Kirjallinen sielunelämä ja muita probleemisikermiä
Neljäs ongelma on blogin henkilökohtaisuus.
Kanadassa minua suojeli tuhansien kilometrien etäisyys sekä suomen kieli, jolloin potentiaalinen lukijakunta ja ne ihmiset joista blogi kertoo olivat käytännössä pistevieras joukko. Nyt olen sen ryhmän keskellä, jos siis tätä joku enää edes lukee päivitysten muuttuessa yhä harvemmiksi ja mielenkiinnottomammiksi. En voi puhua parisuhteesta, koska toisin kuin eräs toinen (jatkuvasti tasoaan parantava) blogi hetki sitten, tätä blogia ei ole omistettu yhden suhteen ruotimiseen; en oikein voi puhua juopottelureissuista, koska niiden määrä on onneksi vähentynyt ja jos niitä on, niistä on vaikea kirjoittaa; en voi puhua kulttuurien kohtaamisista, kun lähipiirini on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta täysin suomalainen. Blogin alkuperäinen tarkoitus, jota se palveli erinomaisen hyvin ja paikoitellen melko hauskallakin tavalla, oli vastata kollektiiviseen kysymykseen "miten menee", etenkin kun kirjoittamisen kontekstina oli pala maapallon toisella puolella sijaitsevaa maailmaa. Nyt Facebookiin voi kirjoittaa lyhyitä statusraportteja ja suorittaa kevyen tason virtuaalirapsutusta (Facebookin määrittelemättömän kokoisen otoksen mukaan olen kehnoa musiikkia kuunteleva viileä kusipää jonka kanssa on hauskaa matkustaa). Nyt arjesta on vaikea repiä erityisiä otsikoita, pitäisi kirjoittaa työstä tai elämän tarkoituksesta noin yleensä. Molemmat aihepiirit vaativat rohkeutta, aikaa ja tekevät minut suojattomaksi; edellinen vaatii lisäksi työtä ja kykyä erottaa julkinen ja luottamuksellinen tieto toisistaan.
Tätä rainaa oli kiva lukea vuosien 2005-2007 välisenä aikana. Pystyn palauttamaan mieleen ajatuksia, tunteita ja tilanteita, sellaisiakin jotka nyt tuntuvat jo kummallisilta. Tyhjän päälle joutuminen, sen huomaaminen ettei minulla ole ketään jolle puhua, sosiaalisen seurapiirin tyhjyys, tunne siitä ettei kukaan ole ottamassa kiinni jos kaadun. Ja toisaalta sen seurapiirin rakentaminen, uusien tuttavuuksien löytäminen, uusien läheistenkin ystävien saaminen. Ensimmäisen seurustelusuhteen aloittaminen toisesta kulttuurista tulevan ihmisen kanssa. Oman, sinänsä sujuvan ilmaisukyvyn rajallisuus kun mennään todella syvälle sävyihin, ja toisaalta se, ettei voikaan mennä korulauseiden taakse. Ihmissuhdedraamat, pettymykset, rakastumiset. Se on itselleni helvetin arvokasta.
Toivon, että Erityistutkijan myöhempiä vaiheita lukiessani (tuo olisi pitänyt muuttaa blogin nimeksi heti palattuani) saisin jotain samaa: miltä tuntuu palata takaisin sinne, missä on lähes koko elämänsä viettänyt. Missä kaikki on ahdistavan paljon kuin aina ennenkin, ulkoilmamuseo jossa mikään ei päällisin puolin näyttänyt muuttuneen puolentoista vuoden aikana. Missä sosiaalinen seurapiirini, niin mukava ja korkeasti koulutettu ja riemukas se onkin, kutoutuu baarielämän ympärille. Kun pysyväistilapäistä elämäänsä ei pysty enää perustelemaan, kun oma demografinen ryhmä seuraa samaa kaavaa pariutuen, rakentaen ja muuttaen ympäryskuntiin -- tai sitten muuttaen Helsinkiin, joka on alkanut omassa ankeudessaan näyttämään jopa kutsuvalta vaihtoehdolta, vaikka olen aina ollut sitä mieltä että mieluummin muuttaisi sitten saman tien oikeaan kaupunkiin.
