Talousjournalismi

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Uskallan silti onnitella jo etukäteen Taloussanomia siitä, että kävi osakemarkkinoilla lähitulevaisuudessa miten tahansa, se on joka tapauksessa onnistunut ennakoimaan tulevan oikein. Aamulla näin ensin kaksi otsikkoa, osakkeiden kurssilasku vasta alkanut ja kurssien nousukäänne lähellä. Sitten ilmestyi kolmas otsikko, osakkeet ovat kallita ja halpoja.

Astuessani päivällä ulos erittäin kireissä miesjuoksuhousuissani äkkäsin, että naapurin asunnosta oli näyttö. Edellisen kerran havaitsin asunnon olleen näytillä joulukuussa, mutta tuolloin en kireässä krapulassa uskaltautunut sisään. Nyt uskaltauduin. Kooltaan 69m2, tupakeittiö-olohuone ja pieni makuuhuone, pintaremontti kelvollinen+, ihan siedettävä asunto. Myyntiargumentti sijaintinsa lisäksi kolme suurta ikkunaa pohjoiseen joista esteettömät näkymät ortodoksikirkolle ja aina Pyynikinharjulle ja Pyynikin näkötornille asti. Sekä passivistiarkkitehdin Tampereen suurimmaksi epärakennukseksi julistama Koskikeskus.

Paikalla ei käynyt yhtään katsojaa. Hintapyyntö 172500€.

En ymmärrä miten onnistuin juoksemaan Arboretumin läpi. Ulkona on niin liukasta ettei perustennareilla pysy edes pystyssä.

Sellanen kivan näköinen kundi

Edellisviikon lopulla erityistutkijalla oli kunnia törmätä vastatohtoroituneeseen ex-kolleegaansa Tiedemieheen proleakvaariossa töitä kohti matkustaessaan. Yksi akateemisesta maailmasta poistumiseni johdosta menettämäni etu on mahdollisuus käydä oikeasti erikoisia ja kiinnostavia kahvipöytäkeskusteluita. Nyt kahvi nautitaan työn ääressä ja lounasajan aihepiiritkin ovat ikävystyttävän paljon Aikonin arvojen mukaisia.

Kehuin järjestäneeni itseni viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle varsinaisen win-win –skenaarion merkeissä, nimittäin varattuani itselleni henkilökohtaisen shoppausassistentin illallista vastaan. Shoppaaminen on vastenmielistä ja hiostavaa touhua, mutta tehokas assistentti osaa johdattaa oikeisiin liikkeisiin, löytää kiinnostavia vaatteita ja syöttää sovituskoppiin uusia rättejä karsien armottomasti pois erilaiset ihan jees –tyyppiset ratkaisut. Minun kuulemma pitäisi näyttää vähemmän boheemilta ikiopiskelijalta ja enemmän ikäiseltäni, 30-40 vuotiaalta nuorelta ammattilaiselta (ei-tamperelaisessa mielessä). Vai olikohan se nuori menestyjä?

Ymmärsin shoppausassistentin tärkeimmäksi yksittäiseksi kontribuutioksi kuitenkin sen, että sain de facto ostettua niitä vaatteita. Olen julman pihi ihminen, paitsi sijoittaessani Ördelinin kapakan raikkaisiin tarjoustuotteisiin; shoppausassistentin vankkumaton usko merkkituotteiden hienouteen, itsensä määrittelyyn brändien kautta ja elämäntavan ostamiseen katkaisi lopulta selkärangan ja pankkikortti alkoi vinkumaan. Perussäännöksi muodostui se, että vaate kuin vaate maksaa oletusarvoisesti 89€. Rahaa kului yhden kannettavan tietokoneen verran.

Tiedemies kehui ostaneensa vaatteensa Kuljun Kartanosta.

Maksoin vuonna 2005 Bundeswehrin käytetystä takista (josta poistin ne trendikkäät saksanliput ennen ensimmäistäkään käyttökertaa) alle 40 euroa ja pärjäsin tällä yhdellä lempitakillani kaksi vuotta. Lenkkareita metsästin kaksi päivää Vancouverin joulun jälkeisistä alennusmyynneistä ja maksoin mm. Vansin tossuistani 20 euroa. Poistin vaatteista kaikki selvästi näkyvät valmistajan logot ja nimet koska en halunnut määritellä itseäni brändin kautta.

Sunnuntaina, krapulassa, shoppausassistentin potkaistessa minut ulos asunnostaan istun junassa ja katson Tibin lähettämiä kuvia Vancouverista. Kuvissa iloiset ihmiset vaeltelevat vuorilla ulkoiluasuissaan eivätkä näytä välittävän tuon taivaallista ulkoisesta habituksestaan. Onnellisilta ne näyttivät silti. Muistin, miksi pidin Vancouverista: parin miljoonan asukkaan kooollaan ja syrjäisellä sijainnillaan se ei edes yrittänyt näytellä tärkeämpää kuin olikaan; siltä puuttui huono itsetunto, isommilleen pokkurointi ja pienemmilleen ylpistely.

Mietin, voiko syvempää, sisäistä muutosta – olettaen että muutoksen haluttu suunta olisi ylipäätään selvillä – edesauttaa ja ohjata ulkoisen muutoksen avulla. Luen Hesseä, jaloissani kasa ostoskasseja. Ansaitusti en tunne itseäni erityisen fiksuksi, vaan lähinnä hukassa olevaksi. Juntteus on jotain muuta kuin kyvyttömyys ymmärtää mikä on so three minutes ago.

Kaiken tämän innoittamana ostin töistä palattuani Erään Brändin kashmirsekoitetakin, jonka toivoisin kestävän Bundeswehrin esimerkin innoittamana seuraavat 20 vuotta. Keikaroin peilin edessä, näytän aikamieheltä ja riemuitsen hedonistisesta kulutusjuhlasta, omatuntoni äänen sammumisesta ja "luontevasta suhtautumisestani etuoikeutettuun asemaani" kuten eräs konstailija asian ilmaisi. Olen vihdoin kursailemattomasti paha ihminen!

