Tyhmyys, rumuus, anteeksipyyntö

Metodinen alemmuudentunto voi olla hyvä periaate blogeja kirjoittaessa, joskin toki samalla maneerisuudessaan rasittava vapaudu vankilasta -kortti. Blogia kirjoittavan lihan rumuuden ja huonouden julistamisella ei pitäisi periaatteessa olla erityistä merkitystä kirjoitettujen merkkijonojen kannalta. Vaikka tietenkin sillä on: rumasta lihasta noin keskimäärin nyt vain lähtee rumempia merkkijonoja. Ja jos julistaa ideoidensa olevan tyhmiä ja pyytelee anteeksi, kysymys kuuluu: miksi sitten kirjoitat? Taidat kuitenkin alitajuisesti uskoa että lihasäkkisi olisi vähän parempi kuin mitä raitilla keskimäärin vastaan vaappuu. Tämä on vähän kuin nippuni Introduction to included publications-luvun alussa seisoneeseen sitaattiin kieliasun tarkastajan antama tuskastunut kommentti: No miksi helvetissä hän sitten luki 81 ensimmäistä sivua, jos tässä kerran sanotaan ettei työllä ole sisältöä? (Sivumennen sanoen, sen olisi luullut tulleen jo selväksi kiiteltäessä viskipulloa Acknowledgementissä tai siteeratessa Riitta Nelimarkkaa Introductionissa).

Oikeassa maailmassa tuo alemmuudentunto aiheuttaa kuitenkin pelkkää vahinkoa itselle. Etenkin täällä jossa ei tämä nyt paskempi oo-tyyppisiä überkehuja ei löydy koko skaalasta. Minäkin valittelen tutkimuksen huonoutta professorille, joka lopulta ilmaisi itsestään selvän tosiasian: riippumatta tutkimukseni laadusta, jos en edes itse viitsi mainostaa sitä, tuskin kukaan muukaan sitä tekee puolestani (tässä hän oli tosin väärässä, niitä mainostajia on edelleenkin liikkeellä). Mikä vielä tärkeämpää, työnteon mielekkyys ei erityisesti lisäänny jos aloittaa aamunsa kiroamalla piirakan eli tutkimuksensa makua. Tämänhän toki kaikki oikeat ihmiset tiesivätkin, taidan vain itse ottaa nämä merkkijonot liian vakavasti.

Piti vain sanomani että sen akateemisen portfolion kirjoittaminen kasvattaa hetkeksi itsetuntoa, aivan kuten lähes minkä tahansa alan paperin lukeminen tai esityksen kuunteleminen. Sääli vaan että aivot ovat sillä lailla rikki, että heti kun kosketus ulkomaailmaan katoaa, sitä ei nouse megalomaanisessa uhossaan muiden yläpuolelle vaan sen sijaan alkaa murehtimaan omaa huonouttaan. Kun lopulta kaivoin esiin julkaisujeni foorumeiden hyväksymisprosentit ja impaktiarvot, ei tilanne taaskaan näyttänyt mitenkään kauhean pahalta. Tiesikö esim. R. että Lissabonissa suhde oli 30/135 eli 22%?