Sellanen kivan näköinen kundi

Edellisviikon lopulla erityistutkijalla oli kunnia törmätä vastatohtoroituneeseen ex-kolleegaansa Tiedemieheen proleakvaariossa töitä kohti matkustaessaan. Yksi akateemisesta maailmasta poistumiseni johdosta menettämäni etu on mahdollisuus käydä oikeasti erikoisia ja kiinnostavia kahvipöytäkeskusteluita. Nyt kahvi nautitaan työn ääressä ja lounasajan aihepiiritkin ovat ikävystyttävän paljon Aikonin arvojen mukaisia.

Kehuin järjestäneeni itseni viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle varsinaisen win-win –skenaarion merkeissä, nimittäin varattuani itselleni henkilökohtaisen shoppausassistentin illallista vastaan. Shoppaaminen on vastenmielistä ja hiostavaa touhua, mutta tehokas assistentti osaa johdattaa oikeisiin liikkeisiin, löytää kiinnostavia vaatteita ja syöttää sovituskoppiin uusia rättejä karsien armottomasti pois erilaiset ihan jees –tyyppiset ratkaisut. Minun kuulemma pitäisi näyttää vähemmän boheemilta ikiopiskelijalta ja enemmän ikäiseltäni, 30-40 vuotiaalta nuorelta ammattilaiselta (ei-tamperelaisessa mielessä). Vai olikohan se nuori menestyjä?

Ymmärsin shoppausassistentin tärkeimmäksi yksittäiseksi kontribuutioksi kuitenkin sen, että sain de facto ostettua niitä vaatteita. Olen julman pihi ihminen, paitsi sijoittaessani Ördelinin kapakan raikkaisiin tarjoustuotteisiin; shoppausassistentin vankkumaton usko merkkituotteiden hienouteen, itsensä määrittelyyn brändien kautta ja elämäntavan ostamiseen katkaisi lopulta selkärangan ja pankkikortti alkoi vinkumaan. Perussäännöksi muodostui se, että vaate kuin vaate maksaa oletusarvoisesti 89€. Rahaa kului yhden kannettavan tietokoneen verran.

Tiedemies kehui ostaneensa vaatteensa Kuljun Kartanosta.

Maksoin vuonna 2005 Bundeswehrin käytetystä takista (josta poistin ne trendikkäät saksanliput ennen ensimmäistäkään käyttökertaa) alle 40 euroa ja pärjäsin tällä yhdellä lempitakillani kaksi vuotta. Lenkkareita metsästin kaksi päivää Vancouverin joulun jälkeisistä alennusmyynneistä ja maksoin mm. Vansin tossuistani 20 euroa. Poistin vaatteista kaikki selvästi näkyvät valmistajan logot ja nimet koska en halunnut määritellä itseäni brändin kautta.

Sunnuntaina, krapulassa, shoppausassistentin potkaistessa minut ulos asunnostaan istun junassa ja katson Tibin lähettämiä kuvia Vancouverista. Kuvissa iloiset ihmiset vaeltelevat vuorilla ulkoiluasuissaan eivätkä näytä välittävän tuon taivaallista ulkoisesta habituksestaan. Onnellisilta ne näyttivät silti. Muistin, miksi pidin Vancouverista: parin miljoonan asukkaan kooollaan ja syrjäisellä sijainnillaan se ei edes yrittänyt näytellä tärkeämpää kuin olikaan; siltä puuttui huono itsetunto, isommilleen pokkurointi ja pienemmilleen ylpistely.

Mietin, voiko syvempää, sisäistä muutosta – olettaen että muutoksen haluttu suunta olisi ylipäätään selvillä – edesauttaa ja ohjata ulkoisen muutoksen avulla. Luen Hesseä, jaloissani kasa ostoskasseja. Ansaitusti en tunne itseäni erityisen fiksuksi, vaan lähinnä hukassa olevaksi. Juntteus on jotain muuta kuin kyvyttömyys ymmärtää mikä on so three minutes ago.

