Sen sellaiset

Missähän vaiheessa parasta ennen -päiväykseni meni umpeen? Entä milloin kykyni omaksua uusia asioita heikkeni ratkaisevasti ja kaikesta vähänkin teoreettisemmasta tai abstraktimmasta opiskelusta tulee ainoastaan pää kipeäksi? Tuntuu kuin olisin joku niistä 9-luokkalaisista öyhöttäjistä, joille jouduin matikkamaa-henkisesti tukiopettamaan visaisia pähkinöitä a'la "jos kaksi kertaa X on kymmenen, paljonko on X", ja nyt joudun pinnistelemään vähäisen kapaisteettini äärirajoilla. Tältäköhän se kuuluisa päätä puristava vanne tuntuu?

Vanne kiristää päätä opiskellessani japanin kieltä. Vanne puristaa päätäni opiskellessani Ecplisen ihmeitä. Vanne porautuu ohimoihini jopa lukiessani kotskaportaalin MADE-dokumentaatiota. Vanne hieroo takaraivon rikki yrittäessäni sulattaa internjetin neroputtien lähettämien linkkien sisältöjä aivoihini.

Olisi pitänyt jäädä viimeiselle niistä tasoista jolla olisin keekoillut kukkulan kungaksena kuten forssalainen asian ilmaisisi. Tosin minua valistettiin siitä, että postdoctoral research fellow -tasolla olen vielä hyvässä jamassa. Ilmeisesti vasta assistant professor siirtyy pahnan pohjimmaiseksi akateemisessa tenure-nokkimishierarkiassa. Yliopisto on muutenkin viheliäinen työympäristö: opiskelijoiden keski-ikä säilyy siinä parinkymmenen ikävuoden tienoilla, mutta itse sen kuin vanhenee. Ja kun ne nuoret on kuitenkin pidempiä, paremman näköisiä ja terveempiä kuin itse, ja varmaan viriilimpiäkin, katkeraksi se lyö. Perkeleen nulikat, painukaa omille pihoillenne pyörimään.

Toisin sanoen: olisi pitänyt jättää pasuunan soitua maistamatta hyvän ja pahan tiedon puusta vaikka kuinka United Fruit Corporation Jahvelta saamaansa osaa minulle tarjosi. [Edit: sitten melkein myöhästyin illalliselta tämän tyhmän kirjoituksen takia ja missasin viikon parhaan jälkiruuan.]