiinsa. Kun sattuneista syistä ei tuolla Mount Pleasantin asunnolla ole enää muutamaan kuukauteen tullut käytyä, päätin potilaasta huolehtimisen ja kissojen kanssa leikkimisen ohella ottaa kuvan keittiön ikkunasta avautuvasta näköalasta auringon laskettua. Kolleega ja huonetoveri Tim saapui työvuoronsa päätyttyä ja otti vastuun sairastuvalla, joten lähdin kotiin makoilemaan.

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Ne jotka ei osaa

Kesken Collegen jouluaterian tajusin, ilmaista viiniä kulauttaessani, että erään hakemuksen jättöaika päättyy tänään kello viisi yöllä. Bacchuksen palvonta loppui siihen mutta ne pirun silmät, ne eivät lepää koskaan.

Vastapäätä hakemustani tarkistaa lakineiti jonka sain jollain ihmeen konstilla jekutettua kanssani lukusaliin kesken bakkanaalien. Ehkä kyseessä on taas joku merkki jota en osaa tulkita. Siinä hän naureskelee mahtipontiselle maalailulleni. Vaan miten kirjoitat opetuskokemuksista joita ei ole? Helposti. Nimetään otsikko "opetusfilosofiaksi". Kopioidaan epämääräisiä viitteitä erilaisiin pedagogisiin lähestymistapohin verkosta löytyneestä opetusportfoliosta. Lisätään pönötystä. Toisin sanoen kusetetaan.

Toivon että etten saa tätä työpaikkaa. Jos saan, maailmassa on virhe.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006

Kysymys

Onko se opettaminen oikeasti kivaa?

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

Tyhmyys, rumuus, anteeksipyyntö

Metodinen alemmuudentunto voi olla hyvä periaate blogeja kirjoittaessa, joskin toki samalla maneerisuudessaan rasittava vapaudu vankilasta -kortti. Blogia kirjoittavan lihan rumuuden ja huonouden julistamisella ei pitäisi periaatteessa olla erityistä merkitystä kirjoitettujen merkkijonojen kannalta. Vaikka tietenkin sillä on: rumasta lihasta noin keskimäärin nyt vain lähtee rumempia merkkijonoja. Ja jos julistaa ideoidensa olevan tyhmiä ja pyytelee anteeksi, kysymys kuuluu: miksi sitten kirjoitat? Taidat kuitenkin alitajuisesti uskoa että lihasäkkisi olisi vähän parempi kuin mitä raitilla keskimäärin vastaan vaappuu. Tämä on vähän kuin nippuni Introduction to included publications-luvun alussa seisoneeseen sitaattiin kieliasun tarkastajan antama tuskastunut kommentti: No miksi helvetissä hän sitten luki 81 ensimmäistä sivua, jos tässä kerran sanotaan ettei työllä ole sisältöä? (Sivumennen sanoen, sen olisi luullut tulleen jo selväksi kiiteltäessä viskipulloa Acknowledgementissä tai siteeratessa Riitta Nelimarkkaa Introductionissa).

Oikeassa maailmassa tuo alemmuudentunto aiheuttaa kuitenkin pelkkää vahinkoa itselle. Etenkin täällä jossa ei tämä nyt paskempi oo-tyyppisiä überkehuja ei löydy koko skaalasta. Minäkin valittelen tutkimuksen huonoutta professorille, joka lopulta ilmaisi itsestään selvän tosiasian: riippumatta tutkimukseni laadusta, jos en edes itse viitsi mainostaa sitä, tuskin kukaan muukaan sitä tekee puolestani (tässä hän oli tosin väärässä, niitä mainostajia on edelleenkin liikkeellä). Mikä vielä tärkeämpää, työnteon mielekkyys ei erityisesti lisäänny jos aloittaa aamunsa kiroamalla piirakan eli tutkimuksensa makua. Tämänhän toki kaikki oikeat ihmiset tiesivätkin, taidan vain itse ottaa nämä merkkijonot liian vakavasti.

Piti vain sanomani että sen akateemisen portfolion kirjoittaminen kasvattaa hetkeksi itsetuntoa, aivan kuten lähes minkä tahansa alan paperin lukeminen tai esityksen kuunteleminen. Sääli vaan että aivot ovat sillä lailla rikki, että heti kun kosketus ulkomaailmaan katoaa, sitä ei nouse megalomaanisessa uhossaan muiden yläpuolelle vaan sen sijaan alkaa murehtimaan omaa huonouttaan. Kun lopulta kaivoin esiin julkaisujeni foorumeiden hyväksymisprosentit ja impaktiarvot, ei tilanne taaskaan näyttänyt mitenkään kauhean pahalta. Tiesikö esim. R. että Lissabonissa suhde oli 30/135 eli 22%?

Akateeminen portfolio

Valmistelen akateemista portfoliota. Kukaan ei oikein tiedä mikä sellainen akateeminen portfolio on, mutta se nyt vaan on siististi cool. Professoriliiton näkemys löytyy täältä ja "johtavan eurooppalaisen yliopiston" näkemys puolestaan täältä ja konkreettisemmin täältä. Luonnollisesti jokainen kolmesta vaihtoehdosta poikkeaa toisistaan. En ole täysin selvillä portfolioiden historiasta, mutta tuntuisi vahvasti siltä että akateeminen portfolio on oikeastaan luonnollinen jatke enemmän julkisuutta saaneelle opetusportfolion käsitteelle.

Ajatus akateemisen portfolion taustalla on sinänsä hyvä: työportfolioon kerätään ajan kuluessa kaikenlaista tärkeää ja vähemmän tärkeää sälää, ja näistä puolestaan projisoidaan tapauskohtaisesti (työhaku tai vaikkapa UPJ-neuvottelu) se varsinainen salonkikelpoinen portfolio. Kyse on loppujen lopuksi määrämuotoisesta, akateemiseen maailmaan sovelletusta curriculum vitaesta, johon on lisätty joukko yleensä tavallisen cv:n ulkopuolelle jääviä asioita. Tai paremminkin, cv johon on upotettu statement of research interests ja philosophy of teaching statement. Ehdin moiset kirjoitella jo silloin kun hain UWaterloon professorin paikkaa.

