Minä-jota-ei-ole

Radion kulttuuriuutiset tiesivät kertoa, että Pirkanmaalla ihmiset voivat adoptoida itselleen hautaröykkiön. Toivon, että joku tulisi ja adoptoisi minut. Syyllisyyttä on kantaa vaikka millä mitalla. Kuinka ottaa vastuulleen toisen ihmisen onni kun ei omaansakaan kykene saavuttamaan. Ehkä se mitä puuttuu on vain uskallus. Teen vääryyttä itselleni ja muille: yrittämällä itseäni satutan muita ja yrittämällä suojella muita satutan itseäni. Kapteenin pakasta puuttuu kortteja, ankkuri on ajat sitten tippunut läheiseen lutakkoon.

Kai oikeasti välitän enemmän kuin uskottelen itselleni. Ehkä jonkin yrittää murtautua läpi krooninen tunteettomuuden ja tunnevajeen, aikoinaan selviytymiskeinoksi kehitetyn. Ruumis, uskollisin ystävä, päätti lunastaa pahat tekoni, pettää alta ja matkaansaattaa kantajalleen akuutin mahahaavataudin. Aika proosallista: kun hengenahdistuksessa Tuomiokirkonkadun ylös kapuaminen muuttuu taisteluksi, sitä alkaa elämään hetkessä. Polvet pettävät, pää pettää, vatsa pettää mutta olo on rauhallinen. Vuoden takainen Seikkailija-sankari on totisesti palautunut ruotuun armaassa Suomen maassa. Haaveet pienenevät ja itsesyytökset väistyvät tappion edessä. Kaivan hyllystä protonipumppusalpaajat ja toivon, että tästäkin selvitään säikähdyksellä. Tän viikon juoksut taitaa olla peruttu mutta näillä mennään.

Pitäisköhän tästä oppia jotain? Ympäristö todellakin tekee kaltaisekseen.

Paholaisen sontaluukku II

Juoksevan tohtoritroikan jäsen informoi maassa ilmeisesti jo yli vuosi sitten aloitetusta keskustelusta viranomaisten harjoittaman internet-osoitteiden suodatuksen tarpeellisuudesta. Olin kaiketi tuolloin vihreämmillä laitumilla, joten se on mennyt enemmän tai vähemmän ohitse silmieni. Digitodayn mukaan (Poliisin lapsipornosuodatus tulee laajaan käyttöön) suodatus on sittemmin aloitettu.

On siis olemassa viranomainen -- yksi virkamies, jonka päätöksiä ei valvota -- joka ylläpitää salaista estolistaa sivustoista joinne kansalaisilla ei tule olla pääsyä. Näin kansalaisia suojellaan, krhm, lapsipornolta.

What could possibly go wrong?

Tämän aamun uutisotsikoista (Register: Finland censors anti-censorship site, Slashdot: Finnish Censorship Expanding) päätellen provokatiivisen lapsiporno.info-sivuston ylläpitäjä on lähtenyt egotripille puolustamaan sananvapautta vähän korkeammalla profiililla. Asiasta kirjoittaa myös kansanedustaja Kasvi (Sananvapausaktivistin onnenpäivä).

On olemassa julkisia palveluita joissa ylläpidetään listoja mm. erilaisista phishing-seiteistä. On olemassa työkaluja joilla käyttäjä voi itse kytkeä suodatuksen päälle ja operaattoreilta on voinut jo aiemmin tilata suodatuspalveluita. Joissain maissa uskotaan kansalaisten valistamiseen ja vapaa-ehtoisuuteen. Toisissa, kuten Kiinassa ja Saudi-Arabiassa, valtiollisiin suodatuslistoihin.

Krooninen postkoitaalinen depressio

Pitää aina aloittaa positiivisesti. Kyllä ei tästä nyt tule mitään. Voin juoda alkoholitonta kaljaa ihan milloin vaan, henki kulkee hyvin ja liikun päivittäin. Hei, tänks.

