Epookki

Tein neljätoistatuntisia työpäiviä pari viikkoa putkeen saadakseni ensimmäisen prototyyppini valmiiksi ennen huomenna alkavaa syyslomaa. Syyslomaa, jota minulla ei pitäisi edes olla. Olen koeajalla ja lomakertymäni ovat, no, niitä ei oikein ole. Se, että lähden viikoksi sukeltamaan Egyptiin ei varsinaisesti pehmitä ruoskalla selkää soittavaa riistäjää.

Kuten arvata saattaa, Yrityksen pikkujouluissa alkoi soppa maistumaan ja matkaansaatin jäätävät läskit. Matkaansaatin jotain muutakin: jätin nimittäin itselleni viestin tapahtumahorisontin tuolta puolen.

Ne vähäiset hetket jolloin itselläni on tarpeeksi aikaa ottaa kiinni hetkeksi pinnalle tulevista ajatuksista menevät nykyään hukkaan, koska en kanna kommunikaattoria enää mukanani. Ajatus ja sitä seuraava assosiaatioketju tulee enkä voi kuin tarkkailla sitä, automaattikirjoittaen kuin Ihme-Stevie ikään. N95:n näppäimistöllä ei pysy mukana. Minä olen parhaimmillaankin keskinkertainen tieteentekijä, mutta assosiointi on harvoja jotenkin toimivia avuja. Niinpä olen ottanut uudeksi tavaksi äänittää synkkiä yksinpuheluita kirjoittamisen sijaan.

Lauantaina löysin uuden äänityksen. Se oli tehty pikkujoulujen jälkeen, neljän aikoihin yöllä. Minulla ei ole tekohetkeltä mitään muistikuvaa. En itse asiassa ensin tunnistanut ääntäni, sitten luulin itse asiassa itkeväni -- kunnes ymmärsin että kyse oli vain pää jäässä olevan humalaisen sörsellyksestä. Iljettävää jaarittelua, toistamista, kiusallista jankkaamista. Ei tuollaista mongerrusta soisi kuulevansa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi, kokemuksena.

En itse asiassa edes pidä sukelluksesta. Tai lumilautailusta. Ainoastaan haluaisin pitää.