tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Kaksi toimitusjohtajaa

Vietin aamupäivän yliopiston vuotuisilla mobiiliohjelmointipäivillä, jotka oli nimetty uudelleen mobiili- ja webohjelmointipäiviksi tapahtuman teemaa ja visiota mukaillen. Valuin paikalle pääasiassa nähdäkseni kaksi tuttua nimeä hamasta menneisyydestäni. Se herkempi heistä oli uusista sarasvuomaisista maneereistaan huolimatta pysynyt ulkoisesti ennallaan. Katselin käsiensä tärinää ja muistin. Toisesta puolestaan näki hyvinvoivan keskiluokan piirteet sormeen ilmestynyttä sormusta myöten.

Toisen CEO:n perustama firma tarjoaa leivän noin 25 hengelle, toisen yli 50 hengelle perheineen. Heille sen suo. Menestys ei tule yhdessä yössä eikä yhdessä vuodessa. Toinen kieltäytyi koskaan palauttamasta graduaan, toinen teki väitöskirjan työnsä ohella.

Kun ihminen täyttää 30 vuotta, alkaa ruumis armottomasti hapantua. Tässä vaiheessa viimeistään alkavat elämänkaaret erkanemaan. Tunnen liian monta vääjäämättömän rupsahtamisensa alkuvaiheessa olevaa kolkytjarisat-ihmistä, jotka uskottelevat itselleen että samassa kulmakapakassa istuminen osoittaa aitoutta, keeping it real. Toiset ovat uraputkessa, toiset työttöminä alkoholisteina. Päästyäni kotiin 35-vuotias materiaali-insinööri, joka maksoi vippinsä takaisin vain muutama päivä takaperin, palasi lainaamaan uudelleen rahaa kaljaan.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007

Niitä ei voi parodioida, älykkäästi

Entinen tiedekolleegani kirjoitti hetki sitten älykkyydestä varsin tyhjentävästi näin.

Luin pitkästä aikaa Hesaria. Tiistain numerossa kotimaan- ja kaupunkitoimitusten uutispäällikkö(!) Anna Karismo antaa "kolumnissaan" Näpit irti aivoistani mm. seuraavia äidillisiä neuvoja:
Älykkyyden mittaaminen on taas pelottavalla tavalla pulpahtanut pinnalle yhteiskunnallisessa keskustelussa. Älykkäiden ja itsetietoisten ihmisten voittoon uskoi myös Jokelan koulusurmaaja. Voitaisiinko ainakin aikuisten kesken sopia, että lopetetaan nämä ylivertaisuushöpinät tykkänään?

Jos joku yrittäisi mitata älykkyyttäni, pinkoisin karkuun ja kovaa. Natsi-Saksassa tutkimukselle oli tilaus, mutta miksi nyky-Suomessa?

HS-Raadin jäsenistä liki kolmannes piti älykkyysvertailua tieteellisesti perusteltuna. Missään ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti määritelty mitä äly on. Mitä tiedettä se sellainen on, jossa jo tutkimuskohteesta on erimielisyyttä?

Älyjen vertaamisessa (sic!) kiinnostavinta ovatkin itse mittaajan arvoitukset. Kertoohan se esimerkiksi länsimaisesta älykkyystutkimuksesta jotain, että testattavan pitää kyllä osata piirtää viivoja loogiseen järjestykseen paperille, mutta sitä ei testata, tarttuuko hän suuttuessaan aseeseen vai ei.
Onnittelut ja iso käsi uutispäällikölle taakista natsikortin käytöstä valtakunnan ykköslehdessä!

Taidan kömpiä takaisin kotoisaan norsunluutorniini.

Seittikakkonen

Riistäjä vie ajan ja kyvyn ajatella. Korvaukseksi pääsin torstaina kestitettäväksi Helsingin Grand Casinolle ja maanantaina yliopiston puolesta Tiiliholviin.

Kävin juoksemassa Tampere-talon ja Sorsapuiston kautta Tammelaan, Armonkalliolle ja lopulta ensimmäistä kertaa uuden Tampellan alueelle. Alue vaikuttaa yllättävän viihtyisältä, suorastaan porvarilliselta. Aloin himoitsemaan sitä varttimiljoonan asuntoa. Aloin lisäksi himoitsemaan uutta Saabia. Ihmisen on hyvä himoita materiaa. Vielä kun iljettävät vuokralaiset kuten kaikenlaiset epämäääräiset arkkitehtuurin ylioppilaat saadaan häädetyksi alueelta, avot. Kuten Pohjanmaalla on tapana uudelta asukkaalta kysyä: onko oma vai vuokralla.