Näyttäisi nopeasti ajateltuna siltä, että akateeminen portfolio voi muotoutua kolmella tavalla: joko 1) se sisältää cv:n kaikkine karvoineen ja lisäksi sekaan upotetut valitut virsikirjan lisälehdet vapaana tekstinä, 2) se sisältää nämä virsikirjan lisälehdet vapaana tekstinä ensin, ja tämän jälkeen perinteisen curriculum vitaen ja julkaisuluettelon liitteenä, tai 3) se sisältää virsikirjan lisälehdet ja cv:n valitut osat eräänlaisena akateemisena resumena, ja lisäksi tarkan (osittain redundantin) cv:n ja julkaisuluettelon. Löysin verkosta noin kaksi esimerkkiä, yhden tyyppiä 1 ja yhden tyyppiä 2. Omani näyttää tällä hetkellä tyypin 3 mukaiselta.

Nämä virsikirjan lisälehdet ovat sinänsä mielenkiintoisia, ja voin kuvitella muutamankin kolleegan raapivan päätään kirjoittessaan aiheista tutkimusfilosofiasta, opetusfilosofiasta ja etenkin tutkimuksen etiikasta. Minun kokemukseni mukaan nämä kysymykset kun pakkaavat tyypillisesti tiivistymään lauseeseen no me nyt tehtiin jotain tällaista.

Minulla on sellainen pieni etulyöntiasema, että olen tutustunut UBC:n eettisen toimikunnan ohjeistukseeen, nimittäin jokaiselle UBC:lla suoritettavalle koejärjestelylle on saatava ensin ko. toimikunnan hyväksyntä. Osallistuin aikoinaan erään kolleegani suorittamaan käyttäjätutkimukseen, jossa minun tuli käyttää hänen rakentamaansa työkalua tunnin ajan ja suorittaa joukko erilaisia ohjelmiston ymmärtämiseen liittyviä tehtäviä. Ennen kokeen alkamista minulla luetettiin kenelle tahansa tietokoneita käyttäneelle täysin puskan takaa tulevia varoituksia siitä, kuinka tietoteknisten työkalujen käyttö voi aiheuttaa ahdistusta ja frustraatiota. Älä h*****issä, kerro toki lisää!

Jos joku tietää tuosta portfoliosta paremmin, niin yst.vast. konttoriin. Tämänkin ajan olisin voinut käyttää sen portfolion rakentamiseen siitä valittamisen sijaan.

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Sixty-fifty eli hyökkääkö Yhdysvallat Iraniin?

Kyllä, jos jotain on päätteleminen amerikkalaisessa mediassa kasvavaan tahtiin kuuluvista huolestuneista äänenpainoista koskien Iranin muodostamaa uhkaa maailmanrauhalle. Sinänsä tämä ei ole mitään uutta: Irakin hyökkäyksen alettua John Bolton antoi Israelissa myöhemmin julkisuuteen vuotaneen lausuman jossa todettiin eksplisiittisesti että Iran (ja Syyria) ovat seuraavat vapautettavat kohteet. Myöhemmin, Irakin sodan perusteiden osoittauduttua tekaistuiksi ja itse sodan epäonnistuttua käytännössä kaikilla muilla osa-alueilla paitsi Saddamin hallinnon kukistamisessa, on näkynyt ajatuksia ettei Yhdysvalloilla ole yksinkertaisesti resursseja saati halua laajentaa sotatoimiaan Lähi-Idässä.

Sodan välttämiseen on luonnollisesti suuri joukko hyviä perusteluita ihan reaalipoliittisesta näkökulmastakin ajateltuna, puhumattakaan eettisestä näkökulmasta. Sodan kustannukset ja vaikutukset tulisivat olemaan suuret. Irak sitoo tällä hetkellä suuren joukon Yhdysvaltojen joukoista eikä Irakin tilanteelle ole näköpiirissä nopeaa ratkaisua. Hyökkääminen ilman erittäin hyvää perustelua ei saisi kansainvälistä tukea, etenkin Irakin sodan perusteiden osoittauduttua vääriksi. Lisäksi etenkin Kiina ja Venäjä tukevat Irania (tosin vain poliittisesti ja tiettyyn pisteeseen saakka). Suurin osa Iranin ydinlaitoksista – siis ydinvoimalateknologialaitoksista – on hyvin suojattu, ja osa voi olla piilossa, joten pelkät ilma- ja ohjusiskut eivät todennäköisesti riitä tuhoamaan näitä laitoksia halutulla tarkkuudella ja teholla.

Lisäksi voidaan esittää kysymys siitä, olisiko Iran mahdollisella ydinaseella oikeasti merkitystä. Iran todennäköisesti pyrkii ns. threshold-valtioksi, siis valtioksi jolla on periaatteessa kyky valmistaa ydinase lyhyellä varotusajalla. Hyvä esimerkki tällaisesta valtiosta on esimerkiksi Japani, jolla on eittämättä kyky varustautua hyvin lyhyessä ajassa mikäli tämä on tarpeen. Mikäli Iranilla olisi ydinase, sillä ei silti olisi mitään realistista syytä tai mahdollisuutta käyttää sitä. Pelkästään Israelin ydinasearsenaali mahdollistaa täydellisen toisen aallon hyökkäyksen ydinsukellusveneistä käsin. Isku tarkoittaisi täydellistä itsemurhaa, jonka seurauksena miljoonat muslimit menettäisivät henkensä ja Israel mitä suurimmalla todennäköisyydellä tuhoaisi muslimien pyhät paikat kuten Mekan ja Medinan.