Päihteetön tammikuuni osoitti kiistattomasti että alkoholi, nikotiini tai muut miedot päihteet eli niiden puute eivät surullista kyllä olekaan ongelma. Jos olisivat, tilanteen voisi helposti korjata pienellä itsekurilla, mitä kuluneiden 30+ päivän aikana olen osoittanut. Kyllähän sen oikeasti tiesin, mutta kieltäydyin tunnustamasta. Siksi en selväpäiseen hullutukseen aiemmin erehtynyt.

Päihteet ovat ajoittain toimivaa itselääkintää tylsyyttä, ahdistusta ja elämän merkityksettömyyttä vastaan. Alkoholi turruttaa, vaimentaa päänsisäiset äänet joita en kuule ja saa elämän sijaan ajan tuntumaan merkityksettömältä.

On muitakin tapoja itselääkintään. Jos en olisi töissäkäyvä ihminen joka herää aamuisin ennen kello seitsemää, viettäisin aikaani sängyssä noin kolmeen-neljään iltapäivällä, antaen henkilökohtaisen kinon korvata todellisuuden ja vapauttaa ajattelun kirosta kunnes välttämättömät ruumiintoiminnot pakottavat nousemaan ylös sängystä.

Jos kohta savuttomuus onkin parantanut elämänlaatuani, alkoholittomuus ei oikeastaan tunnu yhtään miltään. Ehkä hieman siinä, että unen laatu paranee. Ja siinä että tiedostaa että eläminen on jotenkin kauhean kiusallinen velvollisuus. Vaihtoehtoja on lienee kaksi: joko alkaa vetämään taas kaksin käsin tai sitten yrittää päästä käsiksi siihen, miksi olemassaolo on niin vittumaista puuhaa.

Jos en pelkurimaisesti pakenisi sarkasmin ja pessimismin taakse, voisin sanoa elämän olevan suunnattoman arvokas ulkokohtainen lahja maailmankaikkeudelta jota ei koskaan annettu, pienen pieni hetki olemassaoloa miljardien vuosien olemassaolemattumuuden välissä. Ei tietenkään saisi valittaa. Elän pohjoismaisessa sosialidemokratiassa jossa asiat suureen kontekstiin verrattuna ovat aivan loistavasti. Ero omassa materiaalisessa elintasossani tämän maailman sheikkeihin verrattuna on de facto mitätön: vaikkei minulla olekaan kahta jahtia nimiltään Nänni I ja Nänni II), olisi asunto 15. kerroksessa meri- ja vuorinäkymillä ollut meren tuolla puolen läpihuutojuttu. Sosiaalisessa todellisuudessa on tietenkin harmillista—tosin erittäin oikein—ettei itselläni ole haaremia, alamaisia ja absoluuttista valtaa näihin nähden.

Oikeasti merkitykselliset asiat ovat kuitenkin ulottuvilla. Ruoka, musiikki, kirjallisuus, muu taide (päihteet! nussiminen! ja kaikki treffi-ilmoitusklisheet voivat tuottaa hetkellisen tunteen jonkin suuremman koskettamisesta. Ikävä kyllä pieleenlangoitetut aivot tentuttavat euforian tunteet välittömästi paikalla tavattaessa muistuttaen kaikkeuden megaperseydestä ja hyvän olon pysyvästä tilapäisyydestä. Jumalaista ruokaa seuraa väistämättä kelvoton ja oivallista espressoa surkeasti vailla tunnetta tai taitoa väännetty automaattikahvi. Ehkä juuri tilapäisyyden takia tunnun välttelevän suurta osaa niistäkin asoista joiden tiedän tuottavan hyvää mieltä ja nautintoa: mahdollisuus tehdä jotain sellaista on arvokkaampi kuin asian varsinainen tekeminen, siitä seuraavan hyvän mielen tahdonvastainen hengettömäksi mätkiminen ja tätä seuraava henkinen krapula ja itseinho. Aivoni on ohjelmoitu jotenkin väärin, sillä elämä tuntuu olevan yhtä postkoitaalista masennusta.

