Kanada ja professuurit, osa II
Takaisin totuudellisuuden eli arvojen arvon pariin. Jatketaan aiheesta "kuinka päästä akateemiseen uraputkeen Kanadassa".
Kanadassa teollisuuden ja akateemisen maailman välinen palkkaero on absoluuttisesti paljon Suomea merkittävämpi, johtuen sekä paremmista palkoista että alhaisemmasta veroasteesta ja progressiosta. Siinä missä ohjelmistopuolen projektipäällikölle voidaan Vancouverissa maksaa $10.000(CAD) peruskuukausipalkkaa, yliopiston puolella palkkataso on lähempänä suomalaista vastinettansa. Kuvan palkkatasosta saa tutkimalla UBC:n palkkataulukkoja. Apulaisprofessorin (käytän tätä termiä assistant professor -tittelistä) alkupalkka on noin $60.000(CAD) kuukaudessa, mikä ei käsittääkseni erityisesti poikkea suomalaisesta palkkatasosta, joskin voin toki olla väärässä. Vancouverin kalleudesta johtuen palkat UBC:lla ovat vielä hieman tavallista korkeammat. Täytyy tietenkin huomioida, että vertaan tässä omista lähtökohdistani johtuen aloittelevan apulaisprofessorin palkkaa senioritason teollisuuspalkkaan, mikä ei anna aivan tasapainoista kuvaa asiasta.
Se, että teollisuuden maksama bruttopalkka on selvästi parempi kuin akateemisen maailman johtaa siihen, että esimerkiksi ohjelmistotieteen professuureja haetaan pääsääntöisesti Kanadan ulkopuolelta. Tämän lisäksi kanadalaisista yliopistoista valmistuu suhteellisen pieni joukko ohjelmistotekniikan tohtoreita: esimerkiksi UBC tuottaa noin kymmenen tohtoria vuodessa. Suurin osa heistä haluaa teollisuuden puolelle, sillä toisin kuin tähän asti Suomessa, Pohjois-Amerikassa tohtorinhattu ei ole rasite vaan meriitti yksityisen puolen työpaikkoja haettaessa. Ja lopuksi, aiemmin mainitsemani politiikka, jonka mukaan valmistunut tohtori ei saa jäädä omaan yliopistoonsa töihin, johtaa siihen että kaupunkiinsa juurtuneet kandidaatit ovat haluttomia muuttamaan muualle.
Avoinna olevan paikan kuvaus ja siihen liittyvät vaatimukset vaihtelevat voimakkaasti. Joskus toimenkuva on hyvin selkeä ja yksikäsitteinen, mutta usein eri tutkimusryhmät ja tahot laitoksen ja yliopiston sisällä ajavat hyvin erilaisia agendoja, ja näin myös avoimen paikan kuvaus ei ole erityisen selkeä.
Professorien hierarkia on Kanadassa (ja myös Yhdysvalloissa) matalampi kuin Euroopassa. Siinä missä vaikkapa Saksassa täysprofessorilla on oikeasti erittäin paljon valtaa niin rahoituksen, tutkimuksen kuin kolleegojensakin suhteen, täällä esimerkiksi rahoitusta haettaessa kaikki ovat asemastaan riippumatta samalla viivalla. Suurin ero on oikeastaan siinä, kuinka paljon äänestysvaltaa eri professoreilla on laitoksen asioista päätettäessä.
Yleensä valittu apulaisprofessori saa vuoden mittaisen rahoituksen alkuun, jonka jälkeen hänen oletetaan lähtevän oma-aloitteisesti rahanhakukierroksille itse. Apulaisprofessorin työnkuvasta on nimellisesti tutkimusta noin 40%, opetusta noin 30% ja hallinnollisia tehtäviä noin 30%. Tämä voisi tarkoittaa ehkä neljää kurssia vuodessa, jakautuen kolmeen undergrad-kurssiin ja yhteen grad-kurssiin.
