Lihavuuden vastustusyhdistys

Moottoripyöräilijä kaatuu Hämeensillan mukulakivillä. Nuori poika ja tyttöystävä, oletettavasti. Keski-ikäinen mies pysäyttää auton ja auttaa pyörän ylös. Nuoret jäävät Tillikan eteen. Kokemattomuutta lienee. Poika keskittyy tutkimaan pyöräänsä, tyttöystävä ei tunnu olevan yhtä tärkeä. Samankaltainen tarina kaukaa menneisyydestä nousee mieleeni. Poika nostaa pyörän pystyyn ja käynnistää. Tyttö on haluton nousemaan takaisin kyytiin, mutta lopulta myöntyy, käytännön syistä kenties.

Ulkona on kylmä. Minulla on vain tämä yksi takki, lähes kolme vuotta palvellut käytettynä ostettu Bundeswehrin rotsi. Sen hihat alkavat kulahtamaan mutta se on täydellinen vaate ja maksoi 30 euroa. Poistin saksanliput hihasta ennen kuin vedin sitä kertaakaan julkisesti päälleni. Siitä lähtien olen suhtautunut itsetietoisen ylenkatseisesti kun näen vaihtoehtoisia trendiperseitä jotka kantava kansallisvaltioiden symboleita päällään. Niin kuin minulla olisi varaa vittuilla kenellekään.

Henkilökohtaisesti saadun lukijapalautteen mukaan merkinnät -- ne vähäiset sellaiset -- olisivat saaneet häiritsevässä määrin seksuaalisviritteisen sivuvireen. Kirjoitustahtini on jatkunut lähes samankaltaisena kuin Vancouverissa, mutta merkinnät ovat saaneet paljon henkilökohtaisemman sävyn -- ei, synkeämmän sävyn. Siinä määrin että jonkinlaisen minimitason ylläpitämiseksi niitä enää viitsi siirtää blogiin.

Kirjoittaminen on kuin liikunta, se laskee painetta ulos koneista kun kone lähtee käymään ylikierroksilla. Blogimuodossa yksi suhteellisen merkityksetön mutta itselleen loputtoman mielenkiintoinen ihminen kirjoittaa suhteellisen merkityksettömistä aivoituksista miljoonien muiden blogien lomassa, ikävystyttävän usein kierrätetyistä asioista jotka ovat tapahtuneet ikävystyttävän monta kertaa aiemmin. Etenkin nyt, kun arjen sisällön voisi tiivistää taisteluksi kaiken syövää motivaation puutetta, apaattisuutta, erinäisiä riippuvuuksia ja haitallisia toimintamalleja vastaan, ja jossa eniten sisältöä elämään tuovat YMessengerin kautta toiselle mantereelle ylläpidettävät ihmissuhteet. Tärkeää on kai vain se, että tätä voi kirjoittaa ilman että kukaan keskeyttää tai sanoo vastaan tai repii alas puhujanpöntöstä. Vain vellominen on tärkeää.

Vancouverissa kirjoittaessani tällä projektilla oli jonkinlainen lisämerkitys, ehkä mahdollisuus kuvata elämää vieraassa kulttuurissa ja maailman parhaaksi valitussa kaupungissa jossa yllättävän harva on käynyt. Entä nyt? Seikkailijasankarin seikkailujen sijaan voisi yrittää siirtää kirjalliseen muotoon sitä millaisia riemukkaita hetkiä patologiseen alkoholinkäyttöön taipuvainen ruotosteluseurapiiri saa aikaiseksi.