Jotta pystyy kirjoittamaan, pitäisi olla periaatteessa tilanteessa jossa voi kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, ilman että Outlookin kalenteri huutaa seuraavaa palaveria, työtoverit koputtavat ovelle, tai kämpäksi kutsutussa läävässä joka huutaa vastenmielisyyttään (sellaista jonka todellisista syistä en ole vieläkään selvillä). Pitää olla aikaa ajatella rauhassa, aikaa assosioida. Nyt, aamulla, töissä, 10km:n juoksulenkin jälkeen, vaikka tiedän että minulla olisi aivan helvetisti tekemistä, päätin kirjoittaa. Tämä teksti näyttää edes hieman sellaiselta jota lukemalla myöhemmin voisin yrittää palauttaa mieleeni miltä elämä näytti juuri tällä hetkellä. Silläkin uhalla, että näin kirjoittava ihminen ei vaikuta Menestyjältä (yksi monista lisäarvon tekijöistä jotka sai kuvitteli saavansa kaupan päälle Vancouverissa asumisesta -- ja päivän päätteeksi vain sillä mitä itse uskoo on oikeasti merkitystä, objective schmobjective reality).
(Sitten on vielä se, että vaikka N95 on puhelimena, korjaan multimediatietokoneena ihan jees, sillä, toisin kuin kommunikaattorilla, ei yksinkertaisesti pysty kirjaamaan ylös ajatuksiaan. Vaikkakin kun viimeksi käytin kokonaisen sunnuntain parisuhdeselvityksiin, tiedosto ja sen tulokset korruptoituivat. Sanojen merkityksestä päätellen elän aika akateemista elämää, näemmä. Ja itse asiassa se on helvetin jees.)
Kirjoittaminen puhdistaa. Ja sen jälkeen hävettää, hetken aikaa. Etenkin jos törmää ihmisiin jotka tähän silloin tällöin aikaansa tuhlaavat. Häpeä yksittäisistä kirjoituksista katoaa, häpeä elämän läpäisevänä turkkalaisena taustavireenä säilyy.
Ne kolme ensimmäistä ongelmaa?
Yksi ongelma on ollut se, ettei minulla yksinkertaisesti ole aikaa kirjoittaa. Kirjoittamisen tulee tapahtua vapaaehtoisesti ja omasta halusta. Jos istun alas ja pakotan itseni kirjoittamaan, työn jälki on huonoa. Tästä ei makseta palkkaa, joten blogin elämän ylläpito ei voi perustua muuhun kuin omaan haluun ja vapaaehtoisuuteen.
Toinen ongelma on se, etten pidä asunnossani kirjoittamisesta. En näe ulos, minulla ei ole hyvää työpöytää, ei työtuolia, ergonomia on kehno. Vuodesohva on ihan laadukas mutta ei kovin mukava työn tekemistä varten. Läppäri lämpiää sylissä. En näe ulos muuta kuin taivasta ellen nouse seisomaan. Keittiön pöytä on vimpula ja tuolit, vaikkakin varsin laadukkaita, väärällä korkeudella ja huonolla työergonomialla varustettuja. Jos haluan ylipäätään kirjoittaa mukavasti, minun pitää olla töissä.
Kolmas ongelma on se, että nyt käytössäni on kaksi tietokonetta. Työläppärini ja siviiliäppärini. Niinpä samaan muistiinpanotiedostoon kirjoittaminen on hankalaa -- tosin aloin käyttämään Google Notebookia joka ratkaisee tämän ongelman mainiosti.