Suositumpien yliopistojen hakumäärät apulaisprofessuurin pesteihin liikkuivat arvion mukaan noin 400 hakijan suuruusluokassa. Hakuprosessin toiseen vaiheeseen kutsutaan yleensä noin viidestä seitsemään kandidaattia. Jokainen kandidaatti antaa vierailuluennon omasta tutkimusaiheestaan, joka samalla nähdään jonkinlaisena opetusnäytteenä. Tämän lisäksi vierailuun kuuluu tyypillisesti valintakomitean haastattelu sekä yksittäiset haastattelut eri komitean edustajien kesken. Haastatteluprosessi kestää yhdestä kahteen päivään, ja tuloksien julkistaminen vaihtelee yhdestä päivästä kolmeen kuukauteen. Eräs UBC:llä hakuprosessin läpikäynyt totesi, että olo oli kuin peruskoululaisella: vessaan pääsemistä varten piti erikseen pyytää lupa.
Yksi syy professorin uran valitsemiseen on se, että professorin pallilta voi vielä ainakin periaatteessa siirtyä takaisin teollisuuteen, mutta toisin päin asia ei enää helposti onnistu. Professorin työhön liittyy riittävästi vaihtelua: pieni osa yrittäjyyttä tutkimushankkeiden aloittamisen, yhteistyökumppaneiden ja rahoituksen haun muodossa, pieni osa suoraa teollisuusyhteistyötä, osa opetusta, osa tutkimusta, osa niche-teknologian kanssa työskentelyä; professorilla on mahdollisuus ottaa riskejä palkan pysyessä turvattuna; professorilla on mahdollisuus työskennellä aina välillä erityislaatuisen hyvien opiskelijoiden kanssa ja "tuottaa ihmisiä" ohjelmistojen tuottamisen lisäksi.
Akateemisen uran kääntöpuolia ovat lähinnä jatkuva rahoituksesta taisteleminen, hallinnointivelvollisuudet ja yleisesti ottaen valtava tarve sisäsyntyiselle motivaatiolle. Kun kukaan ei oikein kerro mitä pitäisi tehdä ja miksi, sitä helposti ahdistuu miettiessään elämän tarkoitusta. Moni akateemisesta työtä tuntematon jaksaa vuodesta toiseen kehua kuinka olisi niin mukavaa työskennellä yliopistolla, kun siellä suojatyöpaikassa on mukavaa eikä tarvitse kantaa vastuuta mistään. Vähän niinkuin ohjelmistotekniikan parissa työskentely on niin mukavaa, kun tietokone tekee kaiken puolesta eikä tarvitse kuin vähän hiirellä painella nappuloita.
Kanadassa teollisuuden ja akateemisen maailman välinen palkkaero on absoluuttisesti paljon Suomea merkittävämpi, johtuen sekä paremmista palkoista että alhaisemmasta veroasteesta ja progressiosta. Siinä missä ohjelmistopuolen projektipäällikölle voidaan Vancouverissa maksaa $10.000(CAD) peruskuukausipalkkaa, yliopiston puolella palkkataso on lähempänä suomalaista vastinettansa. Kuvan palkkatasosta saa tutkimalla UBC:n palkkataulukkoja. Apulaisprofessorin (käytän tätä termiä assistant professor -tittelistä) alkupalkka on noin $60.000(CAD) kuukaudessa, mikä ei käsittääkseni erityisesti poikkea suomalaisesta palkkatasosta, joskin voin toki olla väärässä. Vancouverin kalleudesta johtuen palkat UBC:lla ovat vielä hieman tavallista korkeammat. Täytyy tietenkin huomioida, että vertaan tässä omista lähtökohdistani johtuen aloittelevan apulaisprofessorin palkkaa senioritason teollisuuspalkkaan, mikä ei anna aivan tasapainoista kuvaa asiasta.
Se, että teollisuuden maksama bruttopalkka on selvästi parempi kuin akateemisen maailman johtaa siihen, että esimerkiksi ohjelmistotieteen professuureja haetaan pääsääntöisesti Kanadan ulkopuolelta. Tämän lisäksi kanadalaisista yliopistoista valmistuu suhteellisen pieni joukko ohjelmistotekniikan tohtoreita: esimerkiksi UBC tuottaa noin kymmenen tohtoria vuodessa. Suurin osa heistä haluaa teollisuuden puolelle, sillä toisin kuin tähän asti Suomessa, Pohjois-Amerikassa tohtorinhattu ei ole rasite vaan meriitti yksityisen puolen työpaikkoja haettaessa. Ja lopuksi, aiemmin mainitsemani politiikka, jonka mukaan valmistunut tohtori ei saa jäädä omaan yliopistoonsa töihin, johtaa siihen että kaupunkiinsa juurtuneet kandidaatit ovat haluttomia muuttamaan muualle.
