Luopiopappi

Vieraillessani Suomessa toveri Kulonen totesi asiantuntevasti, kuinka välttämätön (joskaan ei riittävä) esiehto töissä viihtymiselle on arvostetuksi tulemisen tunne. On lienee selvää ja järjellistä, että riittävä (ja oikeanlainen) palaute on olennainen osa tämän tunteen saavuttamista. Palautteen vähäisyys tai sen puute heikentää työmotivaatiota yllättävän paljon. Tässä on samalla yksi avaintekijä siihen, miksi puhtaan akateemisen tutkimuksen tekeminen on henkisesti yllättävän raskasta työtä.

Kerroin tavoilleni uskollisesti ns. kaikilla mausteilla kuinka ensimmäisen neljän kuukauden aikana työnkuvani on koostunut lähinnä seuraavista saavutuksista:

1. Lumilautakurssien ja säännöllisen laskettelun aloittaminen,


2. sukelluskurssin käyminen,


3. kotibaristan taitojen kartuttaminen capuccinojen kanssa laitoksen espressokoneella,


4. pöytäjalkapallon pelaamisen opettelu, ja


5. monikulttuurisen piparinleivonnan ja vehkeilyn harjoitteleminen.

Tämän lisäksi aikani on toki vierähtänyt pohjoisamerikkalaista elämänmenoa ihmetellessä ja oman sosiaalisen mikroseurapiirin rakentamisessa Collegessa. Sinänsä nämä neljä ensimmäistä kuukautta on siis vietetty varsin oivallisella ja tapahtumarikkaallta tavalla. Samaan aikaan kentällä ihmeteltiin sitä, kuinka jaksan valittaa työn raskaudesta, jos en kerran edes varsinaisesti tee töitä.

Siinäpä se. Valkku, jonka ahterin Vertaisvoimailija myi rikastumistarkoituksessa teollisuudelle, kiteytti asian pikaisella lounaalla seuraavasti: kun paine tulee siitä että ihmisiä oikeasti kiinnostaa mitä teet eikä siitä, mitä blogia tai uutispalvelua sitä seuraavaksi surffaisit ihailemaan, päivät menevät täydessä flow'ssa (vrt. kolanarkoosissa koodaaminen) ja illalla on tyyni ja zeniläinen olo. Taisipa tuohon ylenmääräiseen hehkutukseen liittyä heitto siitäkin, kuinka väitöstutkimuksen tekeminen kannattaa juuri niin kauan kuin siitä nauttii, ja kuinka oman potentiaalin ja lahjojen hukkaaminen on vain tyhmää.

Akateeminen työ ja tutkimusTietynlainen akateeminen työ ja tutkimus on mielestäni tärkeää. Olen kuitenkin vihdoinkin oppinut ymmärtämään, että tämän työn tekeminen edellyttää jonkinlaista sisäsyntyistä motivaatiota ja edes heikolla liekillä palavaa halua viedä omaa tutkimussuuntaansa eteenpäin. Suomalainen progressiivinen verotus toki tekee akateemisesta urasta taloudellisesti enemmän kilpailukykyisen yksityisen sektorin työpaikkojen kanssa kuin vaikkapa täällä Kanadassa, mutta akateeminen ura taitaa kuitenkin olla se kuuluisa kutsumustyö. Ehkä se on tapa jolla tuon esille nykyistä työnkuvaani, mutta ns. palkkaorjuudessa raatajat tuntuvat kaikki kuvittelevan että oma asemani sosialidemokratian syöttiläänä on kutakuinkin täydellinen. Huomautettakoot että akateemisen uran palkkani on tosin maksanut teollisuus päivästä yksi lähtien.

Olen siis tutkinut imaamioppilaan tavoin viimeiset kuusi vuotta omaa Koraaniani. Jos minut herätetään keskellä yötä ja kehoitetaan piirtämään UML:n metamalli ulkoa, uskon saavuttavani kohtuullisen hyvän tuloksen. Uskallan jopa väittää ettei kotimaasta -- tai hemmetti, edes tältä pallolta -- löydy erityisen montaa seppoa joka kykenee samaan. Ja juuri tämä onkin kovin surullista. Tunnen itseni luopiopapiksi epäkonsistenttia standardiani tulkitessani. Sivulla A sanotaan että rakasta lähimmäistäsi, mutta sivulla B käsketään viemään heidät kaupungin porteille ja kivittämään kuoliaaksi:

All right, no one is to stone anyone until I blow this whistle. Even -- and I want to make this absolutely clear -- even if they do say, 'Jehovah'.

Kun se sisäsyntyinen kirkas palava tieteen liekki tuntuu käyvän heikommin kuin lähikioskista ostetun sytyttimeni liekki sateisella Collegen patiolla, huomaan että kovasti mainostettu akateeminen vapaus -- jonka piti korvata kapeamman leivän ja niiden 20+ peräkkäisen pätkätyösopimuksen haitat -- vaatii jotain mitä juuri tällä hetkellä tästä puolivaloilla käyvästä hengen temppelistä ei löydy. Myyttinen jaospäällikkö Hoksa totesi ettei hän tee työtään koska erityisesti rakastaisi informaationäyttöjä ja junia yli kaiken. En minäkään noita kaaviota nyt niin erityisesti rakasta.

Käynti Nokian Tutkimuskeskuksessa Helsingissä paljasti, että väitöstyössäni kuvattuja tekniikoita ja työkaluja (kiitos pojat) käytetään edelleen aktiivisesti Ihan Oikeiden Tuotteiden tarkistamiseen, että niitä työkaluja on jopa oma-aloitteisesti kalibroitu ja että ne mahdollisesti viedään osaksi Oikeaa Tuontantoprosessia. Jos jonkun niin tämän pitäisi omalla alallani motivoida ja lopettaa jatkuva kitinäni. Vaan kun ei auta.

Teenpä sitten työni hyvin, huonosti, tai en ollenkaan, palaute on suurin piirtein yhtä olematonta. Jos teen sen hyvin, pääsen kenties matkustamaan konferenssiin puolen vuoden kuluttua ja pitämään viidentoista minuutin esitelmän josta session chair tekee yhden kysymyksen kohteliaisuudestaan. Viimeisin lehtiartikkelini on ollut tarkistettavana pian vuoden ilman minkäänlaista palautetta. Jos teen työni huonosti, palaute on pahimmillaan ja raastavimmillaan seuraavanlainen: "No, onhan tässä vielä hieman hiomista". Jos en tee ollenkaan, saan parin virkkeen sähköpostin jossa kehotetaan tulemaan seuraavaan palaveriin viikon kuluttua ja oletetaan että olen ollut vain kovin kiireinen. Ja kaiken tämän jälkeen minua maanitellaan hakemaan apulaisprofessuuria. Tarkistin nimikkeen ja huomasin, ettei minulla ole edes mitään tekemistä ko. alueiden kanssa. Turvallisuus? Bioinformatiikka? WTF?

Kulonen ilmoitti harkitsevansa uuden työpaikan hakemista.