Sodan sijaan talouspakotteet toimivat erittäin hyvin vielä Iranin kokoista valtiota vastaan (toisin kuin esimerkiksi Intiaa; ajatus Intian 1.2 miljardin ihmisen saartamisesta haudattiin pikapuoliin tämän hankittua ydinaseen ja kansainvälinen yhteisö tyytyi heiluttamaan nyrkkiä -- Pakistanin kohdalla ei enää edes yritetty). Esimerkiksi Irakin vastaiset pakotteet toimivat (suurimmaksi osin) erittäin tehokkaasti, niin että Yhdysvaltojen hyökätessä Iranin armeija ei ollut enää taistelukykyinen (tavanomaisia jalkaväkijoukkoja lukuunottamatta, ja nämä joukot olivat myös varsin heikkoja).

Huolimatta valtataistelusta, lähes yksikään maa ei halua Iranista uutta ydinasevaltiota, jonka vuoksi talouspakotteiden aikaansaaminen on realistinen keino painostaa Irania. Sen sijaan ilman oikeaa provokaatiota tehdyn hyökkäyksen jälkeen on selvää että Irania ei voida saartaa. Iran on pääsääntöisesti shiia-muslimien hallussa, kun taas ympäröivät alueet ovat sunni-muslimien hallitsemia alueita. Naapurivaltiot eivät myöskään halua Iranista ydinasevaltaa, joten Iranin mahdollinen ydinasepelote voisi käynnistää asevarustelun lähi-idän alueella.

Riippumatta hyökkäyksen laadusta (pelkät ilmaiskut vs. täysmittainen sota), Iran vastaisi hyökkäykseen käyttämällä vaikutusvaltaansa mm. Irakissa ja Palestiinassa, ja aiheuttaisi alueella vielä suurempaa levottomuutta. Lisäksi on kuulunut samalaista toiveajattelua siitä, että iranilaiset nousisivat kapinaan hallitustaan vastaan. Mielenosoituksia on, kuten juuri hetki sitten kun iranilaiset opiskelijat keskeyttivät Iranin presidentin Ahmadinejadin puheen ja polttivat tämän kuvia. Iran on kuitenkin etnisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen ja kansalliselta itsetunnoltaan aivan liian vahva valtio, että ulkopuolisen tahon aloittama hyökkäys (käytännössä valloitussota) saisi sympatioita puolelleen, päin vastoin.

On kuitenkin joukko syitä, joilla hyökkäystä voidaan perustella. Näitä ydistää usko siihen, että Iranin kyky valmistaa ydinase aiheuttaisi niin suuren siirtymän Lähi-Idän alueen valtatasapainossa, että sota kannattaa pidemmällä aikavälillä käydä huolimatta lyhyen aikavälin kustannuksista.

Vaikka Irakin sota on ilmeisistä syistä huomattavan epäsuosittu, yleisen mielipiteen saaminen sodan taakse Yhdysvalloissa tuskin muodostuu oikeasti ongelmaksi. Tarvitaan vain sopiva tapahtuma, todellinen tai epämääräinen, joka toimii katalyyttinä ja kääntää tilanteen. Näin on tehty lukuisia kertoja aiemmin ja näin tullaan varmasti tekemään myös tulevaisuudessa.

Yksi olennainen asia on se, että sekä republikaanit että demokraatit näkevät ydinaseella varustautuneen Iranin liian suurena uhkana, vaikka painotukset ovat ehkä hieman erilaiset. On itse asiassa varsin oletettavaa, ettei vallan vaihtuminen Valkoisessa talossa välttämättä muuta tilannetta ratkaisevasti.

Bushin doktriini syyskuun 11. päivän jälkeen on ollut taistelu terrorismia vastaan. Tämä määrittelee Iranin automaattisesti roistovaltioksi, ja roistovaltion muuttumista ydinasevaltioksi ei yksiselitteisesti voi hyväksyä. Lisäksi vallalla on ollut ns. 1% ajatus: jos on olemassa 1% mahdollisuus että jokin taho on uhka Yhdysvaltojen turvallisuudelle, se on eliminoitava. Bush (ja koko New American Century) näkevät Yhdysvalloilla olevan historiallisen roolin vapaan maailman johtavana valtiona. Lisäksi Bushin hallinnolla on vielä kaksi vuotta aikaa toteuttaa politiikkaansa, eikä sillä ole enää käytännössä hävittävää. Niin CIA:n kuin kansainvälisen atomienergiajärjestön mukaan Iranilla ei ole tarvittavaa teknologiaa eikä valmiutta valmistaa ydinasetta, ja esimerkiksi löydetyt todisteet plutoniumin jäänteistä on toistaiseksi vahvistettu olevan kotoisin Iranin hankkimasta rauhanomaisesta ydinvoiman tuottamiseen tarkoitetusta materiaalista. Toisaalta, CIA:n mukaan myöskään Irakilla ei ollut joukkotuhoaseita, mutta Bushin hallitus ei ottanut tätä ns. linjaan sopimatonta näkemystä huomioon. Samoin niin sanotun Irakin komitean raporttia ollaan aktiivisesti hautaamassa.

Yhdysvalloilla (ja länsimailla yleisemmin) on lähi-idän alueella erittäin vahva valta-asema, ja tätä ei haluta menettää. Mikäli Iranilla olisi ydinase, tai mahdollisuus ydinaseen tuottamiseen, tämä tarkoittaisi sitä että Iran tulisi ottaa huomioon aluetta koskevissa päätöksissä. Vielä tärkeämpää tämä on Israelille, jolla on erittäin vahva erityisasema Yhdysvalloissa. Iranin presidentin Ahmadinejadin retoriikka puhuu jatkuvasti Israelin tuhoamisesta, joskin on täysin epäselvää miten näitä puheita pitäisi oikeasti tulkita. Lisäksi on esitetty väitteitä, joiden mukaan Ahmadinejad olisi ns. mahdilainen joka voisi käyttää ydinasetta apokalyptisen skenaarion luomiseen joka edesauttaisi paratiisin tuloa maan päälle ja vääräuskoisten tuhoa (tämä on yhtä lailla spekulaatiota, eikä tunnu olevan mitään erityistä syytä olettaa että tämä skenaario olisi todennäköinen).

