Addiktio

Syytän teollisuuteen siirtynyttä nimimerkkiä "R" siitä, että minulle on kehittynyt ylenmääräisen etanolin imppaamisen, nikotiinin piikittämisen, feromonien metsästämisen ja yleisen irstailun lisäksi myös eräs haitallinen addiktio: Battlestar Galactica. Se uudempi versio, ei 70- ja 80-luvun taitteen aikainen lapsuudesta tuttu versio. Olen tosin säästynyt näkemästä vanhaa versiota uudelleen, joten elän edelleen lapsenomaisessa uskossa jonka mukaan vanhat cylonit olivat paljon viileämpiä. Olisin mielelläni pitänyt tämän illuusion myös Ritari Ässän ja David Hasselhofin suhteen, mutta kirottu SubTV (vai olikos se MTV3) meni pilaamaan hyvät muistot jo ajat sitten. (David Hasselhoff -lennokin rooli rakkauden porttien avaamisessa on sen sijaan ollut keskeinen Kanadassa oloni ajan).

Sen sijaan että menisin nukkumaan siedettän ajoissa, toljotan yhä uusia BSG:n episodeja yömyöhälle asti. En edes ymmärrä miksi sarja on koukuttanut niin vahvasti. Näyttelijätyö ei ole nyt niin loistavaa (tosin vanha viiksivallu Olmos tekee hyvää, joskin yksioikoista roolia Adamana), efektit ovat ihan kelvollisia mutta silti selvästi CGI:tä, ja hahmojen psykologia sekä osa juonenkäänteistä on liiankin selvästi rakennettu uusia cliffhangereita ajatellen. Enkä edes yritä miettiä sarjan kuvaamassa universumissa olevia useamman cylonien emäaluksen kokoisia teknillistieteellisiä reikiä.

Mutta kuitenkin; jokin tuossa sarjassa koukuttaa armottomasti, kunhan hyväksyy BSG:n maailman sisäisen logiikan ja lainalaisuudet. Ja mitä olen 3. tuotantokauden puoleen väliin asti seurannut, sarja muuttuu kaiken aikaa synkemmäksi ja jopa runollisemmaksi. On jotenkin hienoa pitkästä aikaa fanittaa jotain. Niinpä aion kirjoittamisen sijaan katsoa 3. tuotantokauden 6. episodia ja juoda Granville Islandin panemaa keskiolutta. Ja sitten taas aamulla herään liian myöhään, ja ehdin salille vasta yhdentoista aikoihin, ja koko päivä myöhästyy.

[Kuva via Boing Boing.]

PS. Lukemani mukaan viimeisen Porissa tehdyn Karhu-erän sarjanumero on P63634N.