Kaiken tämän innoittamana ostin töistä palattuani Erään Brändin kashmirsekoitetakin, jonka toivoisin kestävän Bundeswehrin esimerkin innoittamana seuraavat 20 vuotta. Keikaroin peilin edessä, näytän aikamieheltä ja riemuitsen hedonistisesta kulutusjuhlasta, omatuntoni äänen sammumisesta ja "luontevasta suhtautumisestani etuoikeutettuun asemaani" kuten eräs konstailija asian ilmaisi. Olen vihdoin kursailemattomasti paha ihminen!

* * *

Tarinan mopo keuli katon läpi ulkoavaruuteen, mutta shoppausassistentille kiitos majoituksesta, hyvästä seurasta ja tyylitajusta!

Jakamaton hyödyke

Vanhoina hyvinä aikoina asiat olivat asioita.

Valituissa Paloissa mainostettiin Boston-voimasavukkeita. Mainoskuvassa tirolilaishattuun jostain käsittämättömästä mutta inherentisti hienosta syystä sonnustautunut herrasmies koulutti scheferiä, lausuen pistämättömästi tottele! Mainoksen alalaidassa luki "Ja päälle Boston". Lääkärit polttivat vastaanotolla. Miehet kirjoittivat shekkejä ja ajoivat Triumpheilla kestopäällysteisillä teillä, joita oli koko maassa noin 200 kilometrin verrran.

Tietosanakirjojen sijaan oli yksi Tietojen kirja, jossa käsiteltiin mm. ranskan kielioppia, atomitekniikkaa, eugeniikkaa ja talousoppia.

Talousopin puolelta on piirtynyt mieleeni myös jakamattoman hyödykkeen käsite: Aika on jakamaton hyödyke. Jos esimerkkihenkilömme käyttää kolme tuntia leivän leipomiseen, ei hän voi käyttää tätä kolmea tuntia oluen panemiseen, ja toisaalta, jos käyttää hän tämän kolme tuntia oluen panemiseen, ei voi hän käyttää tätä kolmea tuntia leivän leipomiseen. Jos käyttää aikansa blogin kirjoittamiseen, ei voi käyttää tätä aikaa panemiseen. Miettikää sitä.

Itselleni on alkanut vasta nyt Riistäjän leipiin siirryttyäni selviämään, että aika todellakin on jakamaton hyödyke. Noin vuosi sitten olin luovuttanut töiden kanssa ja käytin kaiken aikani pääsääntöisesti miettimiseen. Samoihin aikoihin tieni Veróniquen kanssa erosivat ja aloin miettimään hakeako töitä Kanadasta vai palatako Suomeen. Tämän vuoden tammikuussa käytin enemmän aikaa ajattelemiseen ja itsereflektointiin kuin koskaan aiemmin. Tänä kesänä aikaa oli edelleen lähes pari kuukautta miettiä ja pohtia, mutta siihen miettimiseen ja pohtimiseen alkoi pikku hiljaa kyllästymään.

Nyt käytän aikani töiden tekemiseen, ja töiden jälkeen olen niin väsynyt ettei kirjoittamisesta tai ylipäätään ajattelusta tule yhtään mitään. Viikonloput on yhtä lailla myyty. Jotta ajatuksia syntyisi, aikaa pitää olla riittävästi. Ennen tutkimuspaperin kirjoittamista saatoin tarvita neljä, jopa kahdeksan tuntia näennäisen hyödytöntä aikaa ennen kuin saavutin oikean mielentilan aloittaakseni varsinaisen kirjoitustyön. Nyt tuollaista aikamäärää ei yksinkertaisesti ole käytössä.

Ja kun mieleen tulee väistämättömästi kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta niinä muutamana vapaana tuntina, nuo ajatukset mieluummin tappaa passivoimalla itsensä ja ulkoistamalla ajatustoimintansa videoita tuijottamalla, nukkumalla, liikkumalla, tai sitten yksinkertaisesti sammuttamalla ajatustoiminnan kemiallisesti. Takaraivoon jää kiusallinen tunne siitä, että on siirtynyt omassa elämässään ratin takaa takapenkille ja joku toinen lukee karttaa.

Tätä tässä kai haettiinkin.

Keskiviikkohartaus

Te kyykäärmeen sikiöt, te mielettömät!