Kanadassa minua suojeli tuhansien kilometrien etäisyys sekä suomen kieli, jolloin potentiaalinen lukijakunta ja ne ihmiset joista blogi kertoo olivat käytännössä pistevieras joukko. Nyt olen sen ryhmän keskellä, jos siis tätä joku enää edes lukee päivitysten muuttuessa yhä harvemmiksi ja mielenkiinnottomammiksi. En voi puhua parisuhteesta, koska toisin kuin eräs toinen (jatkuvasti tasoaan parantava) blogi hetki sitten, tätä blogia ei ole omistettu yhden suhteen ruotimiseen; en oikein voi puhua juopottelureissuista, koska niiden määrä on onneksi vähentynyt ja jos niitä on, niistä on vaikea kirjoittaa; en voi puhua kulttuurien kohtaamisista, kun lähipiirini on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta täysin suomalainen. Blogin alkuperäinen tarkoitus, jota se palveli erinomaisen hyvin ja paikoitellen melko hauskallakin tavalla, oli vastata kollektiiviseen kysymykseen "miten menee", etenkin kun kirjoittamisen kontekstina oli pala maapallon toisella puolella sijaitsevaa maailmaa. Nyt Facebookiin voi kirjoittaa lyhyitä statusraportteja ja suorittaa kevyen tason virtuaalirapsutusta (Facebookin määrittelemättömän kokoisen otoksen mukaan olen kehnoa musiikkia kuunteleva viileä kusipää jonka kanssa on hauskaa matkustaa). Nyt arjesta on vaikea repiä erityisiä otsikoita, pitäisi kirjoittaa työstä tai elämän tarkoituksesta noin yleensä. Molemmat aihepiirit vaativat rohkeutta, aikaa ja tekevät minut suojattomaksi; edellinen vaatii lisäksi työtä ja kykyä erottaa julkinen ja luottamuksellinen tieto toisistaan.
Tätä rainaa oli kiva lukea vuosien 2005-2007 välisenä aikana. Pystyn palauttamaan mieleen ajatuksia, tunteita ja tilanteita, sellaisiakin jotka nyt tuntuvat jo kummallisilta. Tyhjän päälle joutuminen, sen huomaaminen ettei minulla ole ketään jolle puhua, sosiaalisen seurapiirin tyhjyys, tunne siitä ettei kukaan ole ottamassa kiinni jos kaadun. Ja toisaalta sen seurapiirin rakentaminen, uusien tuttavuuksien löytäminen, uusien läheistenkin ystävien saaminen. Ensimmäisen seurustelusuhteen aloittaminen toisesta kulttuurista tulevan ihmisen kanssa. Oman, sinänsä sujuvan ilmaisukyvyn rajallisuus kun mennään todella syvälle sävyihin, ja toisaalta se, ettei voikaan mennä korulauseiden taakse. Ihmissuhdedraamat, pettymykset, rakastumiset. Se on itselleni helvetin arvokasta.
Toivon, että Erityistutkijan myöhempiä vaiheita lukiessani (tuo olisi pitänyt muuttaa blogin nimeksi heti palattuani) saisin jotain samaa: miltä tuntuu palata takaisin sinne, missä on lähes koko elämänsä viettänyt. Missä kaikki on ahdistavan paljon kuin aina ennenkin, ulkoilmamuseo jossa mikään ei päällisin puolin näyttänyt muuttuneen puolentoista vuoden aikana. Missä sosiaalinen seurapiirini, niin mukava ja korkeasti koulutettu ja riemukas se onkin, kutoutuu baarielämän ympärille. Kun pysyväistilapäistä elämäänsä ei pysty enää perustelemaan, kun oma demografinen ryhmä seuraa samaa kaavaa pariutuen, rakentaen ja muuttaen ympäryskuntiin -- tai sitten muuttaen Helsinkiin, joka on alkanut omassa ankeudessaan näyttämään jopa kutsuvalta vaihtoehdolta, vaikka olen aina ollut sitä mieltä että mieluummin muuttaisi sitten saman tien oikeaan kaupunkiin.