Ajatus ydinvoimavaltiosta on huomattavan suosittu Iranissa. Jos johdetaan tuntoja esimerkiksi Intiasta ja Pakistanista, myös ydinase oli erittäin suosittu (on esitetty arvioita että 98% intialaisista olisivat olleet oman ydinaseen kehittämisen kannalla). Ydinmateriaalin tuottaminen ole kuitenkaan ole välttämätön esiehto jonkintasoisen ydinarsenaalin rakentamiseksi Neuvostoliiton hajottua käytiin jo pitkään spekulaatiota, jonka mukaan entiset neuvostotasavallat joilla oli käytössään ydinaseita, olisivat toimittaneet näitä aseita Iranille -- ja osa näistä valtioista on itse asiassa historiallisesti hyvin lähellä Irania, esimerkiksi Tadžikistan.

Tätä mietimme pienissä päissämme, kun Shaun, syyskuun 11. päivän jälkeiseen Amerikkaan (ja epäonnistuneisiin melontaretkiin) erikoistunut historioitsija kävi pitkästä aikaa kääntymässä Collegessa. Shaunin arvio ei tosin ollut fifty-sixty vaan 60%-40%. Jäämme kiinnostuneena odottamaan, mitä tuleman pitää. Itselläni on joukko iranilaisia ystäviä, joista osa on menossa joulun ajaksi lomalle kotimaahansa. Ovat hieman vakavan oloinen joukkio.

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2006

Orchard



Originally uploaded by erityistutkija.

Horticultur 3



Originally uploaded by erityistutkija.

Here's yet another picture from my Winter in Vancouver series. Or rather, me, my camera, and one afternoon of procrastination at UBC campus. This is also to try out how well my Flick account co-operates with my Blogger Beta blog. This is try #3.

I feel like Man of Tomorrow already.

perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Ystäväni Ted

Edellisen, langattomasta operaattorista kertoneen kirjoitukseni jälkeen menin Yaletownin panimoravintolaan viettämään hieman vastentahtoisesti tuplasyntymäpäiviä. Junailin asiat niin hienosti, että otin uskiksen kuljettajaksi, joten minulla oli tekosy poistua paikalta kello kymmenen jälkeen. Huolimatta mestarien ahdistelusta ja ehdottelusta.

Takaisin päästyäni operaattori oli lähettänyt minulle oikein sähköisen jouluntoivotuksen. Tai pikemminkin linkin geneerisille toivotussivuille. Toivottelua ei oltu turhaan vaivauduttu kustomoimaan siten, että hyvän asiakkaan sijaan siellä olisi lukenut etunimeni tai jotain vastaavaa lässytystä. Selvisi, että operaattorin hallituksen puheenjohtaja on itse herra Ted Rogers. Erikoista kyllä, nyt v****ilu tuntuu jotenkin vielä henkilökohtaisemmalta. Miltähän Ted Rogers näyttää? Sääli, jotenkin odotin cowboy-hattua tai jotain.

Asiakas on aina oikeassa

Kirjoitin aikoinani Kanadan olevan langaton kehitysmaa. Tilanne ei ole erityisesti kohentunut kuluneiden kuukausien aikana.

Sain edellisenä perjantaina kello seitsemän aikaan illalla Rogersin Pay Regardless of Whether You Go -liittymääni tekstiviestin jonka mukaan tilini kate on happanemassa. Soitin tekstiviestissä annetun ohjeen mukaisesti *611-palvelunumeroon jossa aina ystävällinen Melanie-robotti ilmoitti:
You have account balance of... 18 dollars and it will expire in... zero days and two hours.
Kiitos aivan kauheasti. Minun kun piti kännykkäni avulla synkronoitua muiden laskettelijoiden kanssa. Unohdin ettei verkkosivujen kautta rahaa voi ladata kuin kanadalaisella luottokortilla, joten käytin sellaiset puoli tuntia yrittäessäni turhaan löytää sitä linkkiä jonka kautta maksusuorituksen voisi tehdä. Yritin sitten soittaa uudelleen annettuun *611-palvelunumeroon ladatakseni lisää rahaa, mutta nyt sain yllättäen ilmoituksen että kyseistä numeroa ei ole kytketty. Yritin soittaa Rogersin yleiseen asiakaspalvelunumeroon, mutta eihän se onnistunut kun tilillä ei ole rahaa. Kävin kiroillen ostamassa läheisestä kiinalaisesta kioskista lisää puheaikaa kännykkään, mutta sitä ei saanut ladattua tilille kun tämä *611-numero ei edelleenkään toiminut.

Tänään lopulta kävelin taas enteellisesti viinakaupan vieressä seisovaan Rogers-kojuun. Edellisen asiakkaan lähdettyä paikalta minulta tiedusteltiin olisiko minulla jotain lyhyttä kysymystä johon kaipaisin vastausta. Ilmoitin että *611-palvelunumero on lakannut toimimasta, johon kahdesta palvelualttiista seposta toinen kysyi pokkana mikäli olen varma että osaan soittaa puhelimellani. Toinen seppo ei vaivautunut ottamaan katsekontaktia mutta tokaisi vaan että numero muutui mennäperjantaina muotoon 611, siis ilman tähteä.

Leuka alas loksahtaneena ihmettelin ääneen, miksi muutoksesta ei tiedotettu mitenkään ja jopa viimeisin saamani tekstiviesti kehotti soittamaan tähdellä varustettuun numeroon.

Hyvää joulua sinullekin, poika, kuului kohtelias vastaus.

