Ilon ja riemun päivä, osat 1 ja 2

Rakas päiväkirja.

Kello 05.45 aamulla einehdin hamppumuroja soijamaidolla ja noudan japanilais-korealaisen sukellusryhmäni UBC:n päälinja-asemalta. Lastaan massiivisen pick-upini lavalle 18 tankkia ja 9 varustelaatikkoa painovöineen. Valitsemani neopreenikengät ovat kadonneet, mutta nurkasta löytyy homehtuneet kalossit paremman puutteessa. Ajan kohti Whytecliff Parkin meripuistoa. Japanilaiset nuokkuvat takapenkillä, korealainen sukelluskumppanini haluaa ilahduttaa minua cd-levyllisellä ensiluokkaista hiphop-musiikkiaan.

Kello 08.08 seison Whytecliff Parkin sateisella merenrannalla valmiina pukemaan märkäpuvun päälleni. Ilman lämpötila on 9 astetta, veden 11 astetta. Kotiinsa on moni kuollut, mutta niin myös ko. sukelluskohteen vesiin. Puen märkäpukua päälleni yleisessä pukuhuoneessa. Samoissa tiloissa oleva wc on lukittu talvikaudeksi. Katson lattialle ja huomaan, että joku kekseliäs sielu on laajentanut pukuhuoneen käyttötarkoitusta. Päätellen käytetyn wc-paperin määrästä, kyseinen henkilö on paitsi kekseliäs, myös tarkka hygieniastaan. Tawanilainen sukeltaja-ässä patsastelee ympäriinsä pitkissä kalsareissaan ja miesavokkaissaan, esittelee aluetta katsoen kaiken aikaa minua silmiin häiritsevällä tavalla.

Kello 10.42 kahlaan veteen ja yritän säätää räpylöitäni samalla kun yritän välttää joutumasta rantaan ajautuneiden tukkien ruhjomaksi. Taivaalta alkaa sataa jotain räntää muistuttavaa päälleni. Huomaan, että suukappaleeseeni tihkuu suolavettä meren pohjassa. Se ei sinänsä haittaa koska olen jo tottunut suolaveteen juotuani sitä puoli litraa pintapelastusharjoitusten aikaan snorkkelistani, joka on veltto kuin tutkijan selkäranka. Neutraalin tasapainon aikaansaaminen on hieman hankalaa meren pohjassa, mutta onneksini olen asentanut tankin sen verran korkealle että löydän oikean sukellusasennon lyömällä takaraivoni venttiiliin. Pintaharjoitusten katson kaihoisasti rannalla lämpimästi pukeutuneita ihmisiä.

Merenpohjassa on uskoakseni kaikenlaista hienoa merenelävää, päätellen siitä kuinka kokemattomat mutta innokkaat sukeltajat riensivät kyynärpäätaktiikalla paikalle kuin nälkäiset hait syöttien perään aina kun ohjaaja näytti lampulla jotain kohdetta. Samalla he möyhivät räpylöillään pohjakerroksesta railakkaan pölypilven. Näin kylläkin vilaukselta meritähden ennen kuin korealainen sukellusparini mätkähti sen päälle yrittäessään säätää tasapainoliivejään. Parini tärisi jo pinnalla luottamusta herättävällä tavalla. Kello 08.00 ja 15.00 välillä hänen sanavarastonsa supistui olennaisesti kahteen sanaan: so ja cold.

Kello 11.15, noustuani vedestä ja saatuani räpylöiden kiinnikkeet vihdoinkin irti tunnottomilla sormillani tajuan, että rakkoni on halkeamaisillaan. Revin puskassa kaksiosaista 7 mm:n paksuista märkäpukuani irti lähes kymmenen minuuttia tuulen ja rännän piiskatessa selkääni. Sukellusseppo lipuu ohitseni ja kehoittaa minua virtsaamaan vuokrapukuuni, koska niin kaikki muutkin tekevät. Horkassa tärisevä kaksisanaista mantraansa toisteleva korealainen sukelluskumppanini siirretään japanilaisten ryhmään ja sukellusseppo tekee minusta sukellusparinsa.

Kello 12.30 siirryn nauttimaan veden lämpimästä syleilystä uudelleen. Sukellus tuntuu hieman paremmalta ja tällä kertaa harvennut joukko onnistuu pysyttelemään pohjan yläpuolella. Sukellusseppo selittää käsittämättömällä englannillaan jotain jota pitäisi tehdä. Tajuan ettei minun kannata pyytää häntä toistamaan sanomaansa koska en ymmärtäisi silti mitään. Vierustoverini pälyilevät toisiaan kuin kukin toivoen, etteivät vain joutuisi suorittamaan harjoitteita ensimmäisenä. Seppo toteaa kiivastuneena, ettemme kuuntele häntä tarpeeksi.

Kello 13.15 nousemme vedestä. Japanilaisseurueen ainoa mies istuu pickupin lavalla ja yrittää riisua märkäpukuaan. Puku juuttuu nilkoista kiinni ja sateen piiskaama mies pyytää lopulta surkeasti minua vapauttamaan hänet. Otan märkäpuvusta kiinni ja yritän kiskoa sitä irti. Mies painaa varmaankin alle 50 kiloa. Riuhtaisen liian lujaa ja hän lentää vetäisyn voimasta alas pickupin lavalta mätkähtäen suoraan asfaltille selälleen. Märkäpuku pysyy sitkeästi päällä. Aistin ilmassa epätoivoa.

Matkaamme takaisin Vancouveriin. Korealainen sukelluskumppanini saa sanavarastonsa takaisin ja haluaa soittaa lisää kymmenen kappaleen cd-levyään. Japanilaiset nukkuvat todella kunnioitusta herättävissä asennoissa takana. Levyllä lauletaan kolmattakymmenettä kertaa jotain naisista, kaviaarista ja nopeista autoista. Loukkaan levyn omistajan tunteita hyppäämällä pahimmat kappaleet ylitse, mutta tunnen vanteen kiristävän päätäni. Muistan puolimatkassa etten muistanut vaihtaa märkiä uimahousujani pois altani. Perillä sukelluskeskuksessa nysväämme vielä pari tuntia varusteita huoltaen ja sukellussepon debriefingiä kuunnellessa. Täytän ensimmäistä kertaa elämässäni sukelluslokiani. Tein järjestyksessä 1. ja 2. sukellukseni. Lunttaan sepon lokikirjasta ympäristötietoja ja huomaan, että hänelle tämä oli 2349. ja 2350. sukellus.

Kolme sukeltajaa kuoli Whytecliff Parkissa noustuaan liian nopeasti pintaan, kertoo verkosta hakemani uutinen.