Oikeus syödä leipää

Erityistutkija sai mennäviikolla palautetta, jonka mukaan tämä aivoröyhtäisy keskittyy liiaksi seikkailija-sankarin brändin luomiseen ja liian vähän tutkijan arjen kuvaamiseen. Koska kuluneesta työpäivästä ei jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville ja koska UBC:n kampusalueen päällä leijuva kaiken peittävä hernerokkasumu ei varsinaisesti houkuta budoaarista (ns. naisten pukeutumishuone) poistumiseen, tyydyn siis kirjoittamaan jotain yleisluontoista Kanadan ihmemaasta. Lähdekritiikkiä suositellaan jälleen kerran.

Siinä missä Suuren Tutkintouudistuksen yhteydessä suomalaiset yliopistot siirtyivät -- ainakin teoriassa -- kaksiportaiseen perustutkintorakenteeseen, tämä rakenne on ollut käsittääkseni voimassa täällä päin maailmaa jo ammoisista ajoista lähtien. Opiskelijat maksavat lukukausimaksuja, jotka UBC:n tapauksessa ovat keskimäärin kanadalaisilta opiskelijoilta $4000 vuodessa ja ulkomaalaisilta opiskelijoilta $20000. Maksuissa on tutkintokohtaisia eroja, ja esimerkiksi lääkäriksi opiskelevilta veloitetaan huomattavasti suolaisemmat oppirahat.

Opiskelijat ovat yleensä undergradeja kolme vuotta ja tämän ajan opinnot noudattavat suhteellisen ennaltamäärättyä ohjelmaa. Lukuvuosi koostuu kahdesta lukukaudesta, joiden keskellä pidetään televisiostakin tutut midterm-koeviikot (vastaisikohan midterm suomalaista välikoetta). Opiskelijat pyrkivät pitämään suoritustensa keskiarvon (GPA:n) riittävän korkeana. Mikäli opintomenestys ei pysyttele tietyllä minimitasolla, heitä uhkaa pahimmassa tapauksessa opinto-oikeuden pysyvä menettäminen tai ainakin mahdollisten opintosuuntien rajoittaminen. Masters-tutkintoa tekevät opiskelijat (gradstudentit) valitaan puhtaasti keskiarvon perusteella: jos opiskelut menevät ns. päin persettä, opiskelija voi käytännössä heittää hyvästi haluamalleen pääaineelle jo se on hiemankin suositumpi. Käytännössä sekä lukuvuoden maksullisuus että kilpailu erikoistumispaikoista näkyy paikallisten opiskelijoiden opiskelumotivaatiossa.

En ole osallistunut oman tiedekuntani opetukseen vieläkään, joten tuntumani käytännön opetuksesta ja painotuksista insinööripuolella perustuu pelkkään mutu-menetelmään. Ilmeisesti toisaalta teoriaa (lue: matematiikkaa) on vähemmän kuin vaikkapa Keski-Eurooppalaisessa järjestelmässä (todennäköisesti kuitenkin enemmän kuin suomalaisessa järjestelmässä), mutta toisaalta gradstudent-kursseilla pyritään myös noudattamaan jonkinlaisia tieteellisiä perusteita. Malli on kuitenkin Pohjois-Amerikkalainen eli käytännönläheinen. Uskoakseni opiskelijoiden luentoaktiivisuus on hieman parempi kuin Suomessa (heikompi se ei kai voisikaan olla) ja opiskelijoilta odotetaan kykyä kyseenalaistaa ja haastaa opettajaa. Samaan aikaan suhtautuminen professoreihin on hieman muodollisempi kuin Suomessa.

Yritin myös selvittää karkealla tasolla eroja ict-alan akateemisen ja toisaalta teollisen puolen palkoissa sekä verotuksissa Suomen ja Kanadan välillä. Nämä luvut ovat vielä enemmän hatusta vedettyjä, ne perustuvat erinäisiin Professoriliiton ilmoittamiin mediaanipalkkoihin ja toisaalta British Columbian provinssin ilmoittamiin lukuihin.

Suomessa professorien palkkahaitari oli vuonna 2002 välillä 3000€-6700€, mediaanipalkan ollessa 4500€. Täällä täyden professorin mediaanipalkka on käsittääkseni jossain 6000€:n paikkeilla. Itselläni ei ole kunnollisia vertailutietoja, mutta ilman työkokemusta UBC:n assistant professorin -- joka vastaisi kaiketi suomalaista yliassistenttia -- palkka olisi jotain 3600€/kk brutto. Tosin B.C. ja etenkin Vancouver on Kanadan kalleimpia alueita joten palkkoja on mahdollisesti hilattu ylöspäin.

B.C. kehui yhdysvaltalaisille ict-yrityksille suunnatussa mainonnassaan sitä, kuinka pieniä paikalliset työvoimakustannukset ovat sekä palkkojen että epäsuorien kustannuksien suhteen. Ilmoituksen mukaan ohjelmistosuunnitelijan mediaanipalkka olisi noin 6300€/kk siinä missä vastavalmistuneen ja ilman työkokemusta olevan vääntäjän alkupalkka asettunee noin 3400€/kk brutto.

Kuten arvata saattaa, tuloverotus on huomattavasti Suomea kohtuullisempi. Karkeasti ottaen tulovero menee seuraavasti: 65k€ vuosituloilla veroprosentti on 26%, 85k€ vuosituloilla puolestaan 29.5%, ja lopulta 130k€ vuosituloilla veroprosentti kapuaa jo lukemiin 34.1%. Kun verotus tuotteille ja palveluille (ml. esim. ajoneuvot) on yleensä 14% ja keskimääräiset hinnat hieman suomalaisia hintoja halvemmat, ostovoimaan sidottu ansiotaso taitaapi nousta suomalaista korkeammaksi.

Toisaalta kun näitä summia tarkastelee -- ja miettii että Yhdysvalloissa verot ovat vielä alhaisemmat ja palkat kovemmat -- tulee eittämättä mieleen kysymys: miksi maksaa laiskalle suomalaiselle/kanadalaiselle valkoperseelle moisia summia kun saman laadun saa Intiasta paljon, paljon halvemmalla. Vaikka ilmeisesti Kanada onkin kiristänyt työvoimapolitiikkaansa omia kansalaisiaan suojellakseen, juuri tänään käymäni keskustelun perusteella ict-alalla olisi tällä hetkellä jälleen suhteellisen hyvin töitä luvassa. Kanadassa töitä haettaessa työvoimaviranomaiset selvittävät ensin, onko kyseisellä alalla riittävästi kanadalaista työnhakijoita, ennen kuin päättävät oikeudesta hakea työpaikkaa. Itse asiassa postdoc-paikat ovat poikkeuksellisesti vapaita tästä menettelystä, joten akateemisen puolen ihmisille asiat on tehty vähän helpommaksi.

Kaiken tämän jälkeen mieleeni nousee yksi kysymys: pitäisiköhän sitä nauttia lasillinen raikasta keskiolutta?