En oikein tiedä mitä tuossa olisi pitänyt tehdä, paitsi tietenkin suositella kyseistä palveluntarjoajaa lämpimästi. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa nämä merkinnät englanniksi, en ole nimittäin ainoa taho joka on saanut osansa samankaltaisista kokemuksista. En edelleenkään muista että olisin koskaan saanut osakseni yhtä kehnoa palvelua. Maksoin vaan tuosta kuppaisesta SIM-kortista niin paljon rahaa, etten vieläkään kehtaa vaihtaa sitä uuteen.

Luvassa asioita

Päätin sitten koittaa kuinka hyvin videon upottaminen blogiin onnistui. Ja hyvinhän se onnistui.

Paikallinen urakonsultti käytti ilmaisua "sometimes we need to let people go for them to establish their true potential at the career spectrum" puhuessaan irtisanomisista. Kontrastin vuoksi tässä videossa tiivistyy omalla sympaattisella, joskin traagisella tavalla perisuomalainen tapa kohdata ja käsitellä asioita: "saattaa olla että riipaisen kovan kännin tänään".

En tainnut oppia mitään siitä sensitiivisyydestä. Anteeksi.

Lisäys: Tiesin että olin nähnyt tämän videon joissain yhteydessä kauan sitten, mutta upotin sen tähän siitä huolimatta, tietäen ettei mikään ole pahempaa kuin olla so three minutes ago internetissä. Nyt putsailin hillitöntä sähköpostisedimenttiäni ja sieltähän tuo video löytyi, maaliskuulta, Sökön lähettämänä. En ole vain kolme minuuttia sitten, olen yhdeksän kuukautta sitten. Voi voi.

Sivistynyt ihminen osaa soittaa soitinta

Musiikin opiskelijat joutuvat kirjallisen lopputyönsä lisäksi antamaan koko joukon julkisia, arvosteltavia musiikkiesityksiä (recital). Kävin tiistaina ihastelemassa Aleksin, nykyisin synnyinkaupunkiinsa Lontooseen palanneen pianistin ja Collegen alumnin esitystä. Tutustuimme alun perin siksi, että perienglantilaisuudestaan huolimatta hänellä on puolalaisia sukujuuria ja luultavasti ainakin intohimoinen suhde vodkaan on manner-eurooppalaisia peruja. Hän oli erityisen huvittunut suomalaisesta ilmaisusta "perseet olalle", jonka olen kääntänyt päässäni niin automaattisesti muotoon bottoms up ettei kotimaisen version graafiset lisähienoudet käyneet edes mielessäni.

Kulttuurimatka tosin oli saada viheliäisen käänteen jo ennen esitystä: Des, pieni suuri mies Hongkongista halusi nimittäin esittää minulle kungfu-taitojaan, tarkemmin ottaen sitä Kill Bill -elokuvan arkkukohtauksestakin tuttua sormien mitan pituista lyöntiä. En tiedä mitä tapahtui; ilmeisesti yritin ottaa tukiaskelta taaksepäin tai jotain, mutta onnistuin kompastumaan maassa olevaan laatikkoon jonka seurauksena kaaduin aulan nurkassa olevan joulukuusen päälle, vieden mukanani majamäkimäisesti majaniemimäisesti (*) selkäni takana olleen fläppitaulun. Luonnollisesti juuri tällöin, maatessani kuusen päällä ja halatessani fläppitaulua jossa seisoi esitystä mainostava julisten, aulaan saapui arvokkaan näköisiä rouvia jotka myöhemmin osoittautuivat tilaisuutta arvostelemaan saapuneiksi proffiksi.

Esitys oli jaettu kahteen osaan, josta ensimmäisen koostui kolmen alle kolmikymppisen säveltäjän (C o v e y : Echoes 1 of Time and Tone, S p e n c e r : The Eemis-Stane Hommage, ja L e d e s m a a Time-Slide Tango) hyvin... kokeellista musiikista. Kyseessä oli ensimmäinen livenä näkemäni pianoesitys jossa soittaja vietti huomattavan ajan esityksestä käsi pianon sisällä, vaimentaen ja vahvistaen ja kaiuttaen ja tehden ties mitä muuta kielille. Ja välillä soitettiin kyynärpäillä, välillä osa äänistä tehtiin jaloilla. Pidin siitä silti kovasti, paljon paljon enemmän kuin esityksen jälkimmäisen osan 1800-luvun perinnesoitannosta (Charles-Valentin Alkan, joka taisi olla suurempien nimien hyvä saunakaveri -- tai ryyppykaveri paremminkin). Vaikka olen täysi maallikko, näytti siltä että myös paremmat konossöörit jakoivat jälkimmäisen mielipiteeni: kuulin backstagelle rientäneen professorin sanovat "ja tätä teosta ei muuten soiteta tässä salissa toista kertaa".

Nautin tilaisuudesta joka tapauksessa kosolti. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että musiikkia on tarjolla harva se päivä. Etenkin joulukuussa käytännössä joka päivä on tarjolla jotain korkeakulttuuriin vivahtavaa musisointia: ei muuta kuin muki käteen ja alakerran esiintymissaliin maleksimaan.

Luonnollisesti jatkoimme Koerner'siin juhlistamaan Aleksin recital-sarjan päättymistä ja itsenäisyyspäivää ja ylipäätään keskioluen ihanuutta. Tämän viikon jokaisena päivänä on jotkut läksiäiset tai kissanristiäiset. Ei fysiikka kestä.