* * *

Tarinan mopo keuli katon läpi ulkoavaruuteen, mutta shoppausassistentille kiitos majoituksesta, hyvästä seurasta ja tyylitajusta!

Ylöspäin

Perjantai oli pitkä ja kaatopaikalle valmiiden poppivehkeiden helähtäessä valomerkin jälkeen soimaan naapuri kompuroi jälleen kännissä päin seinää.

Lauantai oli leppoisa ja pitkä, MobitaDanscon Lemminkäinen vallan katsomisen arvoinen ja katsoin viimein Sideways-elokuvan, johon keskusteluni viini-ihmisten kanssa aina mystisesti siirtyi kun ilmaisin vastenmielisyyteni Merlot-rypälettä kohtaan.

Plevnassa katsoin pitkään alapuolellani istunutta seuruetta. Suoraan vastapäätä ollut pitkätukkainen mieshenkilö vaikutti kovin tutulta; tulin siihen tulokseen että kyseessä oli oltava joko TaY:n roolipelikerhon tai filosofian laitoksen alumnien kokoontuminen. Sitten tilan täytti naisen ääni, viehko ja voimakas kuin yleinen hälytysmerkki. Torvi- tai kukkopillityyppiseksi hälyttimeksi luonnehtimani ääni piiskasi tärykalvoille viestiä: minä, minä, minä, minä.

Sunnuntaina tein töitä, vaikka lupasin itselleni olla sortumatta moiseen. Samassa kahvilassa taas, samoja akateemisia tutkimuspapereita, samoja nuoria tarjoilijattaria. Sitten sorruin yyppäämään ja se ei ollut hyvä idea. Aamulla saapunut tekstiviesti tiivisti olotilan seuraavasti: no, fistasitko digeridoohon ja tarviko aamulla strapata diapamit ineen?

Nyt kalenterista vyöryy palavereita ja tilaisuuksia 32 tunnin edestä. Kaksi kännykkää piippaavat vuorominuutein muistuttamaan seuraavasta paikasta jossa voi olla tekemättä työtä. Myös pari arki-iltaa on peruttu. Puran sähköposteja kun hiljalleen mailleen käyvä aurinko heijastuu naapurirakennuksen lasimuurista. Voisi opetella näkemään olennainen epäolennaisesta ja hyväksymään, että täytettäessä kahvikuppia paloletkulla osa roiskuu aina yli.

Joku päivä vielä tännekin ilmestyy jotain kiintoisampaa.

Tuokiomerkintä

Isäukolta saamani vuodelta keppi ja kivi kotoisin oleva espressokeitin on aunarista, mutta vaikka se ojennettiin vastuuvapauslausekkeen kera käteeni, tunnen silti huonoa omatuntoa ajatuksesta heittää se mäkeen.

Ostin lähikaupasta Illyn espressojauhepurkin. Purkki maksoi maltaita, mutta minulla ei ollut kahvipurkkia joten ajattelin sijoittaa. Purkin kanteen oli tietenkin liimattu susiruma varoitustarra, jossa kehotettiin lukemaan tarkkaan ohjeet purkin avaamiseksi purkin kannesta. Aivan, minunkin mielestäni on hieno idea liimata purkin kanteen tarra, jossa kehotetaan lukemaan avausohjeet. Avausohjeet, jotka ovat sen tarran alla. Ja tietenkin se tarra on liimattu vähintään jollain epoksiliimalla niin, ettei sitä saa saatana puukollakaan irti.

Juurin kun olen tehtailemassa itselleni espressoa sillä samaisella koneella, puhelin soi. Olen nähnyt lukemattomien teinien tepastelevan puhelin olkapään ja posken väliin painettuna, joten aprikoin kokeilevani konstia minäkin. Koska en ole teini, hommasta ei tule vittuakaan. Vaahdon sijaan maito kiehuu ja valuu kädelleni. Suuni paloi ja taustalla soi Deicide.

Sorsa

Sorsa lentää järveltä suoraan edessä olevalle penkereelle ja sanoo välittömästi, no mitä ikinä sorsilla nyt onkaan tapana sanoa. Prää.

Jälkikäteen ajateltuna, ehkä kireät miesjuoksusukkahousut ei ollutkaan paras otsikko palvelulle, etenkin jos palvelu sijoitetaan Nokian nimissä periaatteessa julkisesti ladattavissa olevan linkin alle NRC:n extranetin testipalvelimelle. Tuli tuossa vaan mieleeni.

Toisaalta, kuten taiteilija Röyhkä totesi tänään aamuradiossa: "pidän törkeydestä ja alatyylistä". Taiteilija totesi myös kokevansa rasittavana kun yleisöstä huudellaan että "Kake on äijä!" -- nyt kun äijyys on muotia. Hän ilmoitti tavoitteekseen, että yleisöstä kuuluisi tämän sijaan "Kake on ämmä!".

Kahvila

En ymmärrä miksi niin harvasta osaa kahviloita saa suunmukaista kahvia. Ei se ole suuren maailman konsti: kädetönkin oppii sivutoimiseksi baristaksi, kun riittävän kauan harjoittelee. Minäkin, aikani omaava, ICICS:in täysmanuaalisella koneella konstailtuani.

