Aaton laskettelusessioni Cypressillä typistyi yhden vedon mittaiseksi, kun hissit pysäytettiin myrskyn takia. Tuuli oli niin kova, että kääntyminen toiseen suuntaan vaati jonkinasteisia ponnisteluja. Osasta Vancouveria menivät taas sähköt. Ehkä on parempi että kaikki menee tässä kaupungissa käteen nyt eikä vasta vuoden 2010 olympialaisten aikaan.
Aaton ainoa hiljentyminen tapahtuu miedosti homeelta haisevassa autossa 4. kadun Safewayn parkkipaikalla. Radiotaajuudet on ahdettu täyteen toinen toistaan heikkotasoisempia rokkijasporttia-kanavia. Valon pimeään tuo ranskankielinen Radio Canada joka soitaa joulun kunniaksi pelkkää klassista musiikkia. Kuuntelen Ave Mariaa, ulkona sataa kaatamalla, kello on lähestymässä kuutta ja ihmiset ramppaavat ostoksille. Kapitalistit antavat myöten joulurauhalle ja sulkevat puotiensa ovet, mutta vain vuorokaudeksi. Tien vastapuolella olevan leipomon liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat kuin leuat yrittäen syödä ohikulkevat ihmiset, yksi kerrallaan ja aina epäonnistuen.
Istun taatelikakku sylissä, sama kakku joka ei kelvannut nyyttäreillä kenellekään. En kuulemma
myynyt kakkuani riittävästi. Kilpailuyhteiskunta parhaimmillaan. Minua ei kiinnosta myydä kakkuani. Havaitsen analogian taatelikakun ja tutkimukseni välillä: minua ei liioin kiinnosta myydä jälkimmäistä kenellekään. Edellisestä ei ole niin väliksi, jälkimmäinen tulee osoittautumaan ratkaisevaksi puutteeksi akateemisessa maailmassa menestymisessäni. Insinööritieteissä harvoin on yhtä ainoaa, oikeaa ratkaisua, joten sitä omaa ratkaisua pitää osata myydä. Totta kai aikuisten oikeasti itseään pitäisi tyrkyttää ja tuoda framille: en voi odottaa kenenkään olevan niin kiinnostunut
minusta upeana ja vahvana pyksilönä, että ihmiset itse ymmärtäisivät nerokkuuni äärettömyyden. Tutkimukseni on taatelikakku.
Vietämme aattoillan Orcunin asunnolla. Syömme, juomme, ratkaisemme visaisia pähkinöitä ja pelaamme resurssienhallinta- ja matematiikkapelejä.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home