(*) Lisäys: Se Olli Keskisen hahmo olikin Majaniemi. Vaikka en koskaan varsinaisesti katsellut tätä sarjaa ja suurin osa näkemistäni paloista aiheuttivat pienimuotoista nanojoneissa mitattavaa myötähäpeää, kyseisen hahmon taistelut fläppitaulun ja diaprojektorin kanssa ilahduttivat yhä uudelleen. Keräileminen on vain niin hienoa, ehkä jopa parasta viihdettä. Sääli, että kaikki keräilykohtaukset on poistettu YouTubesta.

torstaina, joulukuuta 07, 2006

Viiden millijonin sensitiivisyyskoulutus

David vietti keskiviikkona läksiäisiään paikallisessa irkkupubissa. Siitä, minkä piti olla vain muutama kaverusten kesken nautittu keskiolut, muodostuikin Collegen tyttärien törpölle erityistutkijalle järjestämä, yli vuorokauden kestänyt sensitiivisyyskoulutussessio. Huomasin, että koska seurapiiristäni silkkiperseisimmät herkemmät lähimmäiset ovat karsiutuneet ajat sitten pois, sitä aina välillä unohtaa missä kulkevat soveliaisuuden rajat näin oikeiden ihmisten kanssa seurusteltaessa.

Davidin kaima, seurueen quebiciläinen ja korostetun hedelmäinen miehimys innoistui kertomaan nuoruutensa kilpauintiharrastuksesta ja siitä kuinka karvat on syytä ajaa kaikkialta paitsi "sieltä missä tiukat Speedot peittävät näkyvyyden". Ilmoitin sileän pan-huilun veljeskunnan hengessä asiaan eriävän mielipiteeni, miehimyksen ilahtuneiden huokauksien säestämänä. Vieressäni istunut seurueen ainoa nainen C. ilmoitti jyrkän vastalauseensa valittua puheenaihetta kohtaan ja sulki teatraalisesti korvansa. Tähän menin seurapiirihaina esittämään vienon kaskunomaisen kysymyksen:
"Entä sinä, C., ajatko sinä pakarasi sileäksi?"
Sain seuraavien muutamien minuuttien aikana kuulla olevani sivistymätön ja raakalaismainen karkeuksien latelija, ennen kuin verisesti loukkaantunut C. marssi mielenosoituksellisesti ulos ravitsemusliikkeestä.

Aistin ympärilläni noin viiden millijonin vahvuisen myötähäpeän kentän ja se on aika paljon se. Ihmettelin ääneen suuttuiko hän oikeasti noin paljon ja lopulta myönsin, että moisen kömpelön huumoripläjäyksen esittäminen naiselle ei tainnut olla erityisen hyvä idea.

Miehimys katsoi minua silmiin, puisteli päätään ja totesi: "Taidat todellakin olla Pohjoismaista kotoisin. Ei tässä ole kysymys niinkään siitä, että kysyt naiselta ajaako hän pakaransa. Tässä on kysymys siitä, että kysyt kyproksenkreikkalaiselta naiselta, ajaako hän pakaransa. Naiselta, joka joutuu ajamaan viiksensäkin kerran viikossa. On hyvin mahdollista että hän ajelee pakaransa, ja juuri siksi siitä ei missään nimessä kuulu sanoa yhtään mitään."

Aamulla ehdin kävellä huoneestani ulos noin viisi metriä kun ensimmäinen vastaantulija, joka ei edes ollut koko iltatilaisuudessa, loi puoleeni merkitseviä katseita ja ihmetteli mitä ihmettä onnistuin tekemään edellisiltana. Pirun juoruilijat. Aamupalalla C. marssi mielenosoituksellisesti ulos välittömästi nähdessään minut.

Kiemurtelin pihdeissä koko päivän. Vasta päivällisellä aloin saamaan vihjeitä siitä, että suurin osa draamasta oli itse asiassa tarkoituksellisesti luotu minun kiusaamisekseni. C. marssi iloisesti syömään viereeni, iski paljaat kinttunsa syliini ja kehoitti minua suorittamaan virallisen säärien sileystarkistuksen. Olivathan ne, sileät.

Ahdistaa.

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Itsenäistä jurottamista ja kiroilua


Räknäsin juuri mielessäni, että tämähän on järjestyksessään jo kolmas peräkkäinen ulkomailla vietetty itsenäisyyspäiväni. Edelliset kaksi hoituivat Kanadassa ja Argentiinassa.

Hieman kauempaa katsoen nuo itsenäisyyspäivän rituaalit onnistuvat vaikuttamaan yhtä aikaa sympaattisen kotikutoisilta ja toisaalta rasittavan synkeältä jurottamiselta. Televisiosta tulee paraateja ja sotadokumentteja ja jumalanpalveluksia ja lisää sotadokumentteja ja sitten tuntitolkulla kättelyä. Niinsanotuissa piireissä kättelyä kyllä arvostettiin ja yhä edelleen arvostetaan oivallisena tapakulttuurin muotona. Mieleeni muistuu sekin kerta, kun Oluthuoneen ikkunasta bongattiin niin mahtavalla pytyllä ja mitä mainioimmilla pelkillä varustettu pystyyn sammunut herrasmies, että tätä piti oikein erikseen käydä ulkona kättelemässä.

Ohjelmaan tietenkin kuuluu myös Tuntematon Sotilaan seuraaminen silmät kosteina Leijona-pullo kädessä. Sillä kuten tiedetään: kuka pitää Tuntematonta tarpeettoman pateettisena elokuvana, siitä tulee huono isä.

Erikoista on se, että itsenäisyyspäivä keskittyy lähes yksinomaan sota-ajan muistelemiseen, aivan kuin se itsenäisyys olisi vain ja ainoastaan sodan kautta saavutettu. En muista että televisiossa olisi erikseen muisteltu itsenäistymiseen johtaneita tapahtumia, tai itsenäisen Suomen rakentamiseen, sen historiaan ja kansan yhdistämiseen liittyviä tapahtumia. Sitä, miten viheliäisestä kehitysmaasta kasvoi yksi maailman tasa-arvoisimmista ja lähes millä tahansa mittarilla mitattuna yksi parhaista maista elää. En näe että se hyvinvointi olisi vain sattuman, satumaisen onnen tai edelleen jatkuvan julman riiston aikaansaapaa, vaikka viimeinen väite onkin yksi tiedostavien piirien perusaksioomista. Maan uskomattomasta kulttuurillisesta homogeenisyydestä oli tuolloin arvaamattoman paljon apua, etenkin kun tähän kulttuuriin sattui liittymään huomattavan korkea keskinäinen luottamus ja yhtenäisyyden tunne, sisällissodasta ja poliittisista rintamalinjoista huolimatta.