Ensin nukutaan 12 tunnin yöunet, vääntäydytään professorin kanssa lounaalle ja tämän jälkeen nukutaan vielä 4 tunnin päiväunet. UBC:n career coach määritteli haastattelunsa perusteella aikoinaan, että minun "happy place" olisi jossain jossa voi vain olla. Henkilökohtainen kino tarjoaa jatkuvaa, passiivista seurattavaa. Kännykkä herättää 10 minuutin välein, ja joka väliin mahtuu joku uusi uniaihio. Silloin kun ei makaa, tekee mieli liikkua tai juoda, jotta voisi passivoitua. Tai katsella elokuvia. Hassua, sillä en aiemmin pahemmin katsellut elokuvia. Onkohan tämä jotain palautumista tutkimuksellisesta keväästä, lievä masennus vai jonkun elimen yli/alitoiminta, tiedä häntä. Työpaikan vaihdon syy oli se, että joku ulkoinen taho pakottaisi käymään töissä 9-17. Rutiinit tekevät ihmisen onnelliseksi, tai ainakin helpottavat sitä. Jos joku siellä ulkona keksii herätyskellon joka pakottaa suorittamaan jonkun yksinkertaisen aivotehtävän ennen sulkemista, minä voisin ostaa yhden kappaleen. Harkitsen jopa television ostamista vain siksi, että saisin katsella aamuteeveetä. Todellisuuteen herääminen ei kiinnosta.

Todellisuuteen heräämisestä lyhytjännevälisen aasinsillan kautta juuri virittämääni Radio Ylen Ykköseen. En tiedä mitä ne yleensä soittaa, mutta ensin luulin kuuntelevani Radio DEI:tä, en valtionrahoitteisen radioyhtiön pääkanavaa. Tässä ohjelmassa olisi jo toinen syy ostaa televisio ja olla maksamatta televisiolupaa:

06.05 Hartaita säveliä.
06.15 Aamuhartaus.
07.45 Hartaita säveliä.
07.50 Aamuhartaus.
10.03 Jumalainen heinäkuu: Figaro.
10.57 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.
11.40 Kolmannen maailman puheenvuoroja. Liisa Liimatainen esittelee iranilaisen papin ja
historiatutkijan Hasan Jusefi Eshkevarin näkemyksiä.
12.00 Turun tuomiokirkon kello lyö 12. Keskipäivän peili ja sää.
13.00 Jumalainen heinäkuu: Tiedekahvila. Aiheena älykäs suunnittelu.
15.10 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.
15.13 Jumalainen juonne. Shintolainen musiikki. Toimittajana Miika Lauriala.
16.45 Jumalainen heinäkuu: Päivän virsi.
16.50 Jumalainen heinäkuu: Minun jumalani. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen.
18.00 Kuka on kukin kirjallisuudessa. Aiheena Ruut.
18.15 Jumalaisen heinäkuun arkisto: Tarzan, metsän jumala. Äänite vuodelta 1967.
18.30 Hartaita säveliä. Candomino-kuoro laulaa.
18.50 Iltahartaus.
21.30 Kuorotuokio.
21.52 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.

Myönnetään, tuo Tarzan oli kyllä hillitöntä kuunneltavaa. Ja pidän myös ajatuksesta, että kymmentä käskyä käsittelevän ohjelmasarjan nimi on Iso Hanuri.

Jokapäivätyydoon merkintä: rutiinit tekevät ihmisen onnelliseksi.

Eukalyptus

Erään tamperelaisen teatterivaikuttajan poika oli erittäin mieltynyt yrtteihin. Huhut kertovat, että kerran asemaravintolassa maalaili asianomainen, ilmeisen yrteissään, kokemuksiaan pääkaupunkiseudun uimahallista, eukalyptus-saunasta ja viiden metrin ponnahduslaudasta. Viimeisen kerran itse näin herrasmiehen soittamassa kitaraa TTT:n näyttämön päällä roikkuvassa häkissä, jonne hän oli myöhempien kertomusten perusteella saapunut suoraan putkasta.

Mestari kutsui tämän blogin sisällöntuottajaa nimellä Herra Törkeys.