Vaan ovat asiat silti täällä Pirkanmaalla aika hyvin. Elämän Eväsreppu –liikkeen ylipapitar mainosti taannoin Helsingissä kaipaavansa opiskelukaupungistaan kahviloita ja yleisiä saunoja, ja on lienee aivan oikeassa näitä kaivatessaan. Pitäisi tehdä joskus reportaasi kaikista eri vaihtoehdoista, mutta kulkijaa ilahduttaa niin Vohvelikahvila, ehtoopuolen miehimyksille varattu Wanha Wanilja, Vatruska, Amurin museokahvila, Pyynikin näkötornin kahvila, Aleksis Kiven kadun La Familia ja Palanderin talon Wayne’s (vaikka onkin ketjukahvila). Hymyilevä Saturnus on vielä tarkastamatta, mutta nimi viittaa tummaan samettiin ja elosteluun. Sitten on vielä perinteiset Siilinkarit ja Linkosuot, sekä huomattavan lukuisat pienet kahvilat, joita kaupungista tarkemmin ajatellen on ja paljon. Näissä viimeksimainituissa kerrotaan saavan vielä ns. oikeaa kahvia. Oikeaa tietenkin sen maailman kontekstissa jossa myös Viistokatu on palautettava, keskustan liikeiden näivettyminen estettävä ja kaikenlainen skeittaus ja muu terrorismi kiellettävä. Mutta parempi tietenkin hyvin tehty perinteinen suomalainen kahvi kuin ns. kurtusta vedetty tusinaespresso.

Merkintää inspiroi se, että löysin Kahvila Runon. Pidin kahvilaa aiemmin jotenkin liian... tiedostavana, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen että tämä on aivan mainio olohuone. Täällä espresso tehdään oikeasti manuaalikäyttöisellä koneella ja pavut jauhetaan asiakkaan silmien alla, eikä millään Illyn helvetinkoneella. Sekään ei haittaa, että valtaosa paikan nuorista tarjoilijaneidoista ovat todella pop. Ne ovat liian iloisen näköisiä opiskellakseen vielä yliopistossa ja tiedostaakseen elävänsä maailmassa jossa jokainen mies on raiskaaja ja raakalaismainen patriarkaatti väsymättömästi sortaa toiseutta. Kenties ne ovat Seepaut paratkoon lukiosta?

Vaikkapa tämä yksi. Ei se sanonut muuta kuin tervehti, otti tilauksen vastaan ja toi kahvin pöytään. Silti, jollain vähäeleisellä tavalla kaikki sanottiin jotenkin yllättävällä tavalla. Suomen kieli oli yksi syy tulla takaisin Suomeen. Minulle tuli hetkeksi tunne, että tätähän tässä haettiin. Vain muutamaa yllättävää lausetta.

Hätistelen pois innokkaita banaanikärpäsiä ja luen Saima Harmajan runoja. Luoja sentään mitä synkeyttä. Olen vielä autuaan tietämätön, että sunnuntaina minulla tulee olemaan aivan sietämätön krapula, mutta "Publish Post"-nappulaa painaessani tiedän kyllä. Siksi: anakronismi.

Ahavoitunut merikarhu

Minä en ole ahavoitunut merikarhu, vaan tuo titteli on varattu Vertaisvoimailijalle. Silti, hankin itselleni piipun. Tarkemmin ottaen, hankin Stockmannilta aloituspaketin joka sisälsi piipun, piipputyökalut, rasseja ja filttereitä. Mielestäni on jotenkin riemastuttavaa, että nikotiininpiikitykseen on tarjolla oikein aloituspaketteja. Mitähän seuraavaksi? Voisiko Alko tarjota tuleville alkoholisteille vaikkapa kirkkaiden viinojen aloituspaketin?

Olen polttanut piipun sisään ja kieltämättä piippu tuoksuu huomattavasti paremmalta kuin normaalit savukkeet.

Sikarit ovat niin kolme minuuttia sitten. Piipun kanssa voin ainakin näennäisesti naamioida nikotiininpiikitysharrastukseni jotenkin kultivoituneemmaksi. Kessun vetäminen kun on omalla tavalla paljaan rehellisesti itseaiheutetun kroonisen riippuvuuden hoitamista. Herrasmiehet vetävät piippua.

Tupakkamiehenä vedän tietenkin roinat keuhkoon, mikä ei varsinaisesti tee piipunpoltosta sen terveellisempää harrastusta. Minä se osaan.

Aloitin piipun sisäänpolton Dynamiitti-Kimmon kotitilalla. Revolverilla ampuminen ja piipun polttaminen toi jotenkin kaivattua miehekkyyttä olemukseeni.

Kulttuuriperjantai

En ole käynyt Vancouverin jälkeen oopperassa, teatterissa tai ylipäätään oikeissa kulttuuririennoissa, paitsi katsomassa modernia tanssia. Yleensä vain peesailen (myös) kulttuurin saralla itseäni kultivoituneempia ihmisiä, mutta moderni tanssi on jotain jonka harrastajia en itseni lisäksi tiedä seurapiirissäni olevan. En tiedä mistä lievä innostus moiseen taidemuotoon syntyi; ehkä se on vain halu nähdä silmiensä edessä illuusion painottomuudesta, ihailla ihmisvartalon kykyä liikkua ja uhmata raihnaisuutta ja kankeutta. Ja se, etten koe tarvetta tulkita tanssiesityksiä. Toki jokaisella kappaleella on joku hyvin syvällisen ja taiteellisen oloinen nimi ja käsiohjelmassa kuvaillaan laveasti kuinka teos viiltää ihmisen ja luonnon välistä ongelmakehiötä. Paskat. Otan teokset vain kehon liikkeenä ja nautin siitä ilman tarvetta yliälyllistää kaikkea.

Lupasin itselleni, että seuraavan kerran kun matkustan jonnekin Tampereen ulkopuolelle -- New York joulukuussa, anyone? -- jossa minulla on aikaa harrastaa gyldyyriä, käyn katsomassa tanssia. Nyt olen nähnyt niin monta Mobita/Danscon esitystä, että melkein morjenstan kun näen tanssijat siviilissä kävelemässä Virtapankin ohitse tai Akateemisessa kirjakaupassa. Omalla tavallaan alan jo tunnistamaan sen saman perusliikemallien ja eleiden joukon teoksessa kuin teoksessa. Johtuuko tämä sitten koreografeista vai tanssijoista, en osaa sanoa. Miten vain, mutta perjantaina näkemäni Täysi / Piirretty huone -kaksikko jaksoi edelleen viihdyttää. Edellisen äänimaisema rakentui pitkälti aikoinaan myös ulkonäkökaimakseni tituleeratun herrasmiehen tuotantoon; jälkimmäisen oli puolestaan epätavanomaisen hyväntuulinen esitys ja yllätti positiivisesti. Olisin aluksi voinut vaikka vannoa että kertojan(!) ääni oli imitoitu suoraan Käytöskukasta.

