Mont-Royal #2: Prefontainé

Asunto sijaitsee Prefontainén kaupunginosassa, joka osoittautuu hieman köyhemmäksi alueeksi: tageja seinissä, pyykkejä kuivumassa ulkona, hylätyn osoisia autoja. Emäntämme Andrea on 27-vuotias angokanadalainen taideaineiden kandidaatti joka työskentelee UbiSoftilla graafikkona ja opettaa iltaisin tanssia. Isäntämme Dave, joka myöhemmin osoittautuu Verón vanhaksi poikaystäväksi, on quebecilainen 25-vuotias graafikko joka työskentelee niin ikään pelifirmassa, opiskelee ja opettaa tietokonegrafiikkaa jossain paikallisessa opistossa.

Asunto on täynnä erikoista roinaa: joka paikassa makaa soittimia, valmiita tai puolivalmiita maalauksia ja tekstiileitä. Olohuoneen nurkassa makaa nukke, joka osoittautuu kopioksi emännästämme. Kyseinen sähkömoottoreilla ja liiketunnistimilla varustettu robotti oli tämän projekti jollekin taidekurssille. Minulle kerrotaan merkitsevästi että kyseessä on todellakin 1:1 kopio. Vältän kiusauksen ja kurkistan robotin haarojen väliin vasta kun kukaan muu ei huomaa. Kyllä.

Saavuin kaupunkiin juuri väärään aikaan. Montréalin kansainvälinen jazz-festivaali loppui samana päivänä kun saavuin paikan päälle. Festivaalin 500 esitystä olisivat luultavasti tarjonneet erinäisiä viihdyttäviä potpureita, mutta toisaalta arvioitu 2 miljoonan vierailijan joukko kuulostaa aika raa'alta. Just for Laughs -festivaali alkaa luonnollisesti vasta perjantaina, heti kun lähden kaupungista pois. Harmi, sillä myös stand up -komiikka ja John Cleese olisivat kiinnostaneet matkaajaa. Ehkä suurin harmin aihe on kuitenkin se, että näiden massatapahtumien väliset neljä päivää kaupunki veti henkeä ja niinpä kaikkialla oli tavanomaista hiljaisempaa. Tai ainakin niin ne väittivät.

Ryntäämme kuitenkin toiveikkaana metroon ja ajamme Place des Artsin läheiselle metroasemalle, tarkoituksenamme nähdä festivaalin viimeiset ilmaiskonsertit. Oloni on epätodellinen: metroasema tuntuu hylätyltä eikä missään näy ristin sielua, mutta noustessamme maan tasalle paikka on kuin nuijalla lyöty: kymmeniä tuhansia ihmisiä mylvii, tanssii musiikin tahdissa ja... niin, jotkut heistä juovat alkoholia. Kadulla. Ennenkuulumatonta. Röyhkeää. Kaupunkifestivaali jossa anniskellaan kojuista keskiolutta muovituopeissa. Tällaista ei tapahtuisi meidän British Columbiassa.

Kaikki kulkureitit on suljettu. Seuraan oppaitani pitkin maanalaisia tunneleita vailla vähäisintäkään ymmärrystä minne olemme kulkemassa. Myöhemin selviää, että Montréalin 25..30-asteisia pakkastalvia varten maan alle on rakennettu valtaisa maanalainen kaupunki: 32 kilomteriä tunneleita, käsittäen 3.6 neliökilometrin verran liiketilaa, 80% downtownin toimistopinta-alasta. Tunneleita käyttää vaivaiset 500.000 ihmistä päivittäin.

Näin muuten olen aina ollut sitä mieltä, että metro on asiallisin julkinen kulkuväline ja sitä se on myös Montréalissa. Linjoja on tosin vain neljä ja asemia muutamia kymmeniä, mutta myöhemmin tutkiessani karttaa tarkemmin ja istuessani autossa tajuan, kuinka järkyttävän paljon paremmin matkanteko sujuu metroa käyttäen.