Eilen tämä hienous muotoiltiin uudestaan muotoon Tohtori Törkeys. Koska en ole ollut virkanimikkeeltäni erikoistutkija sitten vuoden 2005, tämä kuvaus sopii kuin alkoholisoituneen poliisikonstaapelin rooli Bruce Willisille.

* * *

Eilinen kaljaasia vainonnut krapulani oli ilmeisen pientä verrattuna siihen, millaista näkyä Kari Peitsamon neljättä peräkkäistä ilmaiskeikkaa lauantaina katsomaan saapuneet sadat ihmiset saivat todistaa. Silminnäkijälausuntojen mukaan keikka keskeytyi ensimmäisen kerran jo kolmannen kappaleen aikana artistin hakiessa vissyä. Varjojen mailla vaeltanut sankari laittoi kitaransa pariin otteeseen seinälle (emmä pysty); sankarinsa lopulta takaisin taputtanut yleisö (en luovuta) joutui huolehtimaan laulusta kun miehellä oli vaikeuksia kyetä ylipäätään soittamaan. Sääli; katselin artistin sivuilta ja näytti siltä, että perjantai-ilta olisi hoidettu loppuun päivän 2. keikalla lappeen Rannassa. Toivottavasti oli hauskaa. Näin nimittäin artistin ensimmäistä kertaa eläessäni -- saavutus tamperelaiselle -- vasta viime perjantaina ja olin yllättynyt keikan tasosta. Viihdyttävää ja hyvin tehtyä settiä, jossa en ihan vielä saanut kiinni huumorin ja respektin fixty-sixty-suhteen tarkasta jakautumisesta.

(Edit: artisti itse jo totesi tapahtuneen vieraskirjassaan -- ja sanoitti jo aiheesta uuden kappaleen. Ehkä se tulee mestarin 51. albumille. Tai asianomaisen sanoin: ...täytyy sanoa, että olin fyysisesti aivan äärirajoilla - rock´n´roll termein ilmaistuna: I Almost Went To See Elvis")

Tuomari Nurmio hoitui Laternassa lauantaina, samalla kun kolmesta muusta keikalle lähtijästä ensimmäinen ei päässyt edes sisään lipun puuttuessa, toinen ja eniten keikkaa hehkuttanut liukeni Keskustorille alle puolen tunnin session jälkeen märehtimään ateriaa ennen kotisijoilleen raahautumista, ja kolmas valui takaisin Huoneelle tilittämään Tohtori Sykeröstä.

Haluan uskoa, että herrasmies saisi ns. pokan mukaansa ja soittaisi tälle postcoitaalisesti Casiolla Sykerön tunnusbiisin. Kenties jopa lohikäärmekuvioisessa silkkikimonossa.

Näin muuten on sanottava, että lähes selvin päin liikuvan ihmisen silmin kaupungin väenpaljous velloi huomattavan kovissa läskeissä.

* * *

Kostin kahden päivän ajan turvonneelle lihalleni ja vein sen jolkottelemaan Tampereen maratonin kilpareitille varttimaratonin verran. Olin uhonnut itselleni hoitavani puolimaratonin tänä vuonna mutta voipi olla että virallinen kisa jää vetämättä. Nyt, krapuloissa, nilkka kipeänä ja vähäisellä syönnillä tuo toimi siedettävänä iltapäiväherätyksenä. Iso käsi itselleni siitä, että keskisyke pysyi leppoisasti 140 tienoilla ja maksimi jäi alle 155:n, huolimatta että eksyin ja juoksentelin hetken pitkin Härmälää.

Aktiivisen elämäntyylin ja viina-kessu-rokkenröll-elämäntavan yhteensovittaminen alkaa tällä ikää olemaan melkosen hankalaa.

Hankerahoitusperustelu

Kaksi viikkoa ennen Euroviisuja minulle tarjottiin lippuja viisujen finaaliin. Päätin ostaa lipun vaimolleni, äitienpäivälahjaksi. Hän on aina pitänyt jollain kummallisella tavalla viisuista. Hän ansaitsi lippunsa ja lahjansa, mutta vaikeampi pala oli ostaa lippu myös itselleni. Liput nimittäin maksoivat 500€.

