Tuhoamalla pelastaminen

En ole edistynyt kovin pitkälle sitten vuoden 2005 kirjoitukseni Ikävän kaipuu:

Ihmisaivot ovat siitä metka kapistus, että ne kuluttavat kohtuuttoman määrän ajatuskapasiteetistaan erilaisten menetettyjen asioiden märehtimiseen, sen sijaan että keskittyisivät nauttimaan nykyhetkestä tahi punomaan juonia tulevaisuuden varalle. Mistä muusta ne tuhannet murheelliset laulut ammennettaisiin paitsi nostalgiasta.

Itselleni nostalgia on kaipuuta jonka kohdetta ei paradoksaalisesti ole sellaisessa muodossa olemassa ennen menetyksen tapahtumista. Olennaista on menetys ja idealisoitu kuva siitä mitä on menetetty (vrt. menetetty lapsuus, menetetty Karjala, menetetty rakkaus). Niinpä nostalgia katsoo aina menneisyyteen eikä koskaan tulevaisuuteen. Se on polttoainetta lukemattom(a|i)lle joukolle itsesäälisiä ja itsekeskeisiä taidepläjäyksiä ja verkkopäiväkirjojen merkintöjä. Nostalgian avulla ei rakenneta mitään uutta. Rationaalinen menettelytapa liiallisten nostalgiatrippien vaivaamalle mielelle olisi analysoida mitä ja miksi asioita tapahtuu, ja ehkä löytää systemaattisia ja toistuvia malleja omasta käyttäytymisestään, joita muuttaa tai korjata tulevaisuutta silmälläpitäen.

Toisaalla kirjoitin, että optiot ja saavuttamattomat ideaalit ovat kätevämpiä kuin ikävän epätäydelliseksi usein osoittautuva todellisuus. Kun on kykenemätön nauttimaan nykyhetkestä, sitä ei suostu tekemään kompromisseja ja elämään nykyisyydessä.

Parasta on se, ettei tällä yhden hengen yhtiöllä ole arvoja, ei visiota, ei pitkän ajan strategiaa, ei lyhyen ajan tähtäimiä. Kun ei tiedä minne on menossa, kaikki tiet vievät perille. Ja matkan ajan voi sitten jurnuttaa synkeänä.
Tämä on kuin perinteinen eliminaatioon perustuvat ohjelmistoprojekti, jossa asiakas kertoo säännöllisin väliajoin, ettei tämäkään ollut sitä mitä hän haluaa.

Menneisyydellä ei ole merkitystä, sillä siihen ei voi enää vaikuttaa. Nostalgia on väistämätön, mutta turha tunne. Menneisyydestä voi ottaa opikseen jos sitä analysoi ja erittelee. Opiksi ottaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä itsensä ja omien motiiviensa arviointia on lähes mahdotonta suorittaa objektiivisesti.

Opiksi ottaminen on vaikeaa myös siksi, että vaikka tunnistaisi toimintamalleja joihin tulisi vaikuttaa, ihminen käyttäytyy arjessa pääsääntöisesti vaistonsa varassa, reagoiden asioihin tiedostamatta. En edes tiedä onko mahdollista muuttaa perusluonnettaan vaikka kuinka yrittäisi tietoisesti seurata käyttäytymistään ja motiivejaan, ja vaikuttaa omaan itseensä. Ihmispolo joutuu elämään itsensä kanssa koko elämänsä kuin siamilaiset kaksoset. Siksi olisi parasta saada itsestään oma paras ystävänsä. Muuten elämä vihollisen kanssa voi osoittautua perin keljuksi.

Minulla oli liian helppoa. Tunnen itseni epärehelliseksi. Tunnen että teen vääryyttä molempia kohtaan. Tekoni osoittavat, että minulla on molemmat jalat aina oven välissä, universaali vastuuvapauslauseke povitaskussa. Kestän hyvyyttä kauhean huonosti. Anteeksi.

Se mistä luopuu ei ole olemassa ennen kuin luopuu siitä. Nyt olen taas luopunut, kuten aina aiemminkin. Loppuko tämä koskaan?