Lisäksi olen ns. Web 2.0 -kungas. Interaktiivisia matkaoppaita tuottava Schmap nimittäin julkaisi erään Vancouver-kuvani tuoreimmassa oppaassaan.

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Borgå 4 -> 0

Keskiviikkona istun Ruoholahdessa aamupalalla ja luen tarinaa jonka toisessa pääroolissa on joku itseäni muistuttava hahmo. Vaihdettuani kommarin tavalliseen puhelimeen en ole saanut pyydystettyä ajatusteni vähäisestä virrasta enää palasia myöhemmin ylös kirjattavaksi. Ajatukset viihtyvät tietoisella pinnalla vain hetken ennen kuin juoksevat pois. Ehkä parempi niin, ajattelu on yliarvostettua ja vapaa-aika joutilaan yläluokan kirous.

Saan raaputettua kaksi virkettä grafiitilla selluloosalevylle. Oikeasti tunteva ihminen luo melankolian ja suoranaisen murheen läpi enemmän kauneutta kuin kaltaiseni itseensä käpertynyt jurnuttaja koskaan, mutta itselläni on edes rooli kurjana muusana.

Linja-auto kiidättää erityistutkijan ahteria kohti Porvoota kaksipäiväiselle innovaatiotyöpajalle. Yritän olla älykkään epämuodollinen ja siististi kuul, mutta tutkimuskeskuksella töissä ja paremmin pukeutuvat ainoastaan managerit ja sihteerit. Ja perillä nyt.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Tuhoamalla pelastaminen

En ole edistynyt kovin pitkälle sitten vuoden 2005 kirjoitukseni Ikävän kaipuu:
Ihmisaivot ovat siitä metka kapistus, että ne kuluttavat kohtuuttoman määrän ajatuskapasiteetistaan erilaisten menetettyjen asioiden märehtimiseen, sen sijaan että keskittyisivät nauttimaan nykyhetkestä tahi punomaan juonia tulevaisuuden varalle. Mistä muusta ne tuhannet murheelliset laulut ammennettaisiin paitsi nostalgiasta.

Itselleni nostalgia on kaipuuta jonka kohdetta ei paradoksaalisesti ole sellaisessa muodossa olemassa ennen menetyksen tapahtumista. Olennaista on menetys ja idealisoitu kuva siitä mitä on menetetty (vrt. menetetty lapsuus, menetetty Karjala, menetetty rakkaus). Niinpä nostalgia katsoo aina menneisyyteen eikä koskaan tulevaisuuteen. Se on polttoainetta lukemattom(a|i)lle joukolle itsesäälisiä ja itsekeskeisiä taidepläjäyksiä ja verkkopäiväkirjojen merkintöjä. Nostalgian avulla ei rakenneta mitään uutta. Rationaalinen menettelytapa liiallisten nostalgiatrippien vaivaamalle mielelle olisi analysoida mitä ja miksi asioita tapahtuu, ja ehkä löytää systemaattisia ja toistuvia malleja omasta käyttäytymisestään, joita muuttaa tai korjata tulevaisuutta silmälläpitäen.
Toisaalla kirjoitin, että optiot ja saavuttamattomat ideaalit ovat kätevämpiä kuin ikävän epätäydelliseksi usein osoittautuva todellisuus. Kun on kykenemätön nauttimaan nykyhetkestä, sitä ei suostu tekemään kompromisseja ja elämään nykyisyydessä.

Parasta on se, ettei tällä yhden hengen yhtiöllä ole arvoja, ei visiota, ei pitkän ajan strategiaa, ei lyhyen ajan tähtäimiä. Kun ei tiedä minne on menossa, kaikki tiet vievät perille. Ja matkan ajan voi sitten jurnuttaa synkeänä.
Tämä on kuin perinteinen eliminaatioon perustuvat ohjelmistoprojekti, jossa asiakas kertoo säännöllisin väliajoin, ettei tämäkään ollut sitä mitä hän haluaa.

Menneisyydellä ei ole merkitystä, sillä siihen ei voi enää vaikuttaa. Nostalgia on väistämätön, mutta turha tunne. Menneisyydestä voi ottaa opikseen jos sitä analysoi ja erittelee. Opiksi ottaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä itsensä ja omien motiiviensa arviointia on lähes mahdotonta suorittaa objektiivisesti.

Opiksi ottaminen on vaikeaa myös siksi, että vaikka tunnistaisi toimintamalleja joihin tulisi vaikuttaa, ihminen käyttäytyy arjessa pääsääntöisesti vaistonsa varassa, reagoiden asioihin tiedostamatta. En edes tiedä onko mahdollista muuttaa perusluonnettaan vaikka kuinka yrittäisi tietoisesti seurata käyttäytymistään ja motiivejaan, ja vaikuttaa omaan itseensä. Ihmispolo joutuu elämään itsensä kanssa koko elämänsä kuin siamilaiset kaksoset. Siksi olisi parasta saada itsestään oma paras ystävänsä. Muuten elämä vihollisen kanssa voi osoittautua perin keljuksi.

