Kaupunki lumisadepallossa

En tiedä mitä odotin Kaupungilta. Slaavilaisella mielenlaadulla varustettuna ja vahvasti nostalgiaan taipuvaisena näen nykyhetken aina kurjana rypemisenä. Mahdollisuudet ovat tulevaisuudessa, rakkaus menneisyydessä. Kaupunki oli umpioitu ja siivosti säilötty maisema lumisadepallossa ja nyt menin avaamaan sen. Pelkäsin, että joko turmelen menneisyyden tai sitten herään ja huomaan etteivät menneisyydessä toteutuneet mahdollisuudet olekaan enää lupaus tulevasta. Missä vaiheessa saavutan lakipisteen, minkä jälkeen vain tyydytään siihen mitä satutaan saamaan?

Ei käynyt kumpikaan. Kaupunki oli juuri sellainen kuin muistinkin, vain vielä äveriäämpi kuin muistin. Sanalla sanoen epätodellinen. Ja samalla niin perin tuttu. Julkisivut ja puutarhat kuin kulissit (Ann'in sanoin, it's not gardening, it's manicuring), autot saivat Piilaakson näyttämään hyvin keskiverrolta. Downtownia mainostetaan New Yorkin downtownin jälkeen tiheimmin asutuksi, sen vuoksi että siellä nimenomaan asutaan. Missä nämä ihmiset käyvät töissä, se ei minulle selvinnyt puolentoista vuoden aikana eikä selvinnyt nytkään. Aurinko paistoi, kirsikkapuut kukkivat, terveet ja kauniit ja nuoret luomunuketihmiset lenkkeilivät pitkin English Bayta. Olen nähnyt kaupungin kääntöpuolen, mutta se ei näyttäytyt minulle, ei tänä perjantaina ainakaan. Astuin pallon sisälle ja tarkastalin sitä hetken, mutta selvempinä hetkinäni en nähnyt tekemissäni ratkaisuissa karkeaa virhettä.

Tavoitteet asettuvat aina ympäristön asettamalle tasolle. Ikävä kyllä niitä selvempiä hetkiä ei ole tarjolla kuin kovin rajattu määrä.