Ikävän kaipuu

Ihmisaivot ovat siitä metka kapistus, että ne kuluttavat kohtuuttoman määrän ajatuskapasiteetistaan erilaisten menetettyjen asioiden märehtimiseen, sen sijaan että keskittyisivät nauttimaan nykyhetkestä tahi punomaan juonia tulevaisuuden varalle. Mistä muusta ne tuhannet murheelliset laulut ammennettaisiin paitsi nostalgiasta.

Itselleni nostalgia on kaipuuta jonka kohdetta ei paradoksaalisesti ole sellaisessa muodossa olemassa ennen menetyksen tapahtumista. Olennaista on menetys ja idealisoitu kuva siitä mitä on menetetty (vrt. menetetty lapsuus, menetetty Karjala, menetetty rakkaus). Niinpä nostalgia katsoo aina menneisyyteen eikä koskaan tulevaisuuteen. Se on polttoainetta lukemattom(a|i)lle joukolle itsesäälisiä ja itsekeskeisiä taidepläjäyksiä ja verkkopäiväkirjojen merkintöjä. Nostalgian avulla ei rakenneta mitään uutta. Rationaalinen menettelytapa liiallisten nostalgiatrippien vaivaamalle mielelle olisi analysoida mitä ja miksi asioita tapahtuu, ja ehkä löytää systemaattisia ja toistuvia malleja omasta käyttäytymisestään, joita muuttaa tai korjata tulevaisuutta silmälläpitäen.

Valitettavasti nostalgian paras kaveri tuntuu olevan katkeruus. Pelkkä nostalgia voisi olla kaihoa, mutta yleensä mieli löytää kernaasti myös syyllisen, konkreettisen ulkoisen tahon jonka syytä kaikki loppujen lopuksi on. Näinhän tämä toimii. Ihmissuhdeasioissa usein ristiriitaisesti sekä nostalgian kohde – tai pikemminkin sen välttämätön edellytys – ja ulkoistettu syyllinen ovat yksi ja sama henkilö, mikä aiheuttaa jonkinasteista kognitiivista dissonanssia.

Taidan lähteä viettämään Kiitospäivää ja miettimään mistä kaikesta sitä taas pitäisikään olla kiitollinen.

And I urge you to please notice when you are happy, and exclaim or murmur or think at some point, "If this isn't nice, I don't know what is." - Kurt Vonnegut

Jos osaisin, kirjoittaisin tähän jonkun geneerisen disclaimerin, joka tekisi tekstinpätkästä sarkasmille ja ironialle vastustuskykyisen.