Hienot opetukset

Löysin vihdoin yhteisen kielen professorini kanssa. Nyt minulla on jopa jonkinlainen, tosin tyypillisen epämääräinen, näkemys siitä mitä aion seuraavien viikkojen aikana tutkimusryhmässäni tehdä. En ole varsinaisesti takomassa seuraavaa ohjelmistoteknistä hopealuotia, mutta ainakin minulla on nyt jotain näprättävää pienille vähäkarvaisille käsilleni. Toki minulla olisi useitakin potentiaalisia paperiprojekteja jotka jo vuoden jatkuneen vitkuttelun jälkeen edelleen olisivat jollain lailla relevantteja ja ajankohtaisia – ehkä jopa ns. kuumia aiheita tietyissä piireissä – mutta en ole tietenkään tehnyt mitään niiden eteen.

Suurempana ongelmanani on selvästikin se, että toisin kuin kymmenen vuotta sitten, tai jopa viisi vuotta sitten, olen tullut liian vanhaksi että jaksaisin raataa niska limassa riistäjän eteen. Minulta puuttuu selvästikin visio, henkilökohtainen tavoite joka antaisi riittävän insentiivin särmätä rectum pitkällä. Mistähän sellaisen materianhimon saisi aikaiseksi? Parkkipaikalla näkyy katumaastureita, tekisiköhän sellainen onnelliseksi?

Nuorempi kyynikko toteaisi, että ihminen saavuttaa kaiken saavuttamisen arvoisen 30. ikävuoteen mennessä. Väittäisin vastaan, elleivät polveni prakaisi juoksumatolla vietetyn ajan jälkeen niin etten pääse rappusia ylös ilman kaidetta. Yliopisto taitaa olla muuten niitä ainoita työympäristöjä joissa vanheneminen lisää (tai ei ainakaan vähennä) työmarkkina-arvoa. No, kansanedustaja Meriläinen—eräs monista syistä joiden takia olen äänestänyt tyhjää viimeiset muutamat vuodet erinäisissä vaaleissa—aikoinaan totesi kutakuinkin seuraavaa: vaikka yliopistot syrjivätkin naistutkijoita vaatiessaan tieteellisen metodin noudattamista ja sovinistisesti tukahduttaen vaihtoehtoisen tutkimuskulttuurin, miestutkijat yleensä alkoholisoituvat lähestyessään 30. ikävuottaan. Minulla oli jossain tallessa tämä haastattelu kokonaisuudessaan mutta en onnistunut sitä tähän hätään löytämään.

Jatkan samalla linjalla ja siteeraan lisää, tällä kertaa lähteen kanssa:

Silloin Matti Wuori opetteli meditoimaan pingviinien kanssa. Kun laitan silmäni kiinni, näen hänet seisomassa merituuleen päin, silmät puoliummessa huojuen, pingviinien maailmaan sulautuen. Hänellä riitti avarakatseisuutta kokea ja ymmärtää maailmaa kaikkien aistien kautta turvautumatta ainoastaan kirjasivistykseen... hän [on] vaikuttanut minuun niin paljon, etten kykene enää erottamaan omia ajatuksiani hänen ajatuksistaan. Yksi Matti Wuoren hienoista opetuksista on ollut oppia luottamaan ristiriidan, polemoksen, hedelmällisyyteen.

Sen mitä minä opin Meriläisen viiteryhmää tuntemaan, luulen että tuo Wuoren hieno opetus ristiriidan hedelmällisyydestä on todellakin jonkinkaltainen välttämätön edellytys voidakseen elää arkeaan ilman jatkuvaa kognitiivista dissonanssia. Kaltaiseni tavis ei koe sisäisesti ristiriitaista argumentointia ja syy-seuraussuhteiden geneeristä järjettömyyttä erityisen hedelmälliseksi, vaan saa kivuliaita vatsanväänteitä. Kirjaimellisesti, ei vertauskuvallisessa mielessä.

Post Scrotum: Otan riskin ja nillitän edellisen lainauksen sivistyssanoilla onanoinnista (sic). Käsittääkseni polemos—korjatkaa jos olen väärässä—tarkoittaa taistelua tai kamppailua, alunperin sodan ja taistelun henkeä. Kreikkalaisen polemos tarkoittaisi täten taistelua sanoilla, ei itse ristiriitaa näiden sanojen tai niiden kuvaamien logoksien välillä. Kreikkalainen nahkakantinen sanakirjani, joka joviaalisti kutsui allekirjoittaneen patiolle nauttimaan grillaamansa kanaa, totesi että nykykreikassa johdettu sana polemiki tarkoittaa myös vasta-argumenttien joukkoa keskustelussa.

Ylenkatseinen ja tietäväinen sivistyssanojen viljely, vegetaatio, on tietenkin eräs tyylikeino. Etenkin jos sen tekee väärin. Itse tietenkin sorrun tähän syntiin vähän väliä, mutta ymmärrän yleensä olla kirjoittamatta mielipidekirjoituksia: tämäkin kirjoitus on vain turhaa kiukuttelua ja sitäpaitsi olen todennäköisesti väärässä.