Paikalla oli kolmattakymmenettä katsojaa, ilmeisesti esitystä seuraamaan tulleista lukion ilmaisutaidon linjalaisista. Olin toinen kahdesta paikalla olevasta miehestä. Jos en olisi viime aikoina varsin säännöllisesti monitoroinut mieskuntoani, voisin luulla olevani eheyttämistavepisteeseen asti naisistumassa mielenkiinnon aiheideni suhteen.

MD:n tuotannosta suosikkini on silti edelleen Alkuloppu/Rockaby-kaksikko. Nih.

Todellista hiustenleikkuuta

Parturin – tai mikä lienee hiusmuotoilija tai kampaustaiteilija nämä nimikkeeltään nykyään ovat – löytäminen on viheliäistä touhua. Minä en mene parturiin kertomaan, millaisen leikkauksen haluan, vaan saamaan hyvän leikkauksen. Pitkän tukan kanssa oli helppoa, sen kuin lompsi yliopiston parturiin katkaisemaan kuivat päältä kerran vuodessa. Nyt edellisestä käynnistä oli kulunut kuusi viikkoa ja pehko alkoi jo rehottamaan epäprofessionaalisti.

Olen löytänyt vain yhden hoviparturin jonka kanssa homma toimi kuin unelma. Minulla on kyllä kännykässäni Tamaran ja Propaganda-studion numero, mutta länsi-Vancouverin 4. kadulle matkustaminen tuntuu hieman epäkätevältä.

Teinigootin näköinen parturi ottaa minut vastaan leuat jauhaen purukumia rauhalliseen tahtiin. M’täs sulle? Minun tekisi mieleni pyytää parturia loihtimaan itsestäni hyvän näköinen, mutta pöydällä lojuu valmiiksi avattu miesten hiusmallikirja. Mallikirjasta minua katsoo hahmo, joka ei näytä aivan samalta kuin peilistä takaisin tuijottava kuvajainen. Selitän jotain epämääräistä halustani näyttää 90-luvulle jämähtäneeltä brittipopparilta. Tyttö katsoo minua ja suu jatkaa jauhamistaan. Mjooh.

Olen juossut koko päivän palaverista toiseen. Pääni hiustenpesuualtaassa minua alkaa nukuttamaan. Teinigootin sormet tuntuvat hyvältä hiuspohjassa. Sen hengityksessä tuoksuu tupakka. Mieleni tekee tupakkaa. Lähestulkoon nukahdan.

Hiuksista tulee peilistä katsoen yllättävän hyvät. Olen päässyt yli teinigootin narisevasta puheen nuotista. Saan kolme Champion Professional -ammattimestarituotetta kupongilla kaupan päälle.

Vasta kotona huomaan, että hiukset on leikattu lyhyemmäksi toiselta puolelta; oikea korvalehteni on 1/3 näkyvissä, vasemman puoleinen korvalehti on peitossa.

Vancouver a no go-go

Vancouverin lento lähti sunnuntaina mutta erityistutkija jättäytyi odotetusti lennolta pois. Alun perin viikon mittaiseksi tarkoitetun road tripin aie typistyi muutaman päivän mittaiseksi torsoksi sillä matkaa isännöivällä Tibillä on thesis proposal defense elokuun lopulla. Anglot kun ovat käytännössä jakaneet väitöstilaisuuden kahteen osaan: lopullisen väitöstyön lisäksi myös väitösaihetta tulee puolustaa. Ehkä tästä johtuen varsinainen väitöstilaisuus on suomalaiseen versioonsa nähden varsin epämuodollinen ja virkamiesmainen. Tibi lupasi minulle asuntonsa -- joka osoittautui Collegen perhehuoneeksi, vaimonsa arkkitehtuurin lopputyö UWaterloossa kun ei ole vieläkään valmis -- ja autonsa kyllä lainaan (lisäkaneetilla "since you were last here, Bossy [auto] has developed some new and exciting sounds") mutta mestari on itse SIGGRAPH-konferenssissa aina torstaihin saakka. Collegessa olisi ollut toki vastaanottajia tusinoittain, mutta ajatus tutkijaopiskelija-asuntolaan palaamisesta vasta neljän kuukauden takaisen poispotkimisjuhlan jälkeen tuntui kiusalliselta. Ja se, että Collegen naispuoliseksi sieluksi on päätynyt lakitieteilijä, joka oli valmis kahden viikon häsäämisen jälkeen aloittamaan etäsuhteen ei välttämättä ole innostunut näkemään minua.

Ilmastotieteilijä on muuttanut yhteen helikopteripilotti-poikaystävänsä kanssa ja lupasi minulle niin ikään majoitusta, mutta nnnen kuhilaiden muutto tapahtui vasta elokuun alussa joten en viitsinyt häiritä tuoreen avoparin uutta onnea. Hippityttö Elise lupasi asuntonsa minulle lainaan, vaan tieto tästä tuli liian myöhään käytettäväksi. Nämä ovat kaikki töissä. Eksoottinen Intian-setä Navjot puolestaan anoi Yhdysvaltojen kansallisuutta ja ei näin pääse poistumaan maasta ennen päätöksen julkistamista. Loppujen lopuksi olisin siis päätynyt rapakon taakse viettämään pari viikkoa Vancouverissa enkä British Columbian provinssissa. Jäihin minulta toki muutamakin kohde Vanissa näkemättä puolentoista vuoden aikana, mutta silti.