Keiton vetäminen saa olon tuntumaan hetken normaalilta. Ehkä sen vuoksi voisin välttää sitä edelleen. Että oikein vituttaisi. Vähän samalla tavalla kuin miltä tämän kirjoituksen julkaiseminen tulee tuntumaan viimeistään siinä vaiheessa kun kävelen ulos kirjastosta. Mikä onkin minulle aivan oikein.

* * *

Edit: ehdin istua Konttorissa seuraamassa kolmen tuopin alas kiskomista ja nuuhkimassa useampia savukkeita, mutta vältin kirot ja kiusaukset. Aion vain itseäni kiusatakseni alkaa päivittämään tätä rainaa taas. Säätiön rahoilla suoritetun seikkailija-sankaroinnin loputtua jo lähes vuosi sitten on aika haistaa kahvi ja keksiä uusia kujeita. Metson kattoikkuna muistuttaa peräaukkoa.

Sä kirjoitat sun de facto lingua francaa

Suomen kielellä on viheliäisen paljon hankalampi ilmaista ohjelmistotekniikkaan liittyviä käsitteitä verrattuna englannin kieleen, akateemisen ja teollisen maailman yhteiseen esperantoon. Suomenkielinen terminologia tyytyy laahaamaan perässä, tai varsinaista suomenkielistä terminologiaa ei ole välttämättä olemassa. Mikä suomennos millekin termille määräytyy riippuu satunnaisesti siitä, mitä luennoitsijat, tietokirjailijat, markkinamiehet ja lehtitoimittajat sattuvat päästään keksimään ja toisintamaan. Kielialue on pieni.

Ohjelmistotuotannon alalla käsitteitä ei tyypillisesti määritellä erityisen yksikäsitteisesti, mutta niillä on silti paremman ilmaisun puutteessa tietty henki. Tämän hengen suomennokset harvoin onnistuvat saavuttamaan. Toisaalta voi olla, että kyky selittää ja kuvailla jokin asia omalla äidinkielellään on välttämätön edellytys asian ymmärtämiselle. Ehkä ammattiin liittyvän teknologiajargonin ja englannin kielen taakse voi mennä liian helposti piiloon ilman, että ymmärtää ihan oikeasti mitä on tekemässä.

Itse huomaan kirjoittavani ihmeellistä sekakieltä. Lauseiden kieli vaihtuu englannin ja suomen välillä riippuen siitä, kummalla kielellä lauseen aloittava sana sattui ensin tulemaan mieleeni. En tiedä onko tässä Kanada-, yliopisto- vai Nokia-lisää.

Näin muuten, suomen kieli on (subjektiivisesti ottaen) kaunis kieli, mikä kaltaiseni diletantin tuhtotuntuman mukaan johtuu pitkälti sen vanhanaikaisuudesta, tehottomuudesta, lukuisista murteista ja vaikutteista, ja kummallisten agraarijäänteiden sovittamisesta nykypäivään. Trimmattuun englannin kieleen verrattuna se tuntuu huomattavan paljon tehottomammalta, mikä voi olla hyvä asia: sitä, että on varaa tehottomuuteen kielessä.

Tehottomuus tarkoittaa tietenkin suurempaa työmäärää kaikkien redundanttien sijamuotojen kanssa. Naureskelin vuosikymmen sitten "Mika Häkkisen sä-passiiville" mutta huomaan käyttäväni samaa anglismia yhä useammin ja useammin. Minun Sonera (sic!) on jo omavaltaisesti jättänyt possessiivisuffiksin pois kielestä, ja luulen ettei mene enää yhtä ihmiselämää kun tämäkin kielenraiskuun muoto yleistyy.

* * *

Onneksi uutena työntekijänä henkilökohtainen bonuskertoimeni on ns. kimmokortin omaisesti pyöreä nolla. Muuten voisi ahdistaa se, että Ruby on Rails pitää minua tiukasti painimattoon sidottuna. Tai ahdistaahan se silti.

Jakamaton hyödyke

Vanhoina hyvinä aikoina asiat olivat asioita.

