Sivistynyt ihminen osaa soittaa soitinta

Musiikin opiskelijat joutuvat kirjallisen lopputyönsä lisäksi antamaan koko joukon julkisia, arvosteltavia musiikkiesityksiä (recital). Kävin tiistaina ihastelemassa Aleksin, nykyisin synnyinkaupunkiinsa Lontooseen palanneen pianistin ja Collegen alumnin esitystä. Tutustuimme alun perin siksi, että perienglantilaisuudestaan huolimatta hänellä on puolalaisia sukujuuria ja luultavasti ainakin intohimoinen suhde vodkaan on manner-eurooppalaisia peruja. Hän oli erityisen huvittunut suomalaisesta ilmaisusta "perseet olalle", jonka olen kääntänyt päässäni niin automaattisesti muotoon bottoms up ettei kotimaisen version graafiset lisähienoudet käyneet edes mielessäni.

Kulttuurimatka tosin oli saada viheliäisen käänteen jo ennen esitystä: Des, pieni suuri mies Hongkongista halusi nimittäin esittää minulle kungfu-taitojaan, tarkemmin ottaen sitä Kill Bill -elokuvan arkkukohtauksestakin tuttua sormien mitan pituista lyöntiä. En tiedä mitä tapahtui; ilmeisesti yritin ottaa tukiaskelta taaksepäin tai jotain, mutta onnistuin kompastumaan maassa olevaan laatikkoon jonka seurauksena kaaduin aulan nurkassa olevan joulukuusen päälle, vieden mukanani majamäkimäisesti majaniemimäisesti (*) selkäni takana olleen fläppitaulun. Luonnollisesti juuri tällöin, maatessani kuusen päällä ja halatessani fläppitaulua jossa seisoi esitystä mainostava julisten, aulaan saapui arvokkaan näköisiä rouvia jotka myöhemmin osoittautuivat tilaisuutta arvostelemaan saapuneiksi proffiksi.

Esitys oli jaettu kahteen osaan, josta ensimmäisen koostui kolmen alle kolmikymppisen säveltäjän (C o v e y : Echoes 1 of Time and Tone, S p e n c e r : The Eemis-Stane Hommage, ja L e d e s m a a Time-Slide Tango) hyvin... kokeellista musiikista. Kyseessä oli ensimmäinen livenä näkemäni pianoesitys jossa soittaja vietti huomattavan ajan esityksestä käsi pianon sisällä, vaimentaen ja vahvistaen ja kaiuttaen ja tehden ties mitä muuta kielille. Ja välillä soitettiin kyynärpäillä, välillä osa äänistä tehtiin jaloilla. Pidin siitä silti kovasti, paljon paljon enemmän kuin esityksen jälkimmäisen osan 1800-luvun perinnesoitannosta (Charles-Valentin Alkan, joka taisi olla suurempien nimien hyvä saunakaveri -- tai ryyppykaveri paremminkin). Vaikka olen täysi maallikko, näytti siltä että myös paremmat konossöörit jakoivat jälkimmäisen mielipiteeni: kuulin backstagelle rientäneen professorin sanovat "ja tätä teosta ei muuten soiteta tässä salissa toista kertaa".

Nautin tilaisuudesta joka tapauksessa kosolti. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että musiikkia on tarjolla harva se päivä. Etenkin joulukuussa käytännössä joka päivä on tarjolla jotain korkeakulttuuriin vivahtavaa musisointia: ei muuta kuin muki käteen ja alakerran esiintymissaliin maleksimaan.

Luonnollisesti jatkoimme Koerner'siin juhlistamaan Aleksin recital-sarjan päättymistä ja itsenäisyyspäivää ja ylipäätään keskioluen ihanuutta. Tämän viikon jokaisena päivänä on jotkut läksiäiset tai kissanristiäiset. Ei fysiikka kestä.

(*) Lisäys: Se Olli Keskisen hahmo olikin Majaniemi. Vaikka en koskaan varsinaisesti katsellut tätä sarjaa ja suurin osa näkemistäni paloista aiheuttivat pienimuotoista nanojoneissa mitattavaa myötähäpeää, kyseisen hahmon taistelut fläppitaulun ja diaprojektorin kanssa ilahduttivat yhä uudelleen. Keräileminen on vain niin hienoa, ehkä jopa parasta viihdettä. Sääli, että kaikki keräilykohtaukset on poistettu YouTubesta.