Minulla oli liian helppoa. Tunnen itseni epärehelliseksi. Tunnen että teen vääryyttä molempia kohtaan. Tekoni osoittavat, että minulla on molemmat jalat aina oven välissä, universaali vastuuvapauslauseke povitaskussa. Kestän hyvyyttä kauhean huonosti. Anteeksi.

Se mistä luopuu ei ole olemassa ennen kuin luopuu siitä. Nyt olen taas luopunut, kuten aina aiemminkin. Loppuko tämä koskaan?

Tunnisteet:

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Kuolonvarma

Tohtori Missisaugassa kirjoitti taannoin Tarantinon jälkikäteen ajateltuna aivan ilmeisestä jalkafetissistä. Taiteenalaan vihkiytyneenä varttikonossöörinä taputan tietenkin ilahtuneesti pieniä karvaisia käsiäni yhteen. Aihepiiri tuli mieleeni katsottuani arvon tirehtöörin tuoreimman, jossa tämä mielenkiinnon kohteen ilmaisussa saama näkyvyys alkoi lipsumaan ns. liioittelun puolelle.

Death Proof oli silti rautaista julistusta. Päheitä autoja, tyylikästä musiikkia, kerralla purkkiin vedettyä dialogia sekä niitä varpaita. Ja itseään esittävä stunt-nainen Zoë Bell. Pitäisi vihdoin ostaa oma kone ja imuroida itselleen Bullitt ja Vanishing Point.

* * *

Minulla oli toki oma tietokone, jonka optimistisesti jätin yliopistolle säilytykseen rapakon taakse siirtyessäni. Laskin, että koska työsuhteeni jatkui edelleen, olisi vain asianmukaista jättää työhön liittyvä suht' runsas materiaali laitokselle säilytettäväksi. Tyhjensin siis työhuoneeni mutta jätin yhden hyllyn neljästä täyteen kirjoja, proceedingseja ja pienen kasan henkilökohtaista omaisuuttani -- mukaanlukien tutkintotodistukset joista olin ottanut yliopistolla virallisia kopioita sekä tietokoneeni, jota en jaksanut raahata isäukon vaivoiksi. Lukitsin kaapin ja annoin avaimet valitun professorin haltuun, mikäli jostain syystä hylly pitäisi avata.

Kun vierailin seuraavan kerran neljän kuukauden jälkeen Suomessa, tavarat olivat kadonneet. Työhuoneeseen muuttanut, aiemmin vastapäisessä huoneessa työskennellyt käytettävyystutkija oli ensitöikseen huomannut lukitun kaapin ja samana päivänä tilannut paikallisen laboratorioinsinöörin poraamaan kaapin auki. Ei sähköpostia minulle, ei sähköpostia laitokselle, ei kysymyksen kysymystä tutkimusryhmäni jäsenille.

Löysin tavarani yleisestä varastosta talon kellarista muuttolaatikoihin sullottuna. Kasan päällimmäisinä olivat mm. tohtorin ja diplomi-insinöörin tutkintotodistukset, kaikki alkuperäiset työtodistukseni ja käytännössä kaikki olennaiset viralliset paperini. Ja paljon muuta.

Käytettävyystutkija ei ollut paikalla. Laboratorioinsinöörin mielestä syy oli minun. Keräsin tärkeimmät tavarani ja jätin loput rojut kellariin sillä ajatuksella, että tuskin ketään kiinnostaa yleiset rojuni. Vahinko oli jo tietyssä mielessä tapahtunut.

Palattuani Suomeen toista vuotta myöhemmin muistin, että tietokoneeni oli niin ikään jäänyt ko. pommisuojaan, mistä sitä ei tietenkään enää löytynyt. Olivat järjestäneet paikallisille hw-lokeille tilaisuuden, jossa arvan määräämässä järjestyksessä saivat käyttää tietyn aikamäärän haluamiensa rojujen dyykkaamiseen jotta varastoa saataisiin tyhjennettyä. Koneeni oli pistetty palasiksi ja palat ovat päätyneet teille tietämättömille.

Nyt pitäisi päättää hankkiako kannettava vai pöytäkone, PC vai Mac, ja mitä käyttiksiä pyörittää ja selvittää kuinka hyvin Parallels-tyyppiset softat toimvat.

Se Bullitt taitaa kyllä imuroitua ihan millä vaihtoehdolla tahansa.

Tunnisteet: ,