Valituissa Paloissa mainostettiin Boston-voimasavukkeita. Mainoskuvassa tirolilaishattuun jostain käsittämättömästä mutta inherentisti hienosta syystä sonnustautunut herrasmies koulutti scheferiä, lausuen pistämättömästi tottele! Mainoksen alalaidassa luki "Ja päälle Boston". Lääkärit polttivat vastaanotolla. Miehet kirjoittivat shekkejä ja ajoivat Triumpheilla kestopäällysteisillä teillä, joita oli koko maassa noin 200 kilometrin verrran.

Tietosanakirjojen sijaan oli yksi Tietojen kirja, jossa käsiteltiin mm. ranskan kielioppia, atomitekniikkaa, eugeniikkaa ja talousoppia.

Talousopin puolelta on piirtynyt mieleeni myös jakamattoman hyödykkeen käsite: Aika on jakamaton hyödyke. Jos esimerkkihenkilömme käyttää kolme tuntia leivän leipomiseen, ei hän voi käyttää tätä kolmea tuntia oluen panemiseen, ja toisaalta, jos käyttää hän tämän kolme tuntia oluen panemiseen, ei voi hän käyttää tätä kolmea tuntia leivän leipomiseen. Jos käyttää aikansa blogin kirjoittamiseen, ei voi käyttää tätä aikaa panemiseen. Miettikää sitä.

Itselleni on alkanut vasta nyt Riistäjän leipiin siirryttyäni selviämään, että aika todellakin on jakamaton hyödyke. Noin vuosi sitten olin luovuttanut töiden kanssa ja käytin kaiken aikani pääsääntöisesti miettimiseen. Samoihin aikoihin tieni Veróniquen kanssa erosivat ja aloin miettimään hakeako töitä Kanadasta vai palatako Suomeen. Tämän vuoden tammikuussa käytin enemmän aikaa ajattelemiseen ja itsereflektointiin kuin koskaan aiemmin. Tänä kesänä aikaa oli edelleen lähes pari kuukautta miettiä ja pohtia, mutta siihen miettimiseen ja pohtimiseen alkoi pikku hiljaa kyllästymään.

Nyt käytän aikani töiden tekemiseen, ja töiden jälkeen olen niin väsynyt ettei kirjoittamisesta tai ylipäätään ajattelusta tule yhtään mitään. Viikonloput on yhtä lailla myyty. Jotta ajatuksia syntyisi, aikaa pitää olla riittävästi. Ennen tutkimuspaperin kirjoittamista saatoin tarvita neljä, jopa kahdeksan tuntia näennäisen hyödytöntä aikaa ennen kuin saavutin oikean mielentilan aloittaakseni varsinaisen kirjoitustyön. Nyt tuollaista aikamäärää ei yksinkertaisesti ole käytössä.

Ja kun mieleen tulee väistämättömästi kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta niinä muutamana vapaana tuntina, nuo ajatukset mieluummin tappaa passivoimalla itsensä ja ulkoistamalla ajatustoimintansa videoita tuijottamalla, nukkumalla, liikkumalla, tai sitten yksinkertaisesti sammuttamalla ajatustoiminnan kemiallisesti. Takaraivoon jää kiusallinen tunne siitä, että on siirtynyt omassa elämässään ratin takaa takapenkille ja joku toinen lukee karttaa.

Tätä tässä kai haettiinkin.

Medbörjare

Yksi Riistäjän leivissä työskentelyn hyvistä puolista on oikeus matkustaa junassa 1. luokassa. Tietenkin ilmainen kahvitarjoilu, sanomalehdet ja virtapistokkeet ovat ihan påp, mutta oikeasti hienoksi 1. luokan tekee se, että siellä on huomattavan vähän ns. medbörjareita. Ihmistet tekevät töitä ja käyttäytyvät. Ei tarvitse kuunnella humalaisten, krapulaisten, teinien tai pikkulasten aiheuttamaa melusaastetta.

