Ylöspäin

Perjantai oli pitkä ja kaatopaikalle valmiiden poppivehkeiden helähtäessä valomerkin jälkeen soimaan naapuri kompuroi jälleen kännissä päin seinää.

Lauantai oli leppoisa ja pitkä, MobitaDanscon Lemminkäinen vallan katsomisen arvoinen ja katsoin viimein Sideways-elokuvan, johon keskusteluni viini-ihmisten kanssa aina mystisesti siirtyi kun ilmaisin vastenmielisyyteni Merlot-rypälettä kohtaan.

Plevnassa katsoin pitkään alapuolellani istunutta seuruetta. Suoraan vastapäätä ollut pitkätukkainen mieshenkilö vaikutti kovin tutulta; tulin siihen tulokseen että kyseessä oli oltava joko TaY:n roolipelikerhon tai filosofian laitoksen alumnien kokoontuminen. Sitten tilan täytti naisen ääni, viehko ja voimakas kuin yleinen hälytysmerkki. Torvi- tai kukkopillityyppiseksi hälyttimeksi luonnehtimani ääni piiskasi tärykalvoille viestiä: minä, minä, minä, minä.

Sunnuntaina tein töitä, vaikka lupasin itselleni olla sortumatta moiseen. Samassa kahvilassa taas, samoja akateemisia tutkimuspapereita, samoja nuoria tarjoilijattaria. Sitten sorruin yyppäämään ja se ei ollut hyvä idea. Aamulla saapunut tekstiviesti tiivisti olotilan seuraavasti: no, fistasitko digeridoohon ja tarviko aamulla strapata diapamit ineen?

Nyt kalenterista vyöryy palavereita ja tilaisuuksia 32 tunnin edestä. Kaksi kännykkää piippaavat vuorominuutein muistuttamaan seuraavasta paikasta jossa voi olla tekemättä työtä. Myös pari arki-iltaa on peruttu. Puran sähköposteja kun hiljalleen mailleen käyvä aurinko heijastuu naapurirakennuksen lasimuurista. Voisi opetella näkemään olennainen epäolennaisesta ja hyväksymään, että täytettäessä kahvikuppia paloletkulla osa roiskuu aina yli.

Joku päivä vielä tännekin ilmestyy jotain kiintoisampaa.