Kohti lämpimämpää

Junailen assistentin suosiollisella matkasuunnitelmani Piilaaksoon siten, että vahingossa satun lentämään takaisin Seattlen kautta. Ja jatkolentoni Seattlesta vain sattuu lähtemään vasta muutamaa päivää myöhemmin. Suostumalla luopumaan ansiottomista päivärahoista ja otettuani taksimatkat omalle koltolleni, muuttuu vajaan neljän päivän pidennetty viikonloppu matkareskontrakelpoiseksi.

Myöhemmin keskimiedon vaiherikkaaksi osoittautuvan lentokimaran ongelmat alkavat Blue1:n aikaistaessa TMP-HEL -lentoaan, vaivautumatta ilmoittamaan asiasta minulle muuten kuin viime hetkellä työosoitteeseen lähetetyllä sähköpostilla. Satun lukemaan sen vain ja ainoastaan siksi, että yritän viimeiseen tuntiin saakka sopia palaveriaikoja Kalifornian päässä majailevien Firman työntekijöiden kanssa. Huomaan puhelinluettelosta, että alueella onkin yhden yksikön sijaan kolme. Sopimani peräkkäiset palaverit sattuvat kiusallisesti olemaan Palo Altossa ja Friscossa.

Helsingissä etsin Livialle, Tibille ja Navjotille sopivia tuliaisia. Jotain suomalaista, jotain pientä ja helposti kuljetettavaa, kestävää, edes jollain tavalla käyttökelpoista. Nysvään siinä ainoastaa kaupassa vailla päätöstä juuri niin kauan, että henkilökunta portilla päättää kuuluttaa nimeäni. Minua ei sentään kehoteta vielä "kiiruhtamaan" portille. Nappaan kyytiini kolme miniatyyrikokoista Aalto-maljakkoa. En tiedä millä tavoilla ne ovat käyttökelpoisia, mutta ehkä niihin voi laittaa sisälle koristehiekkaa ja tuikkukynttilän.

Lontoossa matkustan läpi pahamaineisen Heathrow'n terminaali 5:n. Turvatarkastuksessa laitan koreihin sievään jonoon kengät, vyön, villatakin, läppärin, repun, laukun, ja minigrip-pussin jossa on hammastahna ja deodorantti; siellä menevät peräkkäin kuin Tampereen kaupungin liikennelaitoksen bussit. Overengineeringin edistyksellisessä hengessä kuljetuslinjan päähän on rakennettu tehokkuutta lisäämään huippumoderni palautusautomaatti: erotin erottaa korin kerrallaan, jonka jälkeen kiila laskee korin alapuolella vastakkaiseen suuntaan kulkevalle palautushihnalle. Valitettavasti vain kori ei liiku hihnalla kuin keilapallo: jokaisella hihnalla seisoo yksi työntekijä hanskat kädessä, jonka ainoa tehtävä on tökkiä koreja suoraksi ennen kuin ne tukkivat palautusautomaatin. Tukkivat silti. Tehokasta.

British Airwaysin lennolla nautin hetken aikaa koneen keskiosan World Traveler -luokan tarjoamista etuuksista: jalkatilaa on kosolti ja henkilökohtaisessa LCD-näytössä on video on demand valmiina. Edessä avautuu harmillisesti näkymä 1. luokkaan jossa porvarit – tai pikemminkin harmaahapsiset ja hivenen ylipainoiset brittieläkeläiset – nauttivat shampanjaa ennen koneen lähtöä. Nousukiidon jälkeen verhot suljetaan ja vain aterimien kilinä porsliinia vasten muistuttaa ylemmän matkustusluokan iloista. Siirtyessäni takana sijaitsevia puuterointitiloja kurkistan verhon toiselle puolelle toivoen löytäväni medbörjare-luokassa kärvisteleviä kansalaisia. Turha toivo: business-luokassa matkustajat ovat jo levittäneet tuolinsa sängyiksi, joilla maaten he laiskasti nauttivat gintonicejaan ja tuijottavat screenejään. Minusta alkaa pahasti tuntumaan siltä, että tällä lennolla world traveler onkin eufenismi proleluokalle.

Verónique jupisee QC:ssa syntyneenä jääkiekosta, öyhötyksestä ja kansallistunteesta. Kertoo viimeistelleensä kanadalaista mediaa käsittelevän televisiodokumenttinsa ja lähtevänsä nyt kuukauden rinkkamatkalle Guatemalaan. Tämän jälkeen tie käy neljän kuukauden ajaksi Länsi-Afrikkaan vapaaehtoistyöhön ennen McGillin maisteriohjelmaan siirtymistä.

Minä puolestani istun Oluthuoneella ja katson jääkiekkoa, koska se on mun juttu. Kaikille ansionsa mukaan. Vaan kysehän on siitä, mitä haluan ja mitä vain haluan haluta. Blogissa edellinen kyllä kuulostaa jälkimmäistä paremmalta.