Jotta pystyy kirjoittamaan, pitäisi olla periaatteessa tilanteessa jossa voi kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, ilman että Outlookin kalenteri huutaa seuraavaa palaveria, työtoverit koputtavat ovelle, tai kämpäksi kutsutussa läävässä joka huutaa vastenmielisyyttään (sellaista jonka todellisista syistä en ole vieläkään selvillä). Pitää olla aikaa ajatella rauhassa, aikaa assosioida. Nyt, aamulla, töissä, 10km:n juoksulenkin jälkeen, vaikka tiedän että minulla olisi aivan helvetisti tekemistä, päätin kirjoittaa. Tämä teksti näyttää edes hieman sellaiselta jota lukemalla myöhemmin voisin yrittää palauttaa mieleeni miltä elämä näytti juuri tällä hetkellä. Silläkin uhalla, että näin kirjoittava ihminen ei vaikuta Menestyjältä (yksi monista lisäarvon tekijöistä jotka sai kuvitteli saavansa kaupan päälle Vancouverissa asumisesta -- ja päivän päätteeksi vain sillä mitä itse uskoo on oikeasti merkitystä, objective schmobjective reality).
(Sitten on vielä se, että vaikka N95 on puhelimena, korjaan multimediatietokoneena ihan jees, sillä, toisin kuin kommunikaattorilla, ei yksinkertaisesti pysty kirjaamaan ylös ajatuksiaan. Vaikkakin kun viimeksi käytin kokonaisen sunnuntain parisuhdeselvityksiin, tiedosto ja sen tulokset korruptoituivat. Sanojen merkityksestä päätellen elän aika akateemista elämää, näemmä. Ja itse asiassa se on helvetin jees.)
Kirjoittaminen puhdistaa. Ja sen jälkeen hävettää, hetken aikaa. Etenkin jos törmää ihmisiin jotka tähän silloin tällöin aikaansa tuhlaavat. Häpeä yksittäisistä kirjoituksista katoaa, häpeä elämän läpäisevänä turkkalaisena taustavireenä säilyy.
Ne kolme ensimmäistä ongelmaa?
Yksi ongelma on ollut se, ettei minulla yksinkertaisesti ole aikaa kirjoittaa. Kirjoittamisen tulee tapahtua vapaaehtoisesti ja omasta halusta. Jos istun alas ja pakotan itseni kirjoittamaan, työn jälki on huonoa. Tästä ei makseta palkkaa, joten blogin elämän ylläpito ei voi perustua muuhun kuin omaan haluun ja vapaaehtoisuuteen.
Toinen ongelma on se, etten pidä asunnossani kirjoittamisesta. En näe ulos, minulla ei ole hyvää työpöytää, ei työtuolia, ergonomia on kehno. Vuodesohva on ihan laadukas mutta ei kovin mukava työn tekemistä varten. Läppäri lämpiää sylissä. En näe ulos muuta kuin taivasta ellen nouse seisomaan. Keittiön pöytä on vimpula ja tuolit, vaikkakin varsin laadukkaita, väärällä korkeudella ja huonolla työergonomialla varustettuja. Jos haluan ylipäätään kirjoittaa mukavasti, minun pitää olla töissä.
Kolmas ongelma on se, että nyt käytössäni on kaksi tietokonetta. Työläppärini ja siviiliäppärini. Niinpä samaan muistiinpanotiedostoon kirjoittaminen on hankalaa -- tosin aloin käyttämään Google Notebookia joka ratkaisee tämän ongelman mainiosti.
Tunnisteet: introspektio ja muita väärin käytettyjä sivistyssanoja
posted by erityistutkija at 12:16 ap.
1 Comments:
Kai sitä täytyy kiittää moisesta, kohteliaisuutena ottamastani, tiedonannosta. Näyrästi kumarran ja kiitän siis.
Sanallisesti, taitaa jopa olla pränttinä kirjoituksissani, olen tehnyt tietylaisen omistuskirjoituksen, joka ei raukea olosuhteiden muututtua. Joskin omistuskirjoitus virheellisesti tuntuu muilla vastaavan sitä, että tekstin sisältö olisi täysin omistuskohdelähtöistä. Näin ei ole, toivottavasti ainakaan.
Asianlaitaa millään tavalla salaamatta keneltäkään, ko. kanava on avattiin itseterapioinnin ajatuksella, poispyrkimykseksi vielä hetki sitten vallitsevasta tunnelmasta. Tuota pohjatunnelmaa on tullut kosketeltua melko useasti tekstien välityksellä monessakin eri perspektiivissä. Kermana kakun päällä ilmenee tietysti moninaiset otokset tunne-elämän kompuroinnista, mutta siitä huolimatta on vain ymmärryksen puutetta koota sisältö "yhden suhteen ruotimiseen". Ei saa luulla liikoja.