Yritin perustella itselleni miksi maksaa moista summaa illasta toinen toistaan keskinkertaisempien artistien mitäänsanomatonta musiikkia. Kyllä, tämä on lienee ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Euroviisut järjestetään Suomessa. Kyllä, tämä on vielä todennäköisemmin ainoa kerta kun voisin edes periaatteessa kuvitella meneväni Euroviisujen finaaliin. Kumpikaan näistä perusteluista ei tuntunut vakuuttavalta.

Sitten tajusin ärtyneenä, etten ole töihin päästyäni koskaan joutunut jättämään jotain hankintaa tekemättä siksi, ettei minulla olisi siihen rahaa. Jos säästäisin nuo 500€, ne todennäköisesti valuisivat lapsillemme perinnöksi.

Kuinka poika, vasta kaksivuotias, voi jo nyt olla niin ahne ettei päästäisi omaa äitiään Euroviisujen finaaliin? Ottaisi rahat mieluummin perintönä kuin soisi äidilleen äitienpäivälahjan ja vanhemmilleen yhteisen illan. Puhumattakaan syntymättömästä lapsesta: vielä äitinsä kohdussa ja jo vain raha ja hyödyntavoittelu mielessään!

Moinen peli ei tulisi menettelemään, eihei. Sisuuntuneena ostin liput enempää miettimättä. Keitä moiset kiittämättömät, vanhempiaan ajattelemattomat klopit ovat minua, omaa isäänsä komentelemaan? Saisivat opetuksen, todellakin!

Kuulin tämän sydäntä lämmittävän tarinan hankevalmistelurahoitusta koskeneen työlounaan paluumatkalla ja tuotin sen muistin varaisesti uudelleen. Asianosaiselle kiitos: nämä perustelut ylittävät oman "sehän maksaa vain yhden tohtorinhatun"-perusteluni heittämällä.

Näin muuten olen viehättävä: polven arpi repesi auki ja vuotaa mätää, eilinen erittäin tuliseksi mainittu burrito tuli kouristuksenomaisesti ulos pitkin yötä, aiemmin sijoiltaan mennyt leuka alkoi vihoittelemaan, käsin unettomuudesta ja lensusta ja lisäksi kurkkuun sattuu.

Nyt jatkan rahoitushakemuksen nysväämistä, ennen kuin valun näyttämään asuntoani välittäjälle.

Viilto päivään

Kännykän herätys pärähti soimaan kahdeksan maissa, mutta en viitsinyt nousta ylös. Painelin torkkunäppäintä kunnes kello oli noin 12 päivällä. Nousin ylös, ajoin partani, söin aamupalaa. Ulkona satoi, kävelin kahvilaan miettimään miksei minua kiinnosta mikään, miksei mikään tunnu miltään. Kävelin takaisin kotiin, pakkasin varusteet ja ajoin Konan melontavajalle. Meloin tunnin Näsijärvellä ja pakenin kimppuuni hyökänneitä lokkeja. Juoksin Kaupin maastossa kunnes löysin "kilpavitosen" lenkin. Lenkki tuntui järkyttävän hyvältä. Ajoin Konalla takaisin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin kokeilemaan kaupungin toista sushiravintolaa. Ravintolan hintataso tuntui viisinkertaiselta Vancouverin perusravintoloihin nähden. Sitten lähdin Stockmannille ostamaan viisi kiloa perunoita ja makkaraa, ja juomaan Oluthuoneelle alkoholitonta olutta sekä kahvia.

Tämä oli normaali, palkallinen työpäivä. Kuviteltu yhteiskunnallinen arvostus on abstraktia ja aineetonta. Jotta saisin kurjan ruhoni, jonka selkäranka on korvattu silakanruodoilla, piiskattua tekemään töitä sillä tehokkuudella johon se on joskus pystynyt, minä tarvitsen jonkun tahon joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä teen. Minä en nimittäin ole. Juuri sen takia akateemisessa maailmassa maksetaan vähemmän palkkaa: sinun oletetaan itse olevan kiinnostunut siitä mitä teet ja tämä korvaa menetetyn palkan.