Elise, jonka paria promokuvaa lainasin tuonne ylös, lupasi lähteä kanssani neljän päivän road tripille mutta vasta elokuun loppupuolella. Vaikeaa, vaikeaa.

Ehkä näin on parempi. Nyt voin erään missisaugalaisen uuskanadalaisen tavoin uskotella itselleni, että tietyt Kanadan osat vain ovat objektiivisesti parempia paikkoja asua kuin vaikkapa tämä Pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki. En rehellisesti ottaen tiedä, onko näin.

Soittimessa: Nirvana -- Negative Creep
Lautasella: Uusia perunoita ja kanttarellimuhennosta
Promilleja: Sopivasti

Länsilinja II

Taas se poistuis. Kapu ja jalopeura odottavat. Edellinen taltutetaan 23-vuotiaalla Ronilla, jälkimmäistä varten pitäisi jostain hankkia palli ja ruoska. Takaisin pe.

Verho-ostoksilla

Sitä kasvaa ihmisenä kun uskaltautuu välillä pois lajityypillisestä ympäristöstään ja poikkeaa arjen rutiineistaan. Loman kunniaksi Tohtori Törkeys on siis viettänyt useampia tunteja tavarataloissa ns. ostoksilla.

Päätösten tekeminen tuntuu olevan itselleni ylipäätään vaikeaa, mutta kulutuspäätösten tuntuu vielä raastavammalta. Kun sinne kauppaan menee, se on täynnä vaihtoehtoja -- ja mikä vielä pahempaa, nämä vaihtoehdot generoivat lennossa yhä uusia päätösongelmia joita ei ollut edes vielä olemassa ennen pikkujalan pilkahtamista moisiin ostoshelvetteihin.

Tavara rauhoittaa ja tekee onnelliseksi, mutta minulle riittää että näen tavaraa. Jos ostan palvelun tai kulutushyödykkeen sijaan tavaran, se seuraa mukana kotiin, vie tilaa, vaatii käyttöä, esiintyy ja nauraa ja irvailee. Sitten se vaatii rinnalleen yhtä koreita tavaroita tai saa olemassaolevat tavarat näyttämään tympiöiltä. Ja sitten on alituinen pelko puserossa että joka nurkan takana aivan varmasti odottaa jotain parempaa ja halvempaa.

Ainoat poikkeukset valinnan vaikeuteen tekevät joko a) ominaisuuksiltaan lähes identtiset, hyödylliset käyttöesineet tai b) todella high end -tuotteet.

A-kategoriaan kuuluu ostamani mittasarja. Vaihtoehdot olivat korea metallinen mittasarja ja halvempi muovinen mittasarja. Kalliimpikin maksoi vain paremman keskioluttuopin verran. Ei valinnan vaikeutta, ei miettimistä. B-kategoriaan kuulunee lähinnä polkupyöräni.

Mutta sitten kaikki se muu roina. Miten ostaa vaikkapa verhot? Olen vältellyt rättiostoksille lähtemistä ja sitkutellut pian neljä kuukautta vailla verhoja. Nyt kun vihdoin rohkenin ulos kaupoille ymmärsin miksi.

En edes tiennyt että on olemassa paneeliverhoja, sivuverhoja, laskosverhoja ja kappoja. Valmisverhoja ja verhokankaita. Nyrkkisääntöjä verhon leveyttä määrittämään. Käännöksiä ja laskoksia ja kuparisia painonaruja. Voi perkele. Luulin, että tunnen itseni tyhmäksi rautakaupassa vaan rättejä ostamassa olo on aivan samanlainen. Noudatan taannoisen yövieraani ammatillisia oppeja ja valitsen ohuen vaalean kankaan. Vaan kangasta on kolmessa rullassa, joista vain yksi on riittävän pitkä (pituus + 40cm), toinen voisi mennä lyhennetyillä käännöksillä ja kolmannesta saisi "kivat kapat"(!). Sitten löytyy valmisverhoja; vaikka ne ovat liian pitkiä, niitä voi puolestaan lyhentää. Mutta huomioon pitää ottaa myös se, että kankaan reuna on jotenkin toisenlainen rullan lopussa ja valmisverhoissa voi olla erilaiset käännökset. Ja ompelija on lomalla ja listalla on jonoa ja oikean värisiä valmisverhoja on vain yksi mutta niitä voi tulla lisää ja.... ne verhot maksavat kuuden tuopin verran, tehkää ihan mitä vaan kunhan vain saan ne perkeleen verhot.

Seurauksena oli yhden A4:n pituinen vuokaavio variaatiopisteineen, lupaus toimituksesta jossain elokuun 1. ja 4. viikon välissä sekä kumpaakaan osapuolta sitomaton sopimus verhojen valmistuksesta.

Lopulta kävelin ulos mukanani kaksi design-tablettia. Design-tablettia? Ahdistaa.

Olen aivan varma siitä, että lähitulevaisuudessa markkinasegmentti henkilökohtaisille sisustussuunnittelijoille ja ostosavustajille kasvaa. Tähänkin suht' triviaaliin muutamien kymmenien eurojen asiaan kun tuli käytettyä tuntikausia aikaa, puhumattakaan viikkokausien ahdistuksesta ja alentuneesta elämänlaadusta.

Ruokaperjantai

Kuvassa näkyy päivällä tusaamani köyhän miehen halloumi-salaatti tammenlehvä-hunajamelonipedillä paahdettujen pinjansiementen ja mintunlehvien kera. Salaatti asetteluineen ei ollut yhtä onnistunut kuin eilen tekemäni versio, jossa tein lisäksi pinaattimuhennosta ja käytin uunissa paistettuja perunanviipaleita ja rasvaisempaa, liottamatonta juustoa. Otin kuvan piruuttani, mutta en arvannut että sille löytyisi varsinaista käyttöä myöhemmin illalla.

