Kaksi vasenta kättä

Vietin porvarillisen purjehduslauantain teollisuusriston jahdilla. Vene oli parkissa Näsijärvi Segelsällskapin laiturissa ja sen omistajalla on myös ollut Stockmannin platinakortti. Tulin myös siihen tulokseen, että Rajaportin sauna on hieno. Purjeveneessä muistin taas olevani kömpelö ihminen.

Sain puhelimeen työnantajan tarjoaman sim-kortin torstai-aamupäivällä. Vaihdoin kortin kännykkääni varmistaakseni sen toimivan, sulloin vanhan siviilikorttini hetkellisessä EVO-mielenhäiriössä(*) muovikansion taskuun ja lompsin paikalliseen innovaatiokeskukseen puhumaan Pirun Tärkeistä Asioista. Kortti hukkui tietenkin viiden minuutin kävelymatkan aikana. Siviilinumero ei toistaiseksi ole siis käytössä.

Maanantaina lähdin kaukaa viisaasti riittävän aikaisin töihin, että takakumin puhjettua, ja havaittuani venttiiliadapterin mystisesti kadonneen minikokoisen pyöränpumppuni sisältä, ehdin taluttamaan pyörän myös Kalevasta takaisin kotiin ja bussiin. Sinänsä kiireen pitäminen oli turhaa, sillä uuden työkoneeni verkkosalasana oli taas mystisesti hävinnyt. Salasana ehti itse asiassa muuttumaan jo kahdesti edellisenä perjantaina, esimieheni ja ylläpidon alustaessa tunnukseni kolmeen otteeseen uudestaan. Tämän jälkeen salasanat alkoivat pikku hiljaa pitkin päivää korvaamaan käänteisessä järjestyksessä toisiaan.

Jotta ylläpito olisi voinut suorittaa verkkotunnuksen järjestyksessä neljännen alustuksen, minulla olisi pitänyt olla henkilökohtainen salausavain puhelimen ylitse tapahtuvaa tunnistusta varten. Avaimen saadakseni olisin puolestaan tarvinnut, niin, sitä verkkoyhteyttä. Lompsiessani lopulta jalkaisin kohti ylläpitoa selvisi, että kortistani puuttuivat kulkuoikeudet ylläpidon tiloihin pääsemiseksi. Sen lisäksi selvisi, ettei kulkuoikeuksillani päässyt myöskään takaisin sinne mistä tulin. Odotellessani nalkissa rakennusten välisessä kellarissa läppäri sylissäni asiat alkoivat tuntumaan jotenkin... henkilökohtaiselta.

Onneksi huomenna pääkaupunkiseudulla pidetään kompetenssialueen syyskauden hengennostatustilaisuus jossa työnteon onnesta saarnaa valtakunnan virallinen empatiafascisti, Ben Furman. Huokaus.

Ainakin ikkunassa on vihdoin verhot.

(*) En vain osaa.