Joskus 90-luvun alussa työskentelin eräällä tehtaalla datatähtenä ja tietotekniikkaorjana. Ensimmäisellä viikolla esimieheni antoi minulle yksinkertaisen koodaustehtävän josta suoriuduin muutaman tunnin kuluessa. Etsiessäni tätä esimiestä saadakseni seuraavan tehtävän selvisi, että hän oli lähtenyt viikon myyntimatkalle Kiinaan. Pelasin koko viikon Solitairea koneellani (silloin ei suuri yleisö ollut nääs edes kuullut internetistä), kuuntelin radioa, tupakoin huoneessani ja päiväni kohokohta oli kun übersöpö supparityttö kävi tarkistamassa olisiko minulla lähtevää postia. Ei ollut.

Siltä minusta tuntuu taas. Asiantuntemusta on pirusti enemmän, mutta tehoja ei lähde lainkaan. Sisällä ei saa polttaa ja osaston suppari on viiksekäs Matti Näsän näköinen mies, mutta on ainakin internet.

Herra Törkeys

Tein tiedettä neljään asti yöllä. Olin aikeissa nostaa kädet pystyyn, mutta poliittisin perustein annettu komento kävi viimeistellä paperi ja lähettää se tänään. Tämäkin tulee sitten löytymään hakukoneella nimelläni. Ehkä kehitän jonkinlaisen nom de guerren jolla alan julkaisemaan kakkosluokan tiedettä.

Herättyäni puolen päivän aikaan päätin lähteä juosten töihin, ilman paitaa ja torso rasvattuna. On kokemuksia joita ilman voisi aivan hyvin elää. Juoksu ei ollut yksi niistä, mutta vaihtoalusvaatteiden unohtaminen kotiin puolestaan on.

Varsinaisina vaihtohousuina olevat shortsit on ostettu Thaimaasta umpituristiretkellä. Veró oli vuosi sitten sitä mieltä että minun olisi ollut aika ostaa uudet, mutta päätyi lopulta myötähäpeää vähentääkseen paikkaamaan ne takaisin kuntoon. Käytin itse asiassa kuluneen kesän suurimmaksi osaksi hänen pohjepituisia unisex-farkkujaan. Hänellä oli pituutta muutamia senttejä itseäni vähemmän mutta silti minua pidemmät jalat.

Pukuhuoneessa peilin edessä keimaillessani huomasin näyn olevan liiankin maukas: vaihtoalusvaatteiden unohtamisen lisäksi shortsien sepaluksen vetoketju on hajonnut.

Edit: vetoketjun vetimen sai onneksi vekslattua takaisin sijoilleen. Kirjaimellisesti tikusta asiaa.

Akateeminen työ

Se olisi nyt sellainen valinnan paikka.

Erityistutkija on katsellut akateemista maailmaa laitokselle paluunsa jälkeen Tampereella ja Vancouverissa, erikoistutkijana ja väitösopiskelijana, vanhempana tutkijana ja tohtorina, vierailevana postdoc-tutkijana ja yliassistenttina. Jänne dot.com-buumin alta pakenemisesta nykypäivään on pian venynyt kahdeksan vuoden mittaiseksi. Se on aivan helvetin pitkä aika.

Yliopistotyöhön liitetään (ainakin juhlapuheissa) yhteiskunnallinen merkitys: tieteellinen toiminta, opiskelijoiden ohjaus, yhteiskunnan, siis Suomen, Pirkanmaan ja Tampereen palveleminen. Tieteellisen tiedon tuottaminen. Julistin joskus hetkellä heppi ja kivi että tutkijan toimi on kutsumusammatti: ammatti jossa yhdistyy juhlallisesti ihmiskunnan kollektiivisen tiedon lisääminen omalla pienellä tavallaan ihmisten tuottamiseen, opettamiseen ja sivistämiseen.

Sitten on todellisuus. Se koettelee enemmän uskoa kuin mitä velttoon sieluuni on sitä siunaantunut koeteltavaksi.

