Nej, det kan jag inte

Kyllä aikuisella miehellä on hyvä purjevene olla. Tämän suuntaisia aatoksia pyöri pienessä päässäni joskus kuluneen kesän jälkipuoliskolla, kun miehissä suunnittelimme kajuuttaan sopivien jalojuomien laatua.

Se oli aikaa ennen syksyistä Epookkia, jonka jälkeen asiat menivät pääsääntöisesti ns. päin vittua (tm), niin maailmalla kuin vähän lähempänäkin. Tuohon aikaan oli reissattu pitkin Keski-Eurooppaa, yövytty torinolaisten professorien loma-asunnolla Portofinon liepeillä, hengailtu täydellä ylläpidolla Zürichissä, kierrelty baskien opastamana pitkin Bilbaon katuja ja muuten vaan oltu huoletonna.

Olinhan kokenut merten konkari, istuttuani purjeveneessä juomassa kaljaa jo kolmasti ennen 30 jalkaisen purren hankkimista. Suoraan Turun saaristoon, ei sitä järvellä tule kuin vihaiseksi.

Kerran ehdin venhosen jo viedä vesille. Pinnassa ehdin istumaan Airiston verran merikarttaa lukien, palkatun kapteenin valvovan silmän alla. Oman venhon kannella oli perin mukavaa maata piippu suussa ja punaviinilasi kädessä, katselemassa täysin esteetöntä, valosaasteen ulottumattomissa loistavaa tähtitaivasta. Sen verran opin, että tähtitaivaan ylenmääräisestä tuijoittelusta saattaa tulla pää kipeäksi seuraavana aamuna. Mielikuvatasolla ajatus joukosta 180-senttisiä neitejä ottamassa aurinkoa jahdin kannella itseni ohjatessa paattia kapteeninhattu päässä ei tunnu pahalta.

Eikä se mitään etten osaa purjehtia. Olenhan silti arvoltani, paitsi uimakandidaatti, myös saaristolaivuri.