Köpiksen lautalla...
...eivät tällä kertaa laskeneet oktaavit hanurista kuten edesmenneessä huumorijulkaisu Pahkasiassa aikoinaan kuvailtiin. Sen sijaan Seattlen kone lähti myöhässä huonojen sääolosuhteiden vuoksi ja niinpä Helsingin portti vedettiin kiinni nenäni edessä. Kaikesta huolimatta SAS kunnostautui sekä ensimmäisen lennon että sitä seuranneen selvittelyn aikana paljon paremmin kuin muistan ko. yhtiön aiemmin suoriutuneen. Tarjoilu pelasi jopa äärimmäisessä sikaosastossa hämmentävän tehokkaasti ja ystävällisesti, sain siirrettyä lentoni pääkaupunkiseudun sijaan suoraan Tampereelle ja minua palvellut Helle Berry antoi hymyn kera vielä 100 DKK:n lohdutussetelin joka riitti juuri ja juuri päivälliseen keskiolen kera.
Kessuttaahan täällä sai näemmä kaikkialla ja tuntuu tuo keskimääräinen nuoriso olevan silmälle ystävällisemmästä muotista kuin mitä nykyisessä kotikaupungissani. Tämä on varmastikin vain illuusio.
Matka Seattleen muistutti siitä, kuinka tämä vajaan neljän kuukauden oleskelu uudella mantereella on jo tehnyt minut immuuniksi niille pienille detaljeille joille uusi elinympäristö altistaa. Tuoksut, värit, kasvillisuus, autot, kyltit, arkkitehtuuri. Kaikki näyttää jotenkin niin tutulta ja itsestäänselvältä, että silmä on jo turtunut. Seattlen downtown Space Needlen jälkeen näytti aika mukavalta alueelta, mitä nyt bussin ikkunasta katselin 1. katua ajettaessa.
Juuri ennen lähtöäni ilmastitieteilijä-parka onnistui kaatumaan pyörällään rientäessään sanomaan hyvästejään ja näyttämään kovin surkealta kyyneleet poskillaan. Tällä kertaa aihetta kyynelehtimiseen oli enemmän kuin eksoottisen sedän frisbee-episodin jälkeen: silmäluomi, silmän alunen ja otsa olivat naarmuilla, puoli otsaa oli kuhmulla ja silmälasit hajalla. Voi parkaa. Minulle tuli sellainen olo ettei minun pitäisi lähteä ollenkaan, kuka siitä tohtorista muuten huolen pitää.
Loppukaneettina todettakoot, että Skeleton Key oli aivan sairaan yhdentekevä pätkä, mutta War of the Worlds sen sijaan ihan suhteellisen viihdyttävä spielberg/cruise-raina.
Kessuttaahan täällä sai näemmä kaikkialla ja tuntuu tuo keskimääräinen nuoriso olevan silmälle ystävällisemmästä muotista kuin mitä nykyisessä kotikaupungissani. Tämä on varmastikin vain illuusio.
Matka Seattleen muistutti siitä, kuinka tämä vajaan neljän kuukauden oleskelu uudella mantereella on jo tehnyt minut immuuniksi niille pienille detaljeille joille uusi elinympäristö altistaa. Tuoksut, värit, kasvillisuus, autot, kyltit, arkkitehtuuri. Kaikki näyttää jotenkin niin tutulta ja itsestäänselvältä, että silmä on jo turtunut. Seattlen downtown Space Needlen jälkeen näytti aika mukavalta alueelta, mitä nyt bussin ikkunasta katselin 1. katua ajettaessa.
Juuri ennen lähtöäni ilmastitieteilijä-parka onnistui kaatumaan pyörällään rientäessään sanomaan hyvästejään ja näyttämään kovin surkealta kyyneleet poskillaan. Tällä kertaa aihetta kyynelehtimiseen oli enemmän kuin eksoottisen sedän frisbee-episodin jälkeen: silmäluomi, silmän alunen ja otsa olivat naarmuilla, puoli otsaa oli kuhmulla ja silmälasit hajalla. Voi parkaa. Minulle tuli sellainen olo ettei minun pitäisi lähteä ollenkaan, kuka siitä tohtorista muuten huolen pitää.
Loppukaneettina todettakoot, että Skeleton Key oli aivan sairaan yhdentekevä pätkä, mutta War of the Worlds sen sijaan ihan suhteellisen viihdyttävä spielberg/cruise-raina.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home