Tässä työssä on periaatteessa vapaus tehdä mitä huvittaa. Projektitutkijana tiettyjä reunaehtoja asettaa projektin tavoitteet ja yhteistyökumppaneille tehdyt lupaukset, laitoksen opetushenkilökuntaan kuuluvana puolestaan opetustoimintaan osallistuminen. Silti, työn kuva on paljon vapaampi kuin akateemisen maailman ulkopuolella. Moni ihminen joka on nähnyt yliopistolaitoksen vain opintojensa kautta jaksaa naljailla siitä, kuinka hienoa akateemisen työn täytyykään olla: istua siellä päivät pitkät kahvilla ja palkka sen kuin juoksee.

Vapaus tehdä mitä huvittaa. Mutta kun ei huvita. Optimismi jatkuu puoli tuntia juhlapuheiden jälkeen, mutta todellisuus on jotain muuta. Jatkuvia pätkätöitä, byrokratiaa, palkkakehityksen jälkeenjääneisyys suhteessa omaan alaansa (josta valittaminen puolestaan tympii muiden kuin tekniikan alan tutkijoita -- siitä(kin) se entinen asuinkumppanikin jaksoi aina raivostua), tutkijakoppiin hautautuminen, tavoitteiden hirvittävän pitkä aikajänne ja täydellinen epämääräisyys, kaiken tekeminen itse, teknologia-alustojen vuotaminen, työvoimana opiskelijoita, oman työn jatkuva markkinointi ja perseenmyyminen (tai sen hyväksyminen että joku muu varastaa työstä kunnian), papereiden kirjoittaminen vain tulospisteiden takia, krooninen projektien rahapula ja lopulta sen huomaaminen, että suurin osa aikaansaaduista tuloksista ei loppujen lopuksi hyödytä ketään; tätä listaa saa jatkaa.

Uskallan aivan kirkkain silmin väittää, että suurin osa tämän työn helppoudesta kuittailijoista eivät kestäisi tässä hommassa kovinkaan kauaa jos tähän hommaan pääsisivät. Tämä on pahimmillaan jonkinlaista kafkamaisella sivumaulla varustettua aistideprivaatiokidutusta. Tämä on osittain omakin vikani. Työnkuvani on muuttunut liian abstraktiksi ajat sitten, metatasolla pyörimiseksi. Pitäisi muistaa miksi tähän alun perin alkoi ja tunkea kädet takaisin koodiin.

Aika moni allekirjoittaa kaiken yllä lukevan, mutta on silti hommaansa tyytyväinen. Toiset vain hanskaavat tämän homman lunkimmin. Ehkä olen täällä vain koska haluan rangaista itseäni. Tämän on kuin pitkäaikainen parisuhde josta kaikki kipinä on jo ehtinyt kadota, mutta kun hommaan on tähänkin asti sijoitettu niin joskus se vielä muuttuu hyväksi.

Aivan kuin en pääsisi näihin hommiin takaisin. Aivan kun tänne olisi hirveästi tunkua.

Tutkimustyön vapaus on vapaus tehdä työtä josta ei suurimman osan ajasta saa minkään valtakunnan palautetta, teki työnsä hyvin, huonosti tai ei lainkaan. Totta kai suoriutumista mitataan paikkoja haettaessa, apurahoja myönnettäessä ja nykyään myös palkkaneuvotteluissa.

Ihminen on tehokas paineen alla, mutta laiska ilman painetta. Mitä abstraktimpi ja kaukaisempi tavoite, sen suurempi on henkilökohtaisen motivaation ja palon oltava että jaksaa tehdä töitä tietämättä syntyykö työn tuloksena koskaan mitään tulosta, ja jos syntyykin, ehtiikö joku muu tehdä sen aikaisemmin, tai vaikkei ehtisikään, saako työtään markkinoitua niin että siitä kiinnostuisi jokin muukin.

Jobb tekee tutkimustaan Ruandan kansamurhasta ja etnisten konfliktien ratkaisemisesta, Laura luonnonkatastrofeihin varautumisesta ja niiden vaikutusten minimoimisesta, ja Livia ilmastonmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntaan ja ihmisten tasa-arvoa näiden muutosten edessä edistävien käytäntöjen kehittämisestä. Ohjelmistotuotannossa käytännössä lähes kaikki oikeasti relevantit tutkimustulokset ovat sellaisia että ne hyödyttävät yrityksiä. Koska en ole Voiman aktiivinen lukija, mielestäni tämä on sinänsä relevantti ja yhteiskuntaa hyödyttävä asia.

