Munasia

Maan suurimpaan lähiöön kulkee työläiskaupungin keskustasta kuusi liikennelaitoksen linjaa. Neljä linjoista kulkee pääkadun läpi rautatieaseman vierestä. Kaksi niistä ajaa Firman ja yliopiston erottavaa väylää pysähtyen riistäjän porteilla asti.

Kevään tulon ja kasvaneen valon myötä autossa näkee taas lukea. Luen herätelainausta Kerro minulle Zorbas. Numero 13 on täynnä keskustayliopistolle saakka. Kalevankankaan hautausmaalta kohti Messukylää ja Turtolaa on hiljaista. Ruuha-aikaan haitariauto täyttyy viimeistään Koivistonkylässä Lukonmäessä ammattikoululaisista, jotka seisovat kuljettajan viereisen oven syvennyksessä asti. Myöhäisemmillä vuoroilla vaanii sosiaalisuus. Viereen voi ilmestyä tohtoreita, valittaja tai tietoliikenneinsinööritär jonka nimeä en ole vieläkään kysynyt.

Viime viikkoina on tuntunut siltä, että kuulen linja-autossa puhuttavan enemmän vieraita kieliä kuin suomen kieltä. Etenkin venäjää. Kaksitoistavuotiaan oloiset tytöt vaihtavat puhekieltään lennossa venäjän ja suomen välillä kuin suomenruotsalaiset ikään: tarina alkaa suomeksi ja jatkuu venäjäksi, ja taas vaihtuu. Ymmärrän osan sieltä ja osan tuolta. Matkivat suomalaisia fraaseja ja nauravat. Se on mun asia. Se on muna-asia. Munasia. Mulla on munaset. Ei ole mun asia. Ei munasia. Kiherrystä. Hymyilyttää ja mietityttää.

Teen puolitoistakertaista päivää ja yritän varoa vatsaani. Jos pienimuotoinen teknologioiden integrointiprojektini onnistuu, luvassa on lienee reissu Kaliforniaan hävettämään. Yhteensattumana sain juuri sähköpostia Seattlesta. Siitä on vuosi kun näin viimeksi parivaljakon Tibi ja Navjot. Niitä pitäisi kurmoottaa.