Opintotuki
Kävin kuuntelemassa Collegessa asuvan jenkkikarpaasin esitelmää Afganistanista. Köyhänä keskilännen perheen poikana mies rahoitti sähköinsinöörin kandinopintonsa ilmavoimien leivissä: palvelusta päivällä, opintoja illalla. Palveluksesta vapautumisen jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä vuoden ajan komennusmiehenä Yhdysvaltain armeijan sotilastukikohdassa Uzbekistanissa. Mies otti rahakkaan pestin vastaan, toteuttaakseen haaveensa alkaa päätoimiseksi opiskelijaksi.
Epäonnekseen heti maahan päästyään maan presidentti Karimov päätti opettaa mielenosoittajille demokratian mallia lahtaamalla lähteistä riippuen satoja siviilejä, jonka seurauksena joukot vetäytyivät Uzbekistanista ja tarinan sankari löysi itsensä Kandaharista, sotatoimialueella sijaitsevasta tukikohdasta vastaamasta tukikohdan tutka- ja lennonohjausjärjestelmän toimivuudesta.
Odotin kalvoshow'ta valokuvineen, mutta yllätyksekseni romuluinen mies alkoi lukemaan runoa. Todellakin: kirjallisuuden ja runouden opinnot voi rahoittaa palvelemalla Afganistanissa.
Eihän hän toki edes osallistunut aktiivisiin taistelutoimiin. Kuvaus tukikohdan arjesta toi silti mieleen sotaelokuvien hypnoottisen tunnelman. PR-upseerien esoteeriset mutta ylväät käsitteet. Rauhan palauttaminen. Terrorismin vastainen sota. Todellisuus. Päivällisellä mies kuulee huhuja että toisessa kanttiinissa olisi tarjolla jäätelöä. Sen perässä juoksemaan ja todellakin: iso annos vaniljajäätelöä. Kuuluu vihellystä, raketit lentävät siis yli. Hälytys tulee aina hyökkäyksen jälkeen, myöhässä. Mitään ei ole tehtävissä, siis syödään jäätelöä ja kuunnellaan räjähdyksiä, ilmaan nousevien Blackhawk-helikopterien ääniä.
Palatessaan takaisin omaan kanttiiniinsa tämä on ammuttu raketeilla hajalle ja lääkintämiehet peittelevät ruumiita. Seuraavana päivänä auringonvalo paistaa sirpaleiden jättämistä rei'istä sisään. Sinä iltana tässä kanttiinissa tarjoillaan jäätelöä. Rauhan palauttaminen. Siitäkö se elämä on kiinni, jäätelön tarjoilusta?
Kuunnelessani karpaasin maalailua tuli mieleen, että blogien lukeminen mädättää aivot. Ei niin etteikö ruumiilla ja pönötyksillä olisi taipumusta saada kaikenlaista pahaa aikaiseksi.
Aamulla juoksin puolen tunnin lenkin vesi- ja räntäsateessa. Varusteeni toimivat, mutta jalat eivät. Illalla ruotsalaiset kutsuivat ilmaiseksi viininmaistajaisiin. Uhosin etten sylkisi mutta pakko oli taipua.
Minulla olisi ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta sitten aloin kirjoittamaan blogia. Blogien kirjoittaminen mädättää yhtä lailla aivot. Varokaa!
Epäonnekseen heti maahan päästyään maan presidentti Karimov päätti opettaa mielenosoittajille demokratian mallia lahtaamalla lähteistä riippuen satoja siviilejä, jonka seurauksena joukot vetäytyivät Uzbekistanista ja tarinan sankari löysi itsensä Kandaharista, sotatoimialueella sijaitsevasta tukikohdasta vastaamasta tukikohdan tutka- ja lennonohjausjärjestelmän toimivuudesta.
Odotin kalvoshow'ta valokuvineen, mutta yllätyksekseni romuluinen mies alkoi lukemaan runoa. Todellakin: kirjallisuuden ja runouden opinnot voi rahoittaa palvelemalla Afganistanissa.
Eihän hän toki edes osallistunut aktiivisiin taistelutoimiin. Kuvaus tukikohdan arjesta toi silti mieleen sotaelokuvien hypnoottisen tunnelman. PR-upseerien esoteeriset mutta ylväät käsitteet. Rauhan palauttaminen. Terrorismin vastainen sota. Todellisuus. Päivällisellä mies kuulee huhuja että toisessa kanttiinissa olisi tarjolla jäätelöä. Sen perässä juoksemaan ja todellakin: iso annos vaniljajäätelöä. Kuuluu vihellystä, raketit lentävät siis yli. Hälytys tulee aina hyökkäyksen jälkeen, myöhässä. Mitään ei ole tehtävissä, siis syödään jäätelöä ja kuunnellaan räjähdyksiä, ilmaan nousevien Blackhawk-helikopterien ääniä.
Palatessaan takaisin omaan kanttiiniinsa tämä on ammuttu raketeilla hajalle ja lääkintämiehet peittelevät ruumiita. Seuraavana päivänä auringonvalo paistaa sirpaleiden jättämistä rei'istä sisään. Sinä iltana tässä kanttiinissa tarjoillaan jäätelöä. Rauhan palauttaminen. Siitäkö se elämä on kiinni, jäätelön tarjoilusta?
Kuunnelessani karpaasin maalailua tuli mieleen, että blogien lukeminen mädättää aivot. Ei niin etteikö ruumiilla ja pönötyksillä olisi taipumusta saada kaikenlaista pahaa aikaiseksi.
Aamulla juoksin puolen tunnin lenkin vesi- ja räntäsateessa. Varusteeni toimivat, mutta jalat eivät. Illalla ruotsalaiset kutsuivat ilmaiseksi viininmaistajaisiin. Uhosin etten sylkisi mutta pakko oli taipua.
Minulla olisi ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta sitten aloin kirjoittamaan blogia. Blogien kirjoittaminen mädättää yhtä lailla aivot. Varokaa!
posted by erityistutkija at 11:27 ip.
3 Comments:
"blogien lukeminen mädättää aivot..."
Ja nyt sä sen sitten kerrot! Eipä sillä - aika vähän tuolla on, mitä ei olisi jo jollakin muulla tavalla pilattu.
Uskallanko kysyäkään, minkä tuomion tuntemattomien (mutta varsin hauskasti kirjoittavien) tyyppien blogeja seuraavat ihmiset saavat?
No, tällä blogilla ei ole varsinaista agendaa, ellei sitten yritystä luoda pseudoanonyymistä erityistutkijasta jonkinlaista seikkailija-sankaria lasketa agendaksi. Kunhan muistatte välttää mielipiteiden lukemista, niin kaikki on hyvin. Tai ainakin kannattaa minimoida vahingot ja hankkia myös ns. parempaa luettavaa. Myös siellä Saksassa :)
Huomasin nimittäin taannoin, että blogeilla on yllättävän vahvasti indoktrinoiva vaikutus. Ja jos haluaisin olla erityisen maneerinen, sanoisin että mielipiteet ovat tyhmiä ja rumia, vähän niin kuin minä.
Lähetä kommentti
<< Home