Maanantain tuokiokuva
Päätän syödä lounaani University Villagen kansainvälisessä food fairissa. Törmään matkallani saksalaiseen postdociin, naapuriini, jonka humalassa kertomat toinen toistaan fantastisemmat tarinat seksuaalisista saavutuksistaan jaksoivat huvittaa vielä vuosi sitten. Miesparka on minun ikäiseni mutta siinä missä minä olen paikallisen naiskomitean loppulauselman mukaan too cool to be 32, hänellä on raaka pälvikalju ja rantapallon kokoinen maha. Haettuaan turhaan töitä viimeisen vuoden ajan, hänen työlupansa Kanadassa umpeutuu ja hän muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin vanhempiensa luokse asumaan. Hän sai töitä lähikirjastosta.
En tiedä kuinka paljon hänen tilanteensa itse asiassa eroaa omastani: työlupani loppuu niin ikään vuoden lopussa ja kun palaan Suomeen, asun joka tapauksessa lapsuudenkodissani. Omistavan ja kontrolloivan luokan jäsenenä aion jatkaa vuokralaisteni kiristämistä samalla kun itse elän kotona ja vaadin isäukkoa kantamaan kaupasta lisää kaljaa. Onneksi rasvaprosenttini on siedettävä 15% (josta tosin kaikki kerääntyy vyötärölle ja miestisseihin) ja tukkaa löytyy päästä ihan riittävästi.
Tilaamani kiinalainen ruoka on pahaa, suorastaan järkyttävän pahaa. Pakotan itseni kuitenkin syömään. Collegen illalliset on loppu, joten joudun joko ostamaan pakasteruokaa tai sitten syömään ulkona. Olen kuullut kiinalaisten kaverieni suusta että Vancouverissa tarjottava ruoka on liian länsimaista heidän makuunsa. Minusta paikallinen kiinalainen ruoka on liian vähän länsimaista ja aivan liian autenttista: mukaan lyödään yleensä kursailematta kaikki mitä ruhosta irti lähtee. Valitsemani kojun ruokaa ei tosin olisi pelastanut edes ensiluokkainen kobe-liha.
Ilmassa on rasvan käry. Suureksi osaksi aasialaisia opiskelijoita. Vähän ihmisiä, moni on mennyt jouluksi kotiin. Pidän takin päälläni jottei rasvan haju tarttuisi paitaani. Luen UBC:n kuntoilukeskuksen ilmaisjakelulehteä. Olen vihdoin päässyt korealaisen ruuan makuun, jota Kokkarinen aikoinaan blogissaan jaksoi mainostaa. Myöhemmin istun 99:n kyydissä. Kirjoitan tätä teksti kännykkääni ja vilkaisen ulos hahmottaakseni missä olen. Ikkunasta näkyy Starbucks ja CIBCn pankkiautomaatti, eivät kumpikaan erityisen hyviä tuntomerkkejä.
Raahaan itseni Broadwayn ja Granvillen kulman Chaptersin kirjakauppaan. Katselen puolihuolimattomasti kielten opiskeluun tarkoitettua materiaalia. Hyllystä löytyy yksi minimaalisen kokoinen ruotsin kielen sanakirja, jonka vieressä on liuta monta kertaa suurempia sanskriitin kielen oppikirjoja ja yksi urdun kielen harjoituskirja. Venäjälle on oma hyllyrivinsä. Espanjalle on oma hyllynsä. Yritin etsiä ranskan kielen kirjoja kunnes tajusin, että kaksikielisessä Kanadassa ranska ei kuulu kategorian "foreign languages" alle.
Kirjakaupassa on liuta tuoleja joissa voi istua lukemassa kirjoja ennen ostamista. Luen läpi career coaching-psykologin suosittelemaa kirjaa. Kirjan kirjoittaja on ainakin valinnut uransa hyvin: uusi vuotuinen painos on otettu vuodesta 1970 lähtien ja kansi mainostaa kirjaa myydyn 9 miljoonaa kopiota. Ajattelen että kirja maksaa puolentoista olutpitcherin verran ja päätän ostaa sen. Kassalle jonottaessani käteeni tarttuu Dawkinsin God Delusion mutta jätän sen toistaiseksi ostamatta.
Urakirjassa kerrotaan, että pohjoisamerikkalaisten työnantajien tapoihin kuuluu vainvihkaa selvittää, polttaako työnhakija vai ei. Washingtonin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kahdesta samalla viivalla olevasta hakijasta tupakoimaton voittaa tupakoivan 94% tapauksista. Pitäisi kai olla tyytyväinen kun en ole polttanut elokuun puolen välin jälkeen kessua kuin pari hassua kertaa bacchuksen palvonnan yhteydessä. Olen edelleen varma että niiden 2000 jo valmiiksi syöpää aiheuttavan aineen päälle ne vielä jotenkin denaturoivat paikalliset tupakat. Lopettaminen tai ainakin polttamisen radikaali vähentäminen on täällä helppoa: sosiaalinen paine ja se, ettei kukaan muukaan polta, tekee tupakoinnista viileän tavan ainoastaan Hastingsin ja Commercialin läheisyydessä. Ei silti, etteikö kessuttaminen olisi hienointa puuhaa mitä ihminen voi tehdä. Aina välillä muistan, että Suomessa saa vieläkin polttaa sisällä. Mikään ei ole niin rasittava kuin entinen tupakoitsija, paitsi ehkä entinen alkoholisti.