Päätin nimittäin, että minun olisi aika tehdä ns. suomalaista uusperinneruokaa (erotuksena oikeasti hyvästä suomalaisesta perinneruuasta). Suomalainen uusperinneruoka koostuu tietenkin jauhelihasta ja pastasta koska minä olen sitä mieltä.

Konstailijana olen myös sitä mieltä, ettei jauheliha ole ihmisen vaan opiskelijan ruokaa. Ne harvat kerrat kun olen tämän vuosituhannen aikana tehnyt jauhelihanomaista substanssia sisältävää ruokaa, olen käyttänyt soijarouhetta korvikkeena. Uskallan väittää, etten ole käyttänyt kertaakaan jauhelihaa sitten haman 90-luvun.

Hämmästys olikin suuri, kun aloin viimein mutustelemaan gnocchiin imeyttämääni pastakastiketta. Syötyäni noin puoli lautasellista pastaa, ja syljeskeltyäni kiihtyvällä tahdilla ihmeellisiä, paperin oloisia kappaleita suustani päättelin, että hyvin vaivattuun ja kymmeniä minuutteja haudutettuun ruokaani on osunut suuria määriä jotain sellun kaltaista ainetta, ja että ainoa mahdollinen syyllinen on oltava jauheliha. Aivan... kaadoin koko Pirkka-merkkisen jauhelihan kimpaleen kattilaan ja aloin paistamaan sitä samoin tein.

En voi uskoa, että ne pakkaisivat jauhelihan jonkun paperikalvon päälle; en varsinkaan voi uskoa, etten olisi huomannut vaivaavani kalvon kastikkeen joukkoon niin että se katoaisi sinne kokonaisuudessaan. Tämän kun piti olla niitä harvoja asioita joita minä osaan. Kyseessä on oltava Saatanan juoni.

Vatsaa vääntää enenevässä määrin. Toivon leikanneen kirurgin olleen oikeassa sanoessaan, että jostain geneerinen se hakee tiensä ulos. Ahdistaa, taas.

[Lisäys: ainakin pysyn poissa pahanteosta eli läskittämisestä, mutta nyt on nälkä ja kaapissa on vain pikanuudeleita sekä elokuvakarkkipussi. Sitäpaitsi se ruoka maistui ihan hyvältä aina siihen asti, kunnes suuhun alkoi eksymään isompia paperinpalasia.]

Keskiviikkohartaus

Te kyykäärmeen sikiöt, te mielettömät!

Ensin nukutaan 12 tunnin yöunet, vääntäydytään professorin kanssa lounaalle ja tämän jälkeen nukutaan vielä 4 tunnin päiväunet. UBC:n career coach määritteli haastattelunsa perusteella aikoinaan, että minun "happy place" olisi jossain jossa voi vain olla. Henkilökohtainen kino tarjoaa jatkuvaa, passiivista seurattavaa. Kännykkä herättää 10 minuutin välein, ja joka väliin mahtuu joku uusi uniaihio. Silloin kun ei makaa, tekee mieli liikkua tai juoda, jotta voisi passivoitua. Tai katsella elokuvia. Hassua, sillä en aiemmin pahemmin katsellut elokuvia. Onkohan tämä jotain palautumista tutkimuksellisesta keväästä, lievä masennus vai jonkun elimen yli/alitoiminta, tiedä häntä. Työpaikan vaihdon syy oli se, että joku ulkoinen taho pakottaisi käymään töissä 9-17. Rutiinit tekevät ihmisen onnelliseksi, tai ainakin helpottavat sitä. Jos joku siellä ulkona keksii herätyskellon joka pakottaa suorittamaan jonkun yksinkertaisen aivotehtävän ennen sulkemista, minä voisin ostaa yhden kappaleen. Harkitsen jopa television ostamista vain siksi, että saisin katsella aamuteeveetä. Todellisuuteen herääminen ei kiinnosta.

Todellisuuteen heräämisestä lyhytjännevälisen aasinsillan kautta juuri virittämääni Radio Ylen Ykköseen. En tiedä mitä ne yleensä soittaa, mutta ensin luulin kuuntelevani Radio DEI:tä, en valtionrahoitteisen radioyhtiön pääkanavaa. Tässä ohjelmassa olisi jo toinen syy ostaa televisio ja olla maksamatta televisiolupaa:

06.05 Hartaita säveliä.
06.15 Aamuhartaus.
07.45 Hartaita säveliä.
07.50 Aamuhartaus.
10.03 Jumalainen heinäkuu: Figaro.
10.57 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.
11.40 Kolmannen maailman puheenvuoroja. Liisa Liimatainen esittelee iranilaisen papin ja
historiatutkijan Hasan Jusefi Eshkevarin näkemyksiä.
12.00 Turun tuomiokirkon kello lyö 12. Keskipäivän peili ja sää.
13.00 Jumalainen heinäkuu: Tiedekahvila. Aiheena älykäs suunnittelu.
15.10 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.
15.13 Jumalainen juonne. Shintolainen musiikki. Toimittajana Miika Lauriala.
16.45 Jumalainen heinäkuu: Päivän virsi.
16.50 Jumalainen heinäkuu: Minun jumalani. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen.
18.00 Kuka on kukin kirjallisuudessa. Aiheena Ruut.
18.15 Jumalaisen heinäkuun arkisto: Tarzan, metsän jumala. Äänite vuodelta 1967.
18.30 Hartaita säveliä. Candomino-kuoro laulaa.
18.50 Iltahartaus.
21.30 Kuorotuokio.
21.52 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.

Myönnetään, tuo Tarzan oli kyllä hillitöntä kuunneltavaa. Ja pidän myös ajatuksesta, että kymmentä käskyä käsittelevän ohjelmasarjan nimi on Iso Hanuri.

Jokapäivätyydoon merkintä: rutiinit tekevät ihmisen onnelliseksi.