Sitten itsenäisyyspäivänä esiin ryömivät vielä nämä suomalaisen kulttuurin itseoikeutetut asiamiehet, jotka Kiitos 1939-1945 -paidat päällä ratsastavat veteraaneilla, öyhöttävät suu vaahdossa lesbokommunistipresidenteistä ja ovat jakelemassa menolippuja Venäjälle kenelle tahansa joka uskaltautuu lausumaan vääriä mielipiteitä eli "lokaamaan veteraanien ja maamme eteen töitä tekevien mainetta" kuten eräskin ajatuspoliisi asian ilmaisi. En usko että oman sukuni miehet kaatuivat rintamalla näiden isänmaanystävien edestä. Ajat ovat erilaiset, mutta ei niitä sankareita tuoteta ainoastaan juoksuhaudoissa kuten tämän viiteryhmän kaanon tuntuu vaativan. Ovat tätä maata rakentaneet myös sodan jälkeisen sukupolven miehet ja naiset, myös nämä nykyiset, kukin tavallaan. Toiset ehkä hieman enemmän kuin toiset.

Olen pieneksi hämmästyksekseni huomannut muuttuneeni hieman kansallismielisemmäksi ulkomaille muutettuani. En esimerkiksi koskaan pitäisi Suomi-paitaa kotona, mutta täällä se jotenkin kuuluu asiaan. Ehkä kyse on siitä, että vasta kaukaa ymmärtää, kuinka pieni ja vähäväkinen joukko sitä pohjoista maanplänttiä asuttaa. Ehkä kyse on myös siitä, että Kanadassa kanadalaisuuden korostaminen ja lippujen heiluttaminen on niin neutraalia: siinä missä kansallisvaltioiden tunnuksilla ja niiden käytöllä on melko raskas ja synkeä historia Euroopassa, täällä se on lähes kuin suurin yhteinen nimittäjä eri puolilta maailmaa tulleille ihmisille jotka kokevat itsensä kanadalaisiksi. Jos joku kantaa Suomen lippua takkinsa hihassa, tämän voi sijoittaa helposti tiettyyn demografiseen viiteryhmään. Jos joku kantaa Kanadan lippua takkinsa hihassa, tästä ei voi oikeastaan päätellä yhtään mitään.

Ei niin, että se suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri olisi jotenkin pelkkää päivänpaistetta, mutta ei sitä tarvitse myöskään keskimääräisen tamperelaisen yliopistopoliitikon aktiivisuudella vihatakaan. Täältä tähän.

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Ei moite vaan havainto


Työhakemusten kirjoittaminen on tympeää puuhaa mutta maailma on kova ja Ohjelma ei tunne armoa. Alunperin Ohjelman piti mennä siten, että työn hakeminen Vancouverista olisi alistettu Verón päätökselle yhteiselomme jatkosta. Sinänsä yllätän itseni: tänään näyttää entistä selvemmältä ettei jatkoa ole luvassa, mutta aion hakea silti. Tämänhetkinen tuntuma on että tyydyn hakemaan vain yhtä, hyvin erityistä paikkaa. Kuten erityistutkijan kuuluukin.

Kuinka todennäköistä pestin saaminen on? Ei niin minkäänlaista hajua.

Jossain vaiheessa kun on aikaa kirjoitan enemmän työnhausta, työlupamenettelyistä ja postdocina toimimisesta Kanadassa. Ja postdocina toimimisesta noin yleensäkin. Siis jotain sellaista, josta voisi olla etäisesti hyötyä jollekulle muullekin. Jos ei muuten, niin jos vaikka onnistuisivat välttämään muutaman niistä tympeyksistä joita allekirjoittamaton (ja onnekseni koko eurooppalainen postdoc-ryhmä) on päässyt kohtaamaan.

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Cedrus libani


Tuolla oli tuommoista ja vähän tämmöistäkin.

Ruumiskuvassa 7 kansallisuutta, 4 lautaa, 3 postdocia, 2 uskista ja 1 täydellistä BBC-englantia haastava Cambridgen alumni jonka otin nu tar vi dom fråm bakom -tyyppisellä liikkeellä hissistä poistuttaessa. Sitä suurempaa källiä päivälle ei sitten sattunutkaan, eikä kenenkään kohdalle osunut yhtään kunnollista yard salea, tavarat ympäriinsä levittävää kyntöä.

Kuvista vastasi Margit, Hollannin lahja biotieteille, pikaluistelulle ja ihmiskunnan kasvavalle keskipituudelle.

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Ajattelu ei taaskaan kannattanut

Olisi kannattanut harkita kahdesti juomanjakajan vastuullisen tehtävän antamista elämänveteen uupumattomalla innostuksella suhtautuvalle skotille, joka juomia kaataessaan samalla selosti kuinka oli kerran marinoinut haggis-lihaa paremman puutteessa omissa kalsareissaan (white cotton briefs) ennen seoksen tunkemista lampaan vatsaan (oikeasti tämä kai tehdään harsokangasta (cheesecloth) käyttäen, mutta ilmeisesti kangas kuin kangas käy. Erehdyin liioittelemaan.

Tämä tosiasia kirkastui minulle tietenkin vasta tänä aamuna seitsemän aikaan herätessäni ja valmistautuessani avaamaan laskettelukauden Cypress Mountainilla. Pytty ei taaskaan erityisemmin kiitellyt ja melkein meinasi käydä ns. tom mixit. Aurinko paistoi, kaikki rinteet olivat auki ja lunta yli 260cm. Terveisiä Hatanpään lasketteluklikille, muistin taas yhden syyn miksi tämä on ihan mukava kaupunki.