Josta tulikin mieleeni. Lentokenttien turvatarkastukseen tulisi johtaa kaksi väylää, tavallinen väylä ja kansalaisten väylä. Jokainen uusi matkustaja joutuu turvatarkastukseen kansalaisten väylällä, ja osoitettuaan esimerkiksi viisi kertaa pystyvänsä kulkemaan tarkastuksen läpi aiheuttamatta hälytystä portilla tai muuten tarpeetonta viivästystä, siis olemaan tyrimättä, hänet voidaan päivittää tavalliselle väylälle. Yksikin tyrä tavallisella väylällä, ja tapahtuu välitön pudottaminen takaisin kansalaisten väylälle.

Kuinka pirun vaikeaa on ottaa se kello pois ranteesta, lompakko pois perstaskusta ja sijoittaa ne kolikot ja avaimet ja kännykän vaikka takin taskuun ennen kuin rymistelee metallinpaljastimesta läpi? Ilmeisesti sen on pirun vaikeaa, huomioiden että näitä seppoja löytyy joka jonosta, yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten kävellään takaisin ja tyhjennetään tasku kerrallaan ja kolikko kerrallaan ja taas vingutetaan porttia. Tietenkin mukana on vähintään avattu vesipullo ja tuliaisviinat ja kimara tupakansytyttimiä ja samuraimiekka ja litra kosmetiikkaa sekä ruotsinlaivalla opittu maailmankansalaisen asenne. Mielellään kyseessä on vielä isompi, samanhenkisistä tovereista koostuva lomamatkalle lähdössä oleva seurue. Niin, ja se takki muuten otetaan pois päältä ja laitetaan myös siihen koriin.

Kansa on jakanut itseään kerroksiin jo ammoisista ajoista lähtien.

Tiellänne

Linja-auto ajaa itselleni uutta reittiä kohti Ruoholahtea. Auringon sijainnista ja horisontissa näkyvästä merimaisemasta päätellen liikumme itään, luulisin tätä Länsiväyläksi.

Kello on 09.45. Ensimmäinen kalenterihälytys pärähtää päälle. Kuin sympatiaitku, seuraava ja seuraava ja jälleen seuraava kapula alkaa huutamaan. Linja-autollinen Nokian insinöörejä tutkijoita, kaikkien kännykät synkronoitu kalenterin kanssa, kaikkien kalenterissa sama kutsu.

Pimpelipompeli. Suu auki syömisen ja purukumin mässytyksen jälkeen ärsyttävin ääni. Ja tuossahan se konttori on.

Ylöspäin

Perjantai oli pitkä ja kaatopaikalle valmiiden poppivehkeiden helähtäessä valomerkin jälkeen soimaan naapuri kompuroi jälleen kännissä päin seinää.

Lauantai oli leppoisa ja pitkä, MobitaDanscon Lemminkäinen vallan katsomisen arvoinen ja katsoin viimein Sideways-elokuvan, johon keskusteluni viini-ihmisten kanssa aina mystisesti siirtyi kun ilmaisin vastenmielisyyteni Merlot-rypälettä kohtaan.

Plevnassa katsoin pitkään alapuolellani istunutta seuruetta. Suoraan vastapäätä ollut pitkätukkainen mieshenkilö vaikutti kovin tutulta; tulin siihen tulokseen että kyseessä oli oltava joko TaY:n roolipelikerhon tai filosofian laitoksen alumnien kokoontuminen. Sitten tilan täytti naisen ääni, viehko ja voimakas kuin yleinen hälytysmerkki. Torvi- tai kukkopillityyppiseksi hälyttimeksi luonnehtimani ääni piiskasi tärykalvoille viestiä: minä, minä, minä, minä.

Sunnuntaina tein töitä, vaikka lupasin itselleni olla sortumatta moiseen. Samassa kahvilassa taas, samoja akateemisia tutkimuspapereita, samoja nuoria tarjoilijattaria. Sitten sorruin yyppäämään ja se ei ollut hyvä idea. Aamulla saapunut tekstiviesti tiivisti olotilan seuraavasti: no, fistasitko digeridoohon ja tarviko aamulla strapata diapamit ineen?

