Rekonstruoidun takaiskuventtiilin myöhemmät vaiheet II

Julkaisematon teksti lokakuun 18. päivältä:

Ensimmäiset kahdeksan vuotta luulin että se johtuisi eväkkäistä. Sitten se tuli kahdesti, siivekkäistä. Sitten se tuli vaikka pysyin erossa kuolleesta lihasta.

Viimeisellä kerralla näytteestä oli puolet jäljellä, kylmässä odottamassa. Nyt tein tiedettä omalla ruumiilla, vailla eettisen työryhmän lausuntoja. Mutta kauhukseni huomasin, etten onnistunut edes toistamaan sitä.

Joka kerralla toivon että modaukset kestäisivät vielä tämän yhden kerran hajoamatta, etteivät ne vielä antavatko ne periksi kuten joillekin epäonnisille on päässyt käymään. Yritän olla pelkäämättä kuten aikana ennen modauksia, mutta se tapahtuu yhä uesammin ja useammin.

Tänään tilanne muuttui symmetriseksi sillä sen aiheutti jotain joka ei aiheuttanut sitä eilen. Kolme viikkoa on liian vähän. Tarvitsenko tätä muistuttamaan siltä, miten hienoa elämä on ilman tätä? Mietin maatessani että jos tämä muuttuu pahemmaksi, alan saatana imuroimaan pollea kuin Cobain.

Ja tämä tietenkin muutamaa tuntia ennen erästä sovittua ammatillista tapaamista. Kovasti riemuittiin demokraattien voitosta mutta minun sisukseni ovat aladoobia. Vituttaa.