Polvi kolmessa osassa

Ensimmäinen viikko, ensimmäinen sairaala, joulukuu. Polvi on turvonnut ja käveleminen vaikeaa. En tiedä johtuiko se sukellusreissusta vai mistä. Röntgenhoitajan mukaan lumpiotani ja sen kiinnityskohtaa on perin vaikea löytää, joten hän "kuvaa tuurilla”. Tämä ei lupaa hyvää. Olen tavannut elämäni aikana muutamankin ortopedin. Edellisestä kerrasta alkoi syksyn mittainen pahan karman alamäki. Nyt ortopedi on mies ja minä olen selvin päin. Ortopedistä en ole varma.

Nimikyltissä hymyilee valkoinen hammasrivistö. Nimikyltin haltijan rasvoittuneet hiukset harottavat, silmät punoittavat ja parta on ajamatta. Mies ei puhu paljoa, huokailee vain ja vääntää jalkaani eri asentoihin. Ei vaivaudu kysymään milloin sattuu, ja miksi vaivautuisikaan: kyllä se parkaisu tulee kun on tullakseen. Tutkimukset keskeyttää kännykän soittoääni, ruotoinen Detroit-punk.
Shori, mun täytyy ottaa tää… Haloo?! Kännykkä? Kenen kännykkä? Tää on mun kännykkä!
Hmm.

Polveni röntgenkuvat tuodaan näytölle, ortopedi vilkaisee niitä. Polvessani on kuulemma kuluma joka pitäisi hoitaa. Siellä on kuulemma myös ”osia irti”. Tämäkään ei lupaa hyvää. Minä olen kolmivitosena kuin tuore Nobel-voittaja, paitsi etten voita Nobelia.
Ei oikeastaan, Ahtisaarella on keinonivel.
Niinpä tietysti. Karmani ei ole parantunut mihinkään.

Teen google-haun ortopedistä ja hoitovirheistä, varmuuden vuoksi.

Toinen viikko, toinen sairaala. Maksan magneettikuvaukset itse, saan korvaukset palkan ohessa työterveydestä. Polven kuvaaminen maksaa kuvien laajuudesta riippuen 600-900 euroa. Maatessani putkessa parikymmentä minuuttia minulla on aikaa miettiä terveydenhoitojärjestelmän jakautumista kahtia. Minulla on rahaa, työ, vakuutukset ja pirun hyvä työterveyssopimus. Julkisella minut on priorisoitu jonojen ohitse, kaiketi iän ja koulutuksen vuoksi. Yleisönosastokirjoituksissa moititaan ihmisten arvottamista ja lääkäreitä, mutta jos resursseja ei ole, on tehtävä valintoja.

Päätän hankkia ylimääräisen hoitovakuutuksen. Kuulen, että ortopedi on päteväksi mieheksi tiedetty.

Kolmas viikko, ensimmäinen sairaala uudestaan. Ortopedi on vähemmän krapulassa iltapäivällä ja keskellä viikkoa. Minulla on vaikeuksia tunnistaa miestä samaksi, joka pari viikkoa aiemmin ärisi puhelimeensa. Mieskään ei muista minua tai käyntiäni. Magneettikuvien perusteella mitään leikattavaa ei ole. Päin vastoin, treeniä ja lisää treeniä. Nivelrikko, kolmekymmentä vuotta liian aikaisin. Minut määrätään fysioterapiaan.

Mistä se on tullut, kysyy myöhemmin toinen tohtoritroikasta juostessamme töihin. Kerron parista polvileikkauksesta ja lumpion menneen sijoiltaan viidesti sitä ennen. Ensimmäisen kerran polvi meni fuksivuoden vappuna. Nostaessani kaveriani juovuspäissäni ilmaan joku ohikulkija oksensi kengälleni, liukastuin oksennukseen ja kaaduin, jolloin polvi venähti.

Minua ei kuulemma voi olla olemassa. Joskus epäilen itsekin.