Possujuna

Tuntuu siltä, että suurin osa paikallisista turvallisuutta luovista mekanismeista ovat ennemminkin tarkoitettu luomaan kuvaa turvallisuudesta. SkyTrain-asemilla olevat erilliset katkomaalauksilla merkityt jatkuvan kameravalvonnan alueet ovat vähän kuin ne siniset hätätolpat kampuksella. Varmasti niistä voi olla ihan oikeastikin hyötyä, mutta ennenkaikkea ne osoittavat olemassaolollaan, että on olemassa turvallisuutta valvovia instituutioita. Minä en itse asiassa koe valvontakameroita fascistin lyömäaseeksi ja isoveljen valvovaksi silmäksi. Jos jotakuta tässä miljoonien ihmisten kaupunkirykelmässä kiinnostaa että minä matkaan Waterfrontilta Metrotowniin, niin siitä vain. Kaikenlainen kitinä yksityisyyden viimeisetkin rippeet tuhoavasta kameravalvonnasta tuntuu olevan lähinnä tarpeellista, jotta romantikot voivat kokea elävänsä silleen täysillä natsiyhteiskunnan puristuksessa.

Sen sijaan turvamiehille -- tai pikemminkin Transit-poliisille, jolla on kyllä kaikki poliisin valtuudet -- myönnetty aseenkanto-oikeus ei erityisesti nosta kokemaani turvallisuudentunnettani. Matkustaessani Metrotownista kohti Columbiaa junapolliisit tarkistivat ensimmäistä kertaa minun läsnäollessani matkalippuja junassa. Ja vaikka olin taatusti leimannut lippuni kolmea minuuttia aiemmin portilla, se oli näppärästi ehtinyt kadota matkalla laiturilta junaan. Polliisin tiedustellessa lippua kaivoin lipun taskustani, jossa sen piti olla, vaan huomasin lähes professorimaisesti ojentaneeni sedälle pussillisen vihreää teetä. Polliisi kiitti kohteliaasti teestä ja johdatti minut ulos junasta seuraavalla asemalla. Kovan hakemisen jälkeen teepussin seuraksi tuli neljä käytettyä translink-lippua. Polliisi vilkaisi minua hetken, totesi minun näyttävän rehelliseltä kansalaiselta ja kehotti minut käymään ostamassa uuden matkalipun. Vasta myöhemmin tajusin, että itse asiassa polliisi olisi voinut lätkäistä minulle parahultaisen $173 tarkastusmaksun. Kerrankin minun pärställäni kävi näin päin.

Huolimatta pienimuotoisesta viivästymisestä ehdin sovitulle illalliselle Annin ja Jessican kanssa ajoissa. Valittu kreikkalainen ravintola (Taverna Greca) oli varsin mukava, palvelu oli hyvää ja näköalat varsin hienot, mutta ennenkaikkea nautin tuosta seurasta kovasti paljon, etenkin kun jälkimmäinenkin pääsi tällä kertaa paikalle. Harmillisesti sain vasta nyt kutsun Vancouverin saarelle viettämään joulua heidän perhepiirissään, joten olin jo ehtinyt varmistamaan tämän tulevan Suomen matkan. Nyt jäi sitten aito pohjoisamerikkalainen joulu kokematta. Voi voi.

Ei kai tässä auta itku markkinoilla.