Yhden miehen armeijana voi toden totta ilmaista oman mielipiteen omista mittareista lähtöisenä, mutta mitään universaalia totuutta sillä ei saavuteta. Enkä usko lähteen niin ajatelleenkaan, akateemisesta vinkkelistään huolimatta. Tason parantaminen vaatii aina enemmän ja enemmän, kun rima kohoaa ylemmäs, ja kuten on todettu, ilman vaadittavaa moodia ei synny edes suorituksen arvoista yritelmää. Itse näen teksteissäni myös sen, miten lapsenusko ja siihen liityvä tiedostamattomuuden turva katoaa pala palalta. On tärkeää kasvaa, mutta tuntuu että paremmuus olisi sidottu aikuisuuteen ja tietämykseen. Lapseus ei sovi kuvaan. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Onko se siis sitä paranemista kaiken aikaa, tiedä siitä.
Tunteista kirjoittaminen, ylipäätään tunteminen ja olotilojen tunnistaminen on taiteenlaji jo itsessään, empatiasta puhumattakaan. Epäsuoralla kommunikaatiolla kykenee tuomaan ilmi niitä asioita, joita ei keskusteluuden hetkellisyydessä ehdi ulos sylkemään ajatuksen rönsyämättä tai niitä, jotka ovat syvyydeltään sen verran voimakkaita, korulauseettomia, että rohkeus ei riitä suullisessa kanssakäynnissä. Tunteiden peittely ei ole sama, kuin tunteettomuus, vaikka ne saattavat ilmetä samanlaisesti. Kun tunteita ei pura kirjoituksiin, tekemisiin tai sanomisiin, pakkaantuvat ne jonnekin sisäiseen sopukkaan ja se vie alitajuntaisesti hirveän määrän resursseja, joita siihen itse elämiseen pitäisi käyttää.
Kokemisen vastineena tunteet ilmaisevat sitä suuntaa minne olisi kunkin tyydyttävintä tähdätä. Mitä sitten vaikka (kun) mieli/tunteet muuttuvat matkalla? Toiseen asiaan liittyen käytiin samasisältöinen keskustelu eli jos on pisteessä A ja alkaa haluamaan pisteeseen B, sieltä ehkä C:n ja D:n kautta ymmärtää kaipaavansa takaisin A:han, niin sen lisäksi, että on lähtöruudussa taas, on aikaa ts. elämää kulunut kokemuksiin matkan varrella. Esimerkiksi erotilastojen pienentämiseksi on kehitetty ties mitä automaattisesti erääntyviä avioliittoja. Väliaikaisuus on kohta olettamaa. Kun eläminen perustuu rajattomaan kehitykseen, niin eiköhän se ikuinen onnikin jostain vielä löydy. Sitä voi vaikka odottaa persiillään tai sitten kokeilla arpaonneaan. Todistetusti kukin tyylillään - ja taidoillaan.
Tämä novelli olisi ehkä ollut asiallisinta julkaista aivan omana tekeleenään, mutta sen julkisuusarvo olisi silloin lähestynyt hyvin likelti nollaa. Tällaisella argumentoinnillani tietysti vain ilmaismarkkinoin isommilla vesillä, vaikka lukijakunnan laajuus ei ole kirjoitusmotivaattorini laisinkaan, suorituspaine ennemminkin. Pohja-ajatuksena tällä alkuperään enää löyhästi liittyvällä tekstillä oli tarkoitus kertoa, että löytyy ihmisiä, jotka määrittelevät Erityistutkijankin aivan muiden meriittien pohjalta, kuin sen, että miten ja mistä blogi päivittyy ja mitä postiluukusta kolahtaa.
/Kirjoittaminen puhdistaa. Ja sen jälkeen hävettää, hetken aikaa./ Näin on!
Lähetä kommentti
<< Home