Hankerahoitusperustelu

Kaksi viikkoa ennen Euroviisuja minulle tarjottiin lippuja viisujen finaaliin. Päätin ostaa lipun vaimolleni, äitienpäivälahjaksi. Hän on aina pitänyt jollain kummallisella tavalla viisuista. Hän ansaitsi lippunsa ja lahjansa, mutta vaikeampi pala oli ostaa lippu myös itselleni. Liput nimittäin maksoivat 500€.

Yritin perustella itselleni miksi maksaa moista summaa illasta toinen toistaan keskinkertaisempien artistien mitäänsanomatonta musiikkia. Kyllä, tämä on lienee ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Euroviisut järjestetään Suomessa. Kyllä, tämä on vielä todennäköisemmin ainoa kerta kun voisin edes periaatteessa kuvitella meneväni Euroviisujen finaaliin. Kumpikaan näistä perusteluista ei tuntunut vakuuttavalta.

Sitten tajusin ärtyneenä, etten ole töihin päästyäni koskaan joutunut jättämään jotain hankintaa tekemättä siksi, ettei minulla olisi siihen rahaa. Jos säästäisin nuo 500€, ne todennäköisesti valuisivat lapsillemme perinnöksi.

Kuinka poika, vasta kaksivuotias, voi jo nyt olla niin ahne ettei päästäisi omaa äitiään Euroviisujen finaaliin? Ottaisi rahat mieluummin perintönä kuin soisi äidilleen äitienpäivälahjan ja vanhemmilleen yhteisen illan. Puhumattakaan syntymättömästä lapsesta: vielä äitinsä kohdussa ja jo vain raha ja hyödyntavoittelu mielessään!

Moinen peli ei tulisi menettelemään, eihei. Sisuuntuneena ostin liput enempää miettimättä. Keitä moiset kiittämättömät, vanhempiaan ajattelemattomat klopit ovat minua, omaa isäänsä komentelemaan? Saisivat opetuksen, todellakin!

Kuulin tämän sydäntä lämmittävän tarinan hankevalmistelurahoitusta koskeneen työlounaan paluumatkalla ja tuotin sen muistin varaisesti uudelleen. Asianosaiselle kiitos: nämä perustelut ylittävät oman "sehän maksaa vain yhden tohtorinhatun"-perusteluni heittämällä.

Näin muuten olen viehättävä: polven arpi repesi auki ja vuotaa mätää, eilinen erittäin tuliseksi mainittu burrito tuli kouristuksenomaisesti ulos pitkin yötä, aiemmin sijoiltaan mennyt leuka alkoi vihoittelemaan, käsin unettomuudesta ja lensusta ja lisäksi kurkkuun sattuu.

Nyt jatkan rahoitushakemuksen nysväämistä, ennen kuin valun näyttämään asuntoani välittäjälle.

Huipputekno(lo)kia

Böndessäkin on puolensa. Osallistujille luvassa kuvakimara muodossa tai toisessa kun tästä ehtii. Näin muuten on myönnettävä että @:n ottamat kuvat olivat huomattavan paljon paremmin rajattuja kuin omani.

Viilto päivään

Kännykän herätys pärähti soimaan kahdeksan maissa, mutta en viitsinyt nousta ylös. Painelin torkkunäppäintä kunnes kello oli noin 12 päivällä. Nousin ylös, ajoin partani, söin aamupalaa. Ulkona satoi, kävelin kahvilaan miettimään miksei minua kiinnosta mikään, miksei mikään tunnu miltään. Kävelin takaisin kotiin, pakkasin varusteet ja ajoin Konan melontavajalle. Meloin tunnin Näsijärvellä ja pakenin kimppuuni hyökänneitä lokkeja. Juoksin Kaupin maastossa kunnes löysin "kilpavitosen" lenkin. Lenkki tuntui järkyttävän hyvältä. Ajoin Konalla takaisin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin kokeilemaan kaupungin toista sushiravintolaa. Ravintolan hintataso tuntui viisinkertaiselta Vancouverin perusravintoloihin nähden. Sitten lähdin Stockmannille ostamaan viisi kiloa perunoita ja makkaraa, ja juomaan Oluthuoneelle alkoholitonta olutta sekä kahvia.

Tämä oli normaali, palkallinen työpäivä. Kuviteltu yhteiskunnallinen arvostus on abstraktia ja aineetonta. Jotta saisin kurjan ruhoni, jonka selkäranka on korvattu silakanruodoilla, piiskattua tekemään töitä sillä tehokkuudella johon se on joskus pystynyt, minä tarvitsen jonkun tahon joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä teen. Minä en nimittäin ole. Juuri sen takia akateemisessa maailmassa maksetaan vähemmän palkkaa: sinun oletetaan itse olevan kiinnostunut siitä mitä teet ja tämä korvaa menetetyn palkan.

Joskus 90-luvun alussa työskentelin eräällä tehtaalla datatähtenä ja tietotekniikkaorjana. Ensimmäisellä viikolla esimieheni antoi minulle yksinkertaisen koodaustehtävän josta suoriuduin muutaman tunnin kuluessa. Etsiessäni tätä esimiestä saadakseni seuraavan tehtävän selvisi, että hän oli lähtenyt viikon myyntimatkalle Kiinaan. Pelasin koko viikon Solitairea koneellani (silloin ei suuri yleisö ollut nääs edes kuullut internetistä), kuuntelin radioa, tupakoin huoneessani ja päiväni kohokohta oli kun übersöpö supparityttö kävi tarkistamassa olisiko minulla lähtevää postia. Ei ollut.

Siltä minusta tuntuu taas. Asiantuntemusta on pirusti enemmän, mutta tehoja ei lähde lainkaan. Sisällä ei saa polttaa ja osaston suppari on viiksekäs Matti Näsän näköinen mies, mutta on ainakin internet.

Tsadi

Eiköhän tää ole nähty. Taidan valua etelään katsomaan suurkaupungin sykettä. Saas nähdä kuinka tällainen toukohousu oikein pärjää siellä kiireisten Nuorten Urbaanien Ammattilaisten keskellä. Että homma kävisi mielenkiintoiseksi, muutamakin pommi on vireessä. Siitä myöhemmin.