Nyt kalenterista vyöryy palavereita ja tilaisuuksia 32 tunnin edestä. Kaksi kännykkää piippaavat vuorominuutein muistuttamaan seuraavasta paikasta jossa voi olla tekemättä työtä. Myös pari arki-iltaa on peruttu. Puran sähköposteja kun hiljalleen mailleen käyvä aurinko heijastuu naapurirakennuksen lasimuurista. Voisi opetella näkemään olennainen epäolennaisesta ja hyväksymään, että täytettäessä kahvikuppia paloletkulla osa roiskuu aina yli.

Joku päivä vielä tännekin ilmestyy jotain kiintoisampaa.

Verho-ostoksilla

Sitä kasvaa ihmisenä kun uskaltautuu välillä pois lajityypillisestä ympäristöstään ja poikkeaa arjen rutiineistaan. Loman kunniaksi Tohtori Törkeys on siis viettänyt useampia tunteja tavarataloissa ns. ostoksilla.

Päätösten tekeminen tuntuu olevan itselleni ylipäätään vaikeaa, mutta kulutuspäätösten tuntuu vielä raastavammalta. Kun sinne kauppaan menee, se on täynnä vaihtoehtoja -- ja mikä vielä pahempaa, nämä vaihtoehdot generoivat lennossa yhä uusia päätösongelmia joita ei ollut edes vielä olemassa ennen pikkujalan pilkahtamista moisiin ostoshelvetteihin.

Tavara rauhoittaa ja tekee onnelliseksi, mutta minulle riittää että näen tavaraa. Jos ostan palvelun tai kulutushyödykkeen sijaan tavaran, se seuraa mukana kotiin, vie tilaa, vaatii käyttöä, esiintyy ja nauraa ja irvailee. Sitten se vaatii rinnalleen yhtä koreita tavaroita tai saa olemassaolevat tavarat näyttämään tympiöiltä. Ja sitten on alituinen pelko puserossa että joka nurkan takana aivan varmasti odottaa jotain parempaa ja halvempaa.

Ainoat poikkeukset valinnan vaikeuteen tekevät joko a) ominaisuuksiltaan lähes identtiset, hyödylliset käyttöesineet tai b) todella high end -tuotteet.

A-kategoriaan kuuluu ostamani mittasarja. Vaihtoehdot olivat korea metallinen mittasarja ja halvempi muovinen mittasarja. Kalliimpikin maksoi vain paremman keskioluttuopin verran. Ei valinnan vaikeutta, ei miettimistä. B-kategoriaan kuulunee lähinnä polkupyöräni.

Mutta sitten kaikki se muu roina. Miten ostaa vaikkapa verhot? Olen vältellyt rättiostoksille lähtemistä ja sitkutellut pian neljä kuukautta vailla verhoja. Nyt kun vihdoin rohkenin ulos kaupoille ymmärsin miksi.

En edes tiennyt että on olemassa paneeliverhoja, sivuverhoja, laskosverhoja ja kappoja. Valmisverhoja ja verhokankaita. Nyrkkisääntöjä verhon leveyttä määrittämään. Käännöksiä ja laskoksia ja kuparisia painonaruja. Voi perkele. Luulin, että tunnen itseni tyhmäksi rautakaupassa vaan rättejä ostamassa olo on aivan samanlainen. Noudatan taannoisen yövieraani ammatillisia oppeja ja valitsen ohuen vaalean kankaan. Vaan kangasta on kolmessa rullassa, joista vain yksi on riittävän pitkä (pituus + 40cm), toinen voisi mennä lyhennetyillä käännöksillä ja kolmannesta saisi "kivat kapat"(!). Sitten löytyy valmisverhoja; vaikka ne ovat liian pitkiä, niitä voi puolestaan lyhentää. Mutta huomioon pitää ottaa myös se, että kankaan reuna on jotenkin toisenlainen rullan lopussa ja valmisverhoissa voi olla erilaiset käännökset. Ja ompelija on lomalla ja listalla on jonoa ja oikean värisiä valmisverhoja on vain yksi mutta niitä voi tulla lisää ja.... ne verhot maksavat kuuden tuopin verran, tehkää ihan mitä vaan kunhan vain saan ne perkeleen verhot.

