Toiveet toteutuvat, pelot aineellistuvat

Lainaanpa taas kerran itse itseäni:

"Niinpä toivon ainoastaan, että kaatuisin kuten muutkin noviisit, eli takamukselleni tai polvilleni."

Istuessani tässä nyrkin kokoiseksi paisunut polvi jäähauteessa kävi mielessäni, että olisihan sitä voinut esittää jonkin hieman vähemmän kivuliaan toiveen. Sellaisen seitsemän kertaa sijoiltaan menneen lumpion tai muuten vain revähtäneen polven ja parin leikkauksen kokemuksella tiesin tosin välittömästi ettei kyse ollut mistään sen vakavammasta. Tällä kertaa luvassa ei ole muuta kuin mahdollisesti pientä kudosnesteiden punkteeraamista lumpion vierestä jättikokoisella neulalla. Ei tässä auta muuta kuin kuunnella sofistikoitunutta örinää, sen verran tuppaa tätä järkikääpiötä kismittämään. Jos sä et pidä Morbid Angelista, sä et oo mun frendi.

Mikä itsetuhoisampaa, ottamani kolmannen asteen anaaliyhteys laudan kanssa osoittautui sen verran miellyttäväksi kokemukseksi, että en vieläkään ajatellut antaa periksi. Polvivamma, joka ei syntyhetkellä tuntunut näin pahalta, vaikka kipu iskikin sentään ilmat pihalle, tuli nimittäin ennen oppitunnin ottamista. Ulkona on kylmää, sataa rakeita ja niin tuulista että puolet hisseistä oli pois käytöstä, joten saimme olla turkkilaisen lihansuolaajan kanssa tunnilla käytännössä kahdestaan. Kävi selväksi, että edellisellä tunnilla oppimani käännöstekniikka oli ns. päin persettä (muutenkin kuin kuvainnollisesti) ja huomaamattani vedin kolme kertaa vihreän rinteen läpi kaatumatta käytännössä kertaakaan. Pienillä muutoksilla polvien asentoon ja vartalon käyttöön käännökset alkoivat sujumaan ilman suurempia hörppäämisiä ja opin jopa menemään suoraan, joka on vielä pirusti vaikeampaa.

Aleksanterinkadulle tiedoksi: ohjaajaseppo harjoitutti laudanhallintaa teettämällä manualeja ja ollieita. Tein siis elämäni ensimmäisen ollien; ehkä surkeasti, ehkä noin kaksikymmentä vuotta liian myöhään, ehkä väärällä laudalla, ehkä join, ehkä en. Mutta kuitenkin: meitsi on trikkiseppo.

Onneksi illalla saa taas vetää läskit.