Kyllähän tässä olisi kaikenlaista hienoa taas alkamassa. Fuksipalleroiden opettamista massakurssilla, ammattiaineopiskelijoiden opettamista keväällä, vastuullinen projektipäällikkyys varsin kiinnostavassa TEKES-projektissa (jos se saadaan, mutta saaminen vaikuttaa olemassa olevan paketin puitteissa aika todennäköiseltä), kandien ohjaus, diplomitöiden ohjaus, tutkimusaihioita joita viedä eteenpäin, sekä tuorein projektiaihio tutkimustulosten evaluoinnin laadun kehittämiseksi. Siinähän sitä olisi yhteiskunnallista merkittävyyttä: satojen ihmisten opettamista, kymmenien ihmisten ohjaamista, yliopiston ja teollisuuden välisen yhteistyön koordinointia, tieteellisen toiminnan laadun kehittämistä. Ehkä viran kautta jopa ensimmäinen muutamia kuukausia pidempi työsopimus – nykyinenhän päättyy taas heinäkuussa. Lupaus oli jopa siitä, että jos kaikki edellä mainittu menee putkeen, palkkaluokkaa voitaisiin ensi vuonna tarkastaa ensimmäistä kertaa ylöspäin sitten vuoden 2005.

Jos tuohon tarttuu, sitten oikeastaan ainoa tavoite on vakiinnuttaa itsensä itsenäisemmäksi yliassistentiksi jollekin tietylle tutkimuksen alalle, alkaa pikku hiljaa itsenäisemmin hankkimaan tutkimusrahoitusta, keräämään opiskelijoita ja tutkimusryhmää, tähtäämään dosentiksi ja ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa professoriksi. Viimeksi mainittuna, jos se ikinä realisoituisi, voisi sitten iän vetäessä yli neljänkymmenen tehdä tätä ikuisesti ja olla todellinen yhteiskunnan tukipilari.

Tätä on tehty kahdeksan vuotta. Kun luen tuota yllä kirjoittamaani, tämähän kuulostaisi oikein hyvältä urasuunnitelmalta. Minulla ei ole ollutkaan minkäänlaisia pidemmän aikavälin suunnitelmia enää aikoihin.

Ja aina vaan vituttaa. Jos kaikki urheilun ulkopuolinen vapaa-aika menee kievareissa notkuessa, itseään pitäisi suojella vapaa-ajalta niin paljon kuin mahdollista. Mitä tahansa työtä voi tehdä ihan hyvin, jos on riittävän älykäs, mutta se ei riitä. Ainoa oikea motivaatio tähän työhön tulee sisäsyntyisestä halusta tehdä näitä asioita koska ne ovat vain niin viileitä. Vaan kun sitä ei vain löydy. Vertaisvoimailija on mun ainoa motivaationi.

***

Sitten on se suuren kansainvälisen yrityksen tutkimusosastolta tarjottu paikka. Vapausasteiden vähentyminen korvautuisi niskaan hönkimisellä, kovemmilla resursseilla ja pelolla että mukaan kelkkaan päästäkseen täytyy alkaa tekemään ihan pirusti työtä. Mutta jos otetaan kahden vuoden aikajänne ja mietitään, kummassa työssä kerään enemmän kompetenssia ja työmarkkina-arvoa, vastaus on aika selvä. Ja vaikka homma menisi reisillekin, ainakin nouseva kompensaatiotaso saattaa hieman lohduttaa.

***

Onneksi on viikonloppu, jolloin voi mielenosoituksellisesti vältellä kievareita. Ajoin heti aamutuimaan pakoon isäpapan luokse aamukahveille ja sen jälkeen tutkimuspaperia kirjoittamaan. Viikonloput ovat työntekoa varten. Tällaisena päivänä on vain oikein istua sisällä olmeilemassa.