Itsenäistä jurottamista ja kiroilua

Räknäsin juuri mielessäni, että tämähän on järjestyksessään jo kolmas peräkkäinen ulkomailla vietetty itsenäisyyspäiväni. Edelliset kaksi hoituivat Kanadassa ja Argentiinassa.

Hieman kauempaa katsoen nuo itsenäisyyspäivän rituaalit onnistuvat vaikuttamaan yhtä aikaa sympaattisen kotikutoisilta ja toisaalta rasittavan synkeältä jurottamiselta. Televisiosta tulee paraateja ja sotadokumentteja ja jumalanpalveluksia ja lisää sotadokumentteja ja sitten tuntitolkulla kättelyä. Niinsanotuissa piireissä kättelyä kyllä arvostettiin ja yhä edelleen arvostetaan oivallisena tapakulttuurin muotona. Mieleeni muistuu sekin kerta, kun Oluthuoneen ikkunasta bongattiin niin mahtavalla pytyllä ja mitä mainioimmilla pelkillä varustettu pystyyn sammunut herrasmies, että tätä piti oikein erikseen käydä ulkona kättelemässä.

Ohjelmaan tietenkin kuuluu myös Tuntematon Sotilaan seuraaminen silmät kosteina Leijona-pullo kädessä. Sillä kuten tiedetään: kuka pitää Tuntematonta tarpeettoman pateettisena elokuvana, siitä tulee huono isä.

Erikoista on se, että itsenäisyyspäivä keskittyy lähes yksinomaan sota-ajan muistelemiseen, aivan kuin se itsenäisyys olisi vain ja ainoastaan sodan kautta saavutettu. En muista että televisiossa olisi erikseen muisteltu itsenäistymiseen johtaneita tapahtumia, tai itsenäisen Suomen rakentamiseen, sen historiaan ja kansan yhdistämiseen liittyviä tapahtumia. Sitä, miten viheliäisestä kehitysmaasta kasvoi yksi maailman tasa-arvoisimmista ja lähes millä tahansa mittarilla mitattuna yksi parhaista maista elää. En näe että se hyvinvointi olisi vain sattuman, satumaisen onnen tai edelleen jatkuvan julman riiston aikaansaapaa, vaikka viimeinen väite onkin yksi tiedostavien piirien perusaksioomista. Maan uskomattomasta kulttuurillisesta homogeenisyydestä oli tuolloin arvaamattoman paljon apua, etenkin kun tähän kulttuuriin sattui liittymään huomattavan korkea keskinäinen luottamus ja yhtenäisyyden tunne, sisällissodasta ja poliittisista rintamalinjoista huolimatta.

Sitten itsenäisyyspäivänä esiin ryömivät vielä nämä suomalaisen kulttuurin itseoikeutetut asiamiehet, jotka Kiitos 1939-1945 -paidat päällä ratsastavat veteraaneilla, öyhöttävät suu vaahdossa lesbokommunistipresidenteistä ja ovat jakelemassa menolippuja Venäjälle kenelle tahansa joka uskaltautuu lausumaan vääriä mielipiteitä eli "lokaamaan veteraanien ja maamme eteen töitä tekevien mainetta" kuten eräskin ajatuspoliisi asian ilmaisi. En usko että oman sukuni miehet kaatuivat rintamalla näiden isänmaanystävien edestä. Ajat ovat erilaiset, mutta ei niitä sankareita tuoteta ainoastaan juoksuhaudoissa kuten tämän viiteryhmän kaanon tuntuu vaativan. Ovat tätä maata rakentaneet myös sodan jälkeisen sukupolven miehet ja naiset, myös nämä nykyiset, kukin tavallaan. Toiset ehkä hieman enemmän kuin toiset.

Olen pieneksi hämmästyksekseni huomannut muuttuneeni hieman kansallismielisemmäksi ulkomaille muutettuani. En esimerkiksi koskaan pitäisi Suomi-paitaa kotona, mutta täällä se jotenkin kuuluu asiaan. Ehkä kyse on siitä, että vasta kaukaa ymmärtää, kuinka pieni ja vähäväkinen joukko sitä pohjoista maanplänttiä asuttaa. Ehkä kyse on myös siitä, että Kanadassa kanadalaisuuden korostaminen ja lippujen heiluttaminen on niin neutraalia: siinä missä kansallisvaltioiden tunnuksilla ja niiden käytöllä on melko raskas ja synkeä historia Euroopassa, täällä se on lähes kuin suurin yhteinen nimittäjä eri puolilta maailmaa tulleille ihmisille jotka kokevat itsensä kanadalaisiksi. Jos joku kantaa Suomen lippua takkinsa hihassa, tämän voi sijoittaa helposti tiettyyn demografiseen viiteryhmään. Jos joku kantaa Kanadan lippua takkinsa hihassa, tästä ei voi oikeastaan päätellä yhtään mitään.

Ei niin, että se suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri olisi jotenkin pelkkää päivänpaistetta, mutta ei sitä tarvitse myöskään keskimääräisen tamperelaisen yliopistopoliitikon aktiivisuudella vihatakaan. Täältä tähän.