Minä-jota-ei-ole

Radion kulttuuriuutiset tiesivät kertoa, että Pirkanmaalla ihmiset voivat adoptoida itselleen hautaröykkiön. Toivon, että joku tulisi ja adoptoisi minut. Syyllisyyttä on kantaa vaikka millä mitalla. Kuinka ottaa vastuulleen toisen ihmisen onni kun ei omaansakaan kykene saavuttamaan. Ehkä se mitä puuttuu on vain uskallus. Teen vääryyttä itselleni ja muille: yrittämällä itseäni satutan muita ja yrittämällä suojella muita satutan itseäni. Kapteenin pakasta puuttuu kortteja, ankkuri on ajat sitten tippunut läheiseen lutakkoon.

Kai oikeasti välitän enemmän kuin uskottelen itselleni. Ehkä jonkin yrittää murtautua läpi krooninen tunteettomuuden ja tunnevajeen, aikoinaan selviytymiskeinoksi kehitetyn. Ruumis, uskollisin ystävä, päätti lunastaa pahat tekoni, pettää alta ja matkaansaattaa kantajalleen akuutin mahahaavataudin. Aika proosallista: kun hengenahdistuksessa Tuomiokirkonkadun ylös kapuaminen muuttuu taisteluksi, sitä alkaa elämään hetkessä. Polvet pettävät, pää pettää, vatsa pettää mutta olo on rauhallinen. Vuoden takainen Seikkailija-sankari on totisesti palautunut ruotuun armaassa Suomen maassa. Haaveet pienenevät ja itsesyytökset väistyvät tappion edessä. Kaivan hyllystä protonipumppusalpaajat ja toivon, että tästäkin selvitään säikähdyksellä. Tän viikon juoksut taitaa olla peruttu mutta näillä mennään.

Pitäisköhän tästä oppia jotain? Ympäristö todellakin tekee kaltaisekseen.