Uudelleenlaskukimara

View Larger MapLähes vuorokauden kestäneen matkustamisen jälkeen välitön auton vuokra-auton rattiin hyppääminen ei tunnu parhaalta mahdolliselta idealta. Nationalin parkkipaikalla on vain kaksi mid-size autoa jäljellä. Tarjoan toista, Pontiacin G6:tta pyylevälle naishenkilölle ja hyppään itse Toyota Priuksen ratin taakse. Elektroniikkaa piisaa ensikertalaiselle. Säädettyäni aikani Garminin navigaattorin kanssa yritän käynnistää itse autoa. Power-nappulan painaminen ei auta. Toimistolta tuli mukaan vain pieni musta kauko-ohjain vailla varsinaista metalliavainta. Muistan Professorin autossa olleen etälukijan jolle namistaa piti näyttää. Kuljetan sadatellen muovinpalasta pitkin rattia ja kojelautaa, välillä Power-nappulaa painelle, vailla menestystä. Vasta sitten huomaan että ratin vieressä todellakin on pieni musta aukko, mustassa kojelaudassa, jonne se musta muovinkappale piti ängetä. Voilá. Priuksen keskikonsolin näyttö täytyy erinäisistä diagrammeista ja kätevä oloisista käyristä. Odotan silti hetken ennen kuin auton moottori viimein alkaa hyrisemään. En ihmettele että ihmisiä jää parkkipaikalta lähtevien hybridien alle, sen verran äänetön auto on akulla kulkiessaan.

Navigaattorin auvoisella opastuksella laskettelen pitkin valtatietä 101 kohti lounasta. Neljä kaistaa alla, aurinko paistaa ja meri välkehtii, radiosta soi 90-luvun grunge, kuinkas muutenkaan. Väsymyksestä huolimatta kaikki tuntuu jotenkin hirvittävän helpolta, itsestään selvältä ja vain... tutulta. Siitäkin huolimatta että löydän itseni oikeasta osoitteesta El Camino Realilta mutta väärästä kaupungista: tie jatkuu periaatteessa koko matkan Meksikoon asti ja pikkukaupungit -- paremminkin lähiöt -- vaihtuvat toisiksi vailla suurempia seremonioita.

Hetkeä myöhemmin olen Palo Alton Sheratonissa. Hotelli on juuri niin geneerinen amerikkalainen neljän tähden hotelli kuin voi olla. Ainoa varsinaisesti uusi asia on se, että huoneen kahvinkeitin on Starbucksin brändäämä. Lukiessani aulassa sähköpostejani ja yrittäessäni sumplia Friscon ja Palo Alton palavereja törmään yhteen "mulla on rahaa" VP:iin ja pariin teollisuusprofessoriin joiden seurassa valveillaoloaikani ylittää ensimmäisen vuorokauden rajan. Vältän alkukeittoa koska pelkään nuokahtavani ja hukkuvani siihen. Kuuntelen kun mobiilihylsyt lentävät ja yritän kalastella irtopisteitä valitsemalla seurueelle paremman tasoisen amaronen listasta, tietenkin VP:n edustusbudjetista. Vieressä istuva Cambridgen tutkija valittaa ja valittaa mutta en jaksa enää välittää. Saan puhuttua itseni vihdoin nukkumaan.

Perjantaina yritän kävellä vastapäätä olevan Stanfordin yliopiston kampukselle, mutta huomaan vasta vartin tallusteltuani kartan alareunassa seisovan tekstin "map not to scale". Niinpä tämäkin innovaatioyliopisto jää näkemättä. Parin päivän ajan ehdin seisomaan Sun Labsilla koomisena sidekickinä, syömään sushia ainoassa paikassa jonka opin Mountain View´ssa, palaveroimaan ja nukkumaan.

En nähnyt Piilaaksosta muuta kuin osia Palo Altosta, Menlo Parkista ja Mountain View´sta. Nekin auton ikkunasta, navigaattorin avulla suunnistaessani. Vaikuttavinta siinä vähässä oli juuri se, kuinka vähän vaikuttava paikka itsessään oli. Ruutukaavaan rakennettuja omakotitaloja, yksi päätie ja sen varrella kauppoja ja ravintoloita. Lukuun ottamatta HWY:tä, saman efektin saa kävellessään katuja Google Mapsin suosiollisella avustuksella. San Fransisco olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen paikka, mutta missäs välissä sinne ehdit. Niinpä.

Prius söi sadan kilomerin matkalla gallonan verran bensaa.