Uimaan-ko

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Näin ajattelin hoitaa asiat

Harrastaminen on tärkeää ja niinpä perustimme kahdeksan hengen voimin skotlantilaisiin single malt viskeihin keskittyvän Whiskey Appreciation Drinking Societyn. Luvassa pian laadukkuutta.

Kävelyä juustoisilla merillä

mobiilibloggaus

Orpheum on erikoinen paikka pitää populaarimusiikkikonserttia, mutta jollain tavalla sopiva vahvasti valtavirran ulkopuolella vuosikymmenet ponnistaneelle rytmiorkesterille. Väliaikkamusiikkina soi 30-luvun swingi. Enemmän pitkätukkaisia miehiä kuin mitä olen nähnyt koko vuonna kaupungissa. Yksityiskohtana, kovin moni pitkin salia liikkuva heiluttelee peukaloaan; ilmakitaran sijaan ilmabasso tuntuu olevan valittu tapa ilmaista itseään. Teatterin ikää on vaikea arvioida; kattokruunu, pylväät, punaiset plyyshiset teatterituolit, kultauksia kaikkialla. Kattokupolin pastellisävyiset maalaukset näyttäisivät kuvaavan aika liberaalisti orkesteria ja 1800-luvun tyyliin pukeutuneita neitoja, aika lailla impressionistista tyyliä lainaten. Lavalla seisovat kaksi puhallettua astronauttia luovat veikeää kontrastia. Niin, ja harmaahapsiset, 80-vuotiailta vaikuttavat paikannäyttäjät jotka tarkistavat lippusi taskulampulla ja ohjaavat yleisön asiakas kerrallaan oikealle paikalleen.

Yleisön koostumus on mielenkiintoinen. Keski-ikäisiä ja nuoria. Edessäni istuu aika perinteistä osastoa alapartoineen ja pulisonkeineen, ja Maiden-lippiksineen. Oma paikkani on koko tilan toiseksi viimeisellä rivillä. En tajua millä algoritmilla ticketmaster tämän paikan minulle arpoi. Ilmastotieteilijä joutui toiselle puolelle salia.

Kuten tavallista, porukka ei niinkään läskitä salin ulkopuolella vaan sihauttaa. Naapuristanikin hönkii meilkoinen kukan tuoksu. Jos sihauttaisin, mitä en tietenkään myönnä, olisin edellisen kerran sihauttanut kesällä. Minulle nuo keskioluthommat vaan maistuvat enemmän. Silti, siinä missä kotomaassa jekkutupakan kanssa pelaamiseen liittyi jonkinlaista jännittävää uhmaa, nyt olen niin tottunut yrtin läsnäoloon kaikkialla etten osaa millään mieltää sitä sen enempää laittomaksi kuin punaisia päin kävelyä. Kessun vetäminen tuntuu aivan yhtä laittomalta, paitsi että siihen suhtaudutaan jollain lailla kielteisemmin. No, televisiossakin pyörii äidit päihtynyttä autoilua vastaan -liikkeen kampanja, jossa ritzla-pakkaus ja piippu puhuttelevat punasilmäistä nuorta miestä ja kehoittavat odottamaan ennen rattiin istumista.

Sekalaisia mietteitä konsertin jälkeen. Kehnot soundit. Ensimmäinen yleisönnostattaja oli Those Damned Blue Collar Tweakers; Southbound Pachyderm oli yllättävän hyvä livenä, ja varsinaisen setin lopettanut Wynona's Big Brown Beaver oli ehkä asiallisin veto. Huikeaa konstailua, mutta välillä kävi kyllä mielessä että Straightin arvostelijan kuvaus bassorunkkailusta (bass wankery) osuu kohdalleen. Mutta mitä maistuvinta runkkailua silti.

suaggolbiliibom

Päivän spesiaali: heti kun valot sammuivat ja keikka alkoi, kaksi kaveria edessäni jäivät istumaan ja alkoivat sihauttamaan melkoista maailmanluokan paalia. Luulin että kyseessä olivat poikkeukselliset asiantuntijamestarit, mutta sitten ne pistivät jointin kiertämään sille kolmannellekin edessäni olevalle kaverille. Vasemmalla puolellani ollut nuori herra kaivoi biisin puolivälissä oman hassutupakan esiin, josta oli tosin häiritsevässä määrin leikattu kessulla. Oikealla puolellani oleva pitkätukka odotti biisin loppuun ja alkoi sitten vetämään kukkaa piipusta. Tarjosi joviaalisti minullekin, mutta kun olin kerrankin konsertissa selvin päin, kieltäydyin tarjouksesta. Sen verran vehreää tuntui kukinto olevan että mestari vietti käytännössä koko keikan tuolilla maaten ja nousi ylös vasta encoren ajaksi. Ilmastotieteilijä vahvisti kokemukset toiselta puolelta salia. Oma saldoni: 5/8 ympärilläni olleista herrasmiestä vetivät yrttiä.

Kävimme ilmastotieteilijän kanssa Alman ja 4. kadun kulmassa ns. purkukaljalla, jonka seurauksena missasin viimeisen bussin. Nuo sähköbussit kun eivät vieläkään kulje kampukselle. Noin viisi kilometria ei ole matkana mikään mahdoton, mutta lumessa silti aika viheliäinen taivaltaa. En jaksanut yrittää liftata, toisin kuin se pulkalla varustettu jackass-henkinen parivaljakko jota vedettiin maasturin perässä pitkin 10. katua.

Tulipa tarkistettua University Bvd:n kunto. Kyllä, oksia piisasi, muutama sähkötolppa oli romahtanut ja kaapeleita lojui maassa. Kirjoitin rivouksia (suomeksi) yksittäisen hylätyn sähköbussin ikkunan lumipeitteeseen.