En tiedä kuinka paljon hänen tilanteensa itse asiassa eroaa omastani: työlupani loppuu niin ikään vuoden lopussa ja kun palaan Suomeen, asun joka tapauksessa lapsuudenkodissani. Omistavan ja kontrolloivan luokan jäsenenä aion jatkaa vuokralaisteni kiristämistä samalla kun itse elän kotona ja vaadin isäukkoa kantamaan kaupasta lisää kaljaa. Onneksi rasvaprosenttini on siedettävä 15% (josta tosin kaikki kerääntyy vyötärölle ja miestisseihin) ja tukkaa löytyy päästä ihan riittävästi.
Tilaamani kiinalainen ruoka on pahaa, suorastaan järkyttävän pahaa. Pakotan itseni kuitenkin syömään. Collegen illalliset on loppu, joten joudun joko ostamaan pakasteruokaa tai sitten syömään ulkona. Olen kuullut kiinalaisten kaverieni suusta että Vancouverissa tarjottava ruoka on liian länsimaista heidän makuunsa. Minusta paikallinen kiinalainen ruoka on liian vähän länsimaista ja aivan liian autenttista: mukaan lyödään yleensä kursailematta kaikki mitä ruhosta irti lähtee. Valitsemani kojun ruokaa ei tosin olisi pelastanut edes ensiluokkainen kobe-liha.
Ilmassa on rasvan käry. Suureksi osaksi aasialaisia opiskelijoita. Vähän ihmisiä, moni on mennyt jouluksi kotiin. Pidän takin päälläni jottei rasvan haju tarttuisi paitaani. Luen UBC:n kuntoilukeskuksen ilmaisjakelulehteä. Olen vihdoin päässyt korealaisen ruuan makuun, jota Kokkarinen aikoinaan blogissaan jaksoi mainostaa. Myöhemmin istun 99:n kyydissä. Kirjoitan tätä teksti kännykkääni ja vilkaisen ulos hahmottaakseni missä olen. Ikkunasta näkyy Starbucks ja CIBCn pankkiautomaatti, eivät kumpikaan erityisen hyviä tuntomerkkejä.
Raahaan itseni Broadwayn ja Granvillen kulman Chaptersin kirjakauppaan. Katselen puolihuolimattomasti kielten opiskeluun tarkoitettua materiaalia. Hyllystä löytyy yksi minimaalisen kokoinen ruotsin kielen sanakirja, jonka vieressä on liuta monta kertaa suurempia sanskriitin kielen oppikirjoja ja yksi urdun kielen harjoituskirja. Venäjälle on oma hyllyrivinsä. Espanjalle on oma hyllynsä. Yritin etsiä ranskan kielen kirjoja kunnes tajusin, että kaksikielisessä Kanadassa ranska ei kuulu kategorian "foreign languages" alle.
Kirjakaupassa on liuta tuoleja joissa voi istua lukemassa kirjoja ennen ostamista. Luen läpi career coaching-psykologin suosittelemaa kirjaa. Kirjan kirjoittaja on ainakin valinnut uransa hyvin: uusi vuotuinen painos on otettu vuodesta 1970 lähtien ja kansi mainostaa kirjaa myydyn 9 miljoonaa kopiota. Ajattelen että kirja maksaa puolentoista olutpitcherin verran ja päätän ostaa sen. Kassalle jonottaessani käteeni tarttuu Dawkinsin God Delusion mutta jätän sen toistaiseksi ostamatta.
Urakirjassa kerrotaan, että pohjoisamerikkalaisten työnantajien tapoihin kuuluu vainvihkaa selvittää, polttaako työnhakija vai ei. Washingtonin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kahdesta samalla viivalla olevasta hakijasta tupakoimaton voittaa tupakoivan 94% tapauksista. Pitäisi kai olla tyytyväinen kun en ole polttanut elokuun puolen välin jälkeen kessua kuin pari hassua kertaa bacchuksen palvonnan yhteydessä. Olen edelleen varma että niiden 2000 jo valmiiksi syöpää aiheuttavan aineen päälle ne vielä jotenkin denaturoivat paikalliset tupakat. Lopettaminen tai ainakin polttamisen radikaali vähentäminen on täällä helppoa: sosiaalinen paine ja se, ettei kukaan muukaan polta, tekee tupakoinnista viileän tavan ainoastaan Hastingsin ja Commercialin läheisyydessä. Ei silti, etteikö kessuttaminen olisi hienointa puuhaa mitä ihminen voi tehdä. Aina välillä muistan, että Suomessa saa vieläkin polttaa sisällä. Mikään ei ole niin rasittava kuin entinen tupakoitsija, paitsi ehkä entinen alkoholisti.
posted by erityistutkija at 11:13 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home