Tarutädin kosto

Se oli taas oikeassa: heti kun pyörä vaihtui uutuuttaan viekoittelevasti kiiltelevään malliin, ja malli siirtyi kaltereiden takaa allekirjoittamattoman turvattomaan haltuun, matkaansaattautui armoton huoli siitä mihin sen vehkeen voi jättää ja kauankohan kestää ennen kuin joku Roopen Pyörärullaamolta tulee ja vetää sen osiin. Sisäpihan porttikongi on auki seitsemään asti, pyörätelineeseen on vaikea saada pyörää kiinni ja tupakkapurkin alla on joltain talon asukkaalta jäänyt sakkomaksu. Rikollisia on kaikkialla. Kotivakuutustakaan ei ole. Pitäisiköhän alkaa teekkariksi ja tuoda se sisälle taputeltavaksi?

Silti, se kiihtyy vallan mallikelpoisesti ja kerrankin on alla vehje jota ei (toistaiseksi) vituta keljuta ajaa. Toisin kuin 1987-vuoden Tunturi Marcello tahi $100 CADilla ostettu käytetty maastoromu. Jos siis jotain ylimääräistä materiaalista hyvää tähän ikävuoteen asti olisi saanut itselleen hankittua.

En vain tunne oloa oikein normaaliksi, kun siis kaiken mitä tekee pitäisi vituttaa keljuttaa.

Taloustutkimukselta soittivat ja haastattelivat Sosiaali- ja terveysministeriön uhkapeliriippuvuutta kartoittavaan kyselyyn. Pitäisi kai ryhtyä, siis uhkapelaamaan, kun tuo lienee ainoa riippuvuuden muoto jota tässä kelvottomassa kaljaasissa ei ole koskaan esiintynyt. Jos se vähentäisi niitä muita riippuvuuden muotoja.

Riippuvuudesta puheenollen, taidan lähteä riiuulle. Pyörälenkin kautta, tosin.