Sellanen kivan näköinen kundi

Edellisviikon lopulla erityistutkijalla oli kunnia törmätä vastatohtoroituneeseen ex-kolleegaansa Tiedemieheen proleakvaariossa töitä kohti matkustaessaan. Yksi akateemisesta maailmasta poistumiseni johdosta menettämäni etu on mahdollisuus käydä oikeasti erikoisia ja kiinnostavia kahvipöytäkeskusteluita. Nyt kahvi nautitaan työn ääressä ja lounasajan aihepiiritkin ovat ikävystyttävän paljon Aikonin arvojen mukaisia.

Kehuin järjestäneeni itseni viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle varsinaisen win-win –skenaarion merkeissä, nimittäin varattuani itselleni henkilökohtaisen shoppausassistentin illallista vastaan. Shoppaaminen on vastenmielistä ja hiostavaa touhua, mutta tehokas assistentti osaa johdattaa oikeisiin liikkeisiin, löytää kiinnostavia vaatteita ja syöttää sovituskoppiin uusia rättejä karsien armottomasti pois erilaiset ihan jees –tyyppiset ratkaisut. Minun kuulemma pitäisi näyttää vähemmän boheemilta ikiopiskelijalta ja enemmän ikäiseltäni, 30-40 vuotiaalta nuorelta ammattilaiselta (ei-tamperelaisessa mielessä). Vai olikohan se nuori menestyjä?

Ymmärsin shoppausassistentin tärkeimmäksi yksittäiseksi kontribuutioksi kuitenkin sen, että sain de facto ostettua niitä vaatteita. Olen julman pihi ihminen, paitsi sijoittaessani Ördelinin kapakan raikkaisiin tarjoustuotteisiin; shoppausassistentin vankkumaton usko merkkituotteiden hienouteen, itsensä määrittelyyn brändien kautta ja elämäntavan ostamiseen katkaisi lopulta selkärangan ja pankkikortti alkoi vinkumaan. Perussäännöksi muodostui se, että vaate kuin vaate maksaa oletusarvoisesti 89€. Rahaa kului yhden kannettavan tietokoneen verran.

Tiedemies kehui ostaneensa vaatteensa Kuljun Kartanosta.

Maksoin vuonna 2005 Bundeswehrin käytetystä takista (josta poistin ne trendikkäät saksanliput ennen ensimmäistäkään käyttökertaa) alle 40 euroa ja pärjäsin tällä yhdellä lempitakillani kaksi vuotta. Lenkkareita metsästin kaksi päivää Vancouverin joulun jälkeisistä alennusmyynneistä ja maksoin mm. Vansin tossuistani 20 euroa. Poistin vaatteista kaikki selvästi näkyvät valmistajan logot ja nimet koska en halunnut määritellä itseäni brändin kautta.

Sunnuntaina, krapulassa, shoppausassistentin potkaistessa minut ulos asunnostaan istun junassa ja katson Tibin lähettämiä kuvia Vancouverista. Kuvissa iloiset ihmiset vaeltelevat vuorilla ulkoiluasuissaan eivätkä näytä välittävän tuon taivaallista ulkoisesta habituksestaan. Onnellisilta ne näyttivät silti. Muistin, miksi pidin Vancouverista: parin miljoonan asukkaan kooollaan ja syrjäisellä sijainnillaan se ei edes yrittänyt näytellä tärkeämpää kuin olikaan; siltä puuttui huono itsetunto, isommilleen pokkurointi ja pienemmilleen ylpistely.

Mietin, voiko syvempää, sisäistä muutosta – olettaen että muutoksen haluttu suunta olisi ylipäätään selvillä – edesauttaa ja ohjata ulkoisen muutoksen avulla. Luen Hesseä, jaloissani kasa ostoskasseja. Ansaitusti en tunne itseäni erityisen fiksuksi, vaan lähinnä hukassa olevaksi. Juntteus on jotain muuta kuin kyvyttömyys ymmärtää mikä on so three minutes ago.

Kaiken tämän innoittamana ostin töistä palattuani Erään Brändin kashmirsekoitetakin, jonka toivoisin kestävän Bundeswehrin esimerkin innoittamana seuraavat 20 vuotta. Keikaroin peilin edessä, näytän aikamieheltä ja riemuitsen hedonistisesta kulutusjuhlasta, omatuntoni äänen sammumisesta ja "luontevasta suhtautumisestani etuoikeutettuun asemaani" kuten eräs konstailija asian ilmaisi. Olen vihdoin kursailemattomasti paha ihminen!

* * *

Tarinan mopo keuli katon läpi ulkoavaruuteen, mutta shoppausassistentille kiitos majoituksesta, hyvästä seurasta ja tyylitajusta!