Suolistossa tuntuisi tämän kuumuuden myötä muhivan myös jonkinsorttinen pommi.

Herra Törkeys

Tein tiedettä neljään asti yöllä. Olin aikeissa nostaa kädet pystyyn, mutta poliittisin perustein annettu komento kävi viimeistellä paperi ja lähettää se tänään. Tämäkin tulee sitten löytymään hakukoneella nimelläni. Ehkä kehitän jonkinlaisen nom de guerren jolla alan julkaisemaan kakkosluokan tiedettä.

Herättyäni puolen päivän aikaan päätin lähteä juosten töihin, ilman paitaa ja torso rasvattuna. On kokemuksia joita ilman voisi aivan hyvin elää. Juoksu ei ollut yksi niistä, mutta vaihtoalusvaatteiden unohtaminen kotiin puolestaan on.

Varsinaisina vaihtohousuina olevat shortsit on ostettu Thaimaasta umpituristiretkellä. Veró oli vuosi sitten sitä mieltä että minun olisi ollut aika ostaa uudet, mutta päätyi lopulta myötähäpeää vähentääkseen paikkaamaan ne takaisin kuntoon. Käytin itse asiassa kuluneen kesän suurimmaksi osaksi hänen pohjepituisia unisex-farkkujaan. Hänellä oli pituutta muutamia senttejä itseäni vähemmän mutta silti minua pidemmät jalat.

Pukuhuoneessa peilin edessä keimaillessani huomasin näyn olevan liiankin maukas: vaihtoalusvaatteiden unohtamisen lisäksi shortsien sepaluksen vetoketju on hajonnut.

Edit: vetoketjun vetimen sai onneksi vekslattua takaisin sijoilleen. Kirjaimellisesti tikusta asiaa.

Seminaarista ja taistelusta

Akateemisessa työssä harjaantuu kuuntelemaan maailmanesperantoa, siis murrettua englantia, mitä erinäisimmillä aksenteilla. Kun on rampannut ne kahdeksan vuotta seminaareissa ja workshopeissa ja konferensseissa, ja kuunnellut n+1 kappaletta esitelmiä ja luentoja, sitä oppii saamaan mitä kummallisempien aksenttien alta löytyvästä kantoaallosta kiinni.

Ongelma on tietenkin se, miten pitää tuosta kantoaallosta kiinni kun iltaa pitkin väsymys ja kyllästyminen alkavat kalvaa keskittymistä. Joskus kantoaallosta on pakko päästää irti, jolloin tuloksena kuulee esiintyjän puhuvan omalla kielellään vailla vähäisintäkään ymmärrystä puheen sisällöstä. Ranskalaiset puhuvat ranskaa, saksalaiset saksaa, italialaiset italiaa, suomalaiset suomea. Aasialaiset, etenkin kiinalaiset ovat vielä pahempia; tonaalisesta kielestä tuntuu olevan vielä vaikeampaa vaihtaa maailmanesperantoon.

Tajusin juuri, että kiinalaisten ja japanilaisten kyvyttömyys erottaa toisistaan meille itsestäänselviä kirjaimia 'l' ja 'r' on täysin analoginen sen kanssa, että suurin osa länsimaalaisista ei ole harjaantunut kuulemaan eroja niissä kolmessa, viidessä tai seitsemässä korkeudessa jolla sama sana voidaan ilmaista, mutta joiden merkitys aasialaiselle on täysin erilainen. Tästä on hyvä joskus muistuttaa itseään: vaikka kuinka kuvittelee jonkun asian olevan itsestään selvää, se ei sitä välttämättä ole jollekin toiselle.

Pysyäkseni hereillä tämänhektisessä Web services -seminaarissa Hatanpäällä, alan lopulta kirjoittamaan blogia:

Mies vetää vahvalla italialaisella aksentilla bisimilaarisuuden ja co-induktion iloista. Nukahdus tulee odottamatta, kuin väläys: näen itseni jostain syystä jalkapallokentällä, avaamassa kentällä olevaa luukkua ja astumassa maan alle. Säpsähdän hereille, en onneksi älähdä mitään.

Onnistun heräämään ja kerron vieressä istuvalle, heikolla pokalla varustetulle rohvessorille, että viimeiset 1.5 tuntia olemme kuulleet pisintä versiota klassisesta "Muuten olen sitä mieltä että Karthago on tuhottava"-puheesta. Formalisti on formalisti, ja saarnaa riippumatta saarnan sopivuudesta yleisölle.

Rohvessori puree huultaan ja pidättää naurua. Lopulta heittää pallon takaisin osoittamalla sormella ohjelmasta, että puhuja on todellakin Roomasta, Rooman yliopistosta. Repeän.

Bisnesprosessipatterneita seuratessani nukahdan uudelleen pystyyn. Käsittämätöntä kuinka nukahtaminenn voi tapahtua silmät auki; aivot vain kytkeytyvät irti ja aistit sekoavat. Yhden kerran avaan silmäni ja tunnen noin sekunnin ajan voimakkaasti, että olen kasvot kohti lattiaa, valmiina putoamaan kohti kirkkautta. Sitten maailma kääntyy 90 astetta ja valoista lattia osoittautuu piirtoheittimen valkokankaaksi.

Tätä kirjoittaessani nuokahdin jälleen ja luulen kuulevani munkkien laulua.

Täällä on suomalais-islantilaiset häät, ehkä se selittää kuulemani äänet. Onkohan islantilaisen puolisen sukulaiset kätkeneet hainlihaa kallionkoloihin odottamaan iltaa ja snapseja?

Noin muuten olen sitä mieltä, että tällaisella säällä Hatanpään kartano, Arboretum, Pyhäjärvi ja koko Tampere tuntuvat pirun hienoilta.

Edit: typot, Karthago