Seurauksena oli yhden A4:n pituinen vuokaavio variaatiopisteineen, lupaus toimituksesta jossain elokuun 1. ja 4. viikon välissä sekä kumpaakaan osapuolta sitomaton sopimus verhojen valmistuksesta.

Lopulta kävelin ulos mukanani kaksi design-tablettia. Design-tablettia? Ahdistaa.

Olen aivan varma siitä, että lähitulevaisuudessa markkinasegmentti henkilökohtaisille sisustussuunnittelijoille ja ostosavustajille kasvaa. Tähänkin suht' triviaaliin muutamien kymmenien eurojen asiaan kun tuli käytettyä tuntikausia aikaa, puhumattakaan viikkokausien ahdistuksesta ja alentuneesta elämänlaadusta.

Ruokaperjantai

Kuvassa näkyy päivällä tusaamani köyhän miehen halloumi-salaatti tammenlehvä-hunajamelonipedillä paahdettujen pinjansiementen ja mintunlehvien kera. Salaatti asetteluineen ei ollut yhtä onnistunut kuin eilen tekemäni versio, jossa tein lisäksi pinaattimuhennosta ja käytin uunissa paistettuja perunanviipaleita ja rasvaisempaa, liottamatonta juustoa. Otin kuvan piruuttani, mutta en arvannut että sille löytyisi varsinaista käyttöä myöhemmin illalla.

Päätin nimittäin, että minun olisi aika tehdä ns. suomalaista uusperinneruokaa (erotuksena oikeasti hyvästä suomalaisesta perinneruuasta). Suomalainen uusperinneruoka koostuu tietenkin jauhelihasta ja pastasta koska minä olen sitä mieltä.

Konstailijana olen myös sitä mieltä, ettei jauheliha ole ihmisen vaan opiskelijan ruokaa. Ne harvat kerrat kun olen tämän vuosituhannen aikana tehnyt jauhelihanomaista substanssia sisältävää ruokaa, olen käyttänyt soijarouhetta korvikkeena. Uskallan väittää, etten ole käyttänyt kertaakaan jauhelihaa sitten haman 90-luvun.

Hämmästys olikin suuri, kun aloin viimein mutustelemaan gnocchiin imeyttämääni pastakastiketta. Syötyäni noin puoli lautasellista pastaa, ja syljeskeltyäni kiihtyvällä tahdilla ihmeellisiä, paperin oloisia kappaleita suustani päättelin, että hyvin vaivattuun ja kymmeniä minuutteja haudutettuun ruokaani on osunut suuria määriä jotain sellun kaltaista ainetta, ja että ainoa mahdollinen syyllinen on oltava jauheliha. Aivan... kaadoin koko Pirkka-merkkisen jauhelihan kimpaleen kattilaan ja aloin paistamaan sitä samoin tein.

En voi uskoa, että ne pakkaisivat jauhelihan jonkun paperikalvon päälle; en varsinkaan voi uskoa, etten olisi huomannut vaivaavani kalvon kastikkeen joukkoon niin että se katoaisi sinne kokonaisuudessaan. Tämän kun piti olla niitä harvoja asioita joita minä osaan. Kyseessä on oltava Saatanan juoni.

Vatsaa vääntää enenevässä määrin. Toivon leikanneen kirurgin olleen oikeassa sanoessaan, että jostain geneerinen se hakee tiensä ulos. Ahdistaa, taas.

[Lisäys: ainakin pysyn poissa pahanteosta eli läskittämisestä, mutta nyt on nälkä ja kaapissa on vain pikanuudeleita sekä elokuvakarkkipussi. Sitäpaitsi se ruoka maistui ihan hyvältä aina siihen asti, kunnes suuhun alkoi eksymään isompia paperinpalasia.]