Avoinna olevan paikan kuvaus ja siihen liittyvät vaatimukset vaihtelevat voimakkaasti. Joskus toimenkuva on hyvin selkeä ja yksikäsitteinen, mutta usein eri tutkimusryhmät ja tahot laitoksen ja yliopiston sisällä ajavat hyvin erilaisia agendoja, ja näin myös avoimen paikan kuvaus ei ole erityisen selkeä.
Professorien hierarkia on Kanadassa (ja myös Yhdysvalloissa) matalampi kuin Euroopassa. Siinä missä vaikkapa Saksassa täysprofessorilla on oikeasti erittäin paljon valtaa niin rahoituksen, tutkimuksen kuin kolleegojensakin suhteen, täällä esimerkiksi rahoitusta haettaessa kaikki ovat asemastaan riippumatta samalla viivalla. Suurin ero on oikeastaan siinä, kuinka paljon äänestysvaltaa eri professoreilla on laitoksen asioista päätettäessä.
Yleensä valittu apulaisprofessori saa vuoden mittaisen rahoituksen alkuun, jonka jälkeen hänen oletetaan lähtevän oma-aloitteisesti rahanhakukierroksille itse. Apulaisprofessorin työnkuvasta on nimellisesti tutkimusta noin 40%, opetusta noin 30% ja hallinnollisia tehtäviä noin 30%. Tämä voisi tarkoittaa ehkä neljää kurssia vuodessa, jakautuen kolmeen undergrad-kurssiin ja yhteen grad-kurssiin.
Suositumpien yliopistojen hakumäärät apulaisprofessuurin pesteihin liikkuivat arvion mukaan noin 400 hakijan suuruusluokassa. Hakuprosessin toiseen vaiheeseen kutsutaan yleensä noin viidestä seitsemään kandidaattia. Jokainen kandidaatti antaa vierailuluennon omasta tutkimusaiheestaan, joka samalla nähdään jonkinlaisena opetusnäytteenä. Tämän lisäksi vierailuun kuuluu tyypillisesti valintakomitean haastattelu sekä yksittäiset haastattelut eri komitean edustajien kesken. Haastatteluprosessi kestää yhdestä kahteen päivään, ja tuloksien julkistaminen vaihtelee yhdestä päivästä kolmeen kuukauteen. Eräs UBC:llä hakuprosessin läpikäynyt totesi, että olo oli kuin peruskoululaisella: vessaan pääsemistä varten piti erikseen pyytää lupa.
Yksi syy professorin uran valitsemiseen on se, että professorin pallilta voi vielä ainakin periaatteessa siirtyä takaisin teollisuuteen, mutta toisin päin asia ei enää helposti onnistu. Professorin työhön liittyy riittävästi vaihtelua: pieni osa yrittäjyyttä tutkimushankkeiden aloittamisen, yhteistyökumppaneiden ja rahoituksen haun muodossa, pieni osa suoraa teollisuusyhteistyötä, osa opetusta, osa tutkimusta, osa niche-teknologian kanssa työskentelyä; professorilla on mahdollisuus ottaa riskejä palkan pysyessä turvattuna; professorilla on mahdollisuus työskennellä aina välillä erityislaatuisen hyvien opiskelijoiden kanssa ja "tuottaa ihmisiä" ohjelmistojen tuottamisen lisäksi.
Akateemisen uran kääntöpuolia ovat lähinnä jatkuva rahoituksesta taisteleminen, hallinnointivelvollisuudet ja yleisesti ottaen valtava tarve sisäsyntyiselle motivaatiolle. Kun kukaan ei oikein kerro mitä pitäisi tehdä ja miksi, sitä helposti ahdistuu miettiessään elämän tarkoitusta. Moni akateemisesta työtä tuntematon jaksaa vuodesta toiseen kehua kuinka olisi niin mukavaa työskennellä yliopistolla, kun siellä suojatyöpaikassa on mukavaa eikä tarvitse kantaa vastuuta mistään. Vähän niinkuin ohjelmistotekniikan parissa työskentely on niin mukavaa, kun tietokone tekee kaiken puolesta eikä tarvitse kuin vähän hiirellä painella nappuloita.
posted by erityistutkija at 11:15 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home