Mun nimi on Maneimis

Sarjassamme kummallisia kanadalaisia tapoja seuraa osa sovituskoppikäyttäytyminen. Entisessä Itä-Euroopassa oli usein tapana, että vähäosaisempaa kansaa palkattiin kaikenlaisiin päivystystehtäviin, koska sosialismissa kaikki ajavat mersulla ja voivat asua kotikunnassaan järven rannalla. Niinpä vanhoja umpimielisiä kääpiä istui jokaisen huussin edessä tilastoimassa tukkimiehen kirjanpidolla kaljaa kittaavien turistien helpotusreissujen määrää ja kantoivat sopivan hetken tullen ns. jälkiveroa, yleensä sitä äänekkäämmin ja kärkkäämmin mitä vähemmän turist idiot ymmärsi paikallista kieltä.

Kanadalaista täystyöllisyysprojektia hoidetaan puolestaan pukukoppivalvojilla. Yleensä nuorimmat ja eniten aknesta kärsivät työntekijät sijoitetaan pois paraatipaikoilta ostokokemusta pilaamasta. Niinpä ennen purchase-tapahtumaa sovittamaan tullut asiakas joutuu ensin jonottamaan ja odottamaan, että pukukoppivalvoja ilmaantuu jostain paikalle, jonka jälkeen hänen tulee ilmoittaa mukanaan olevien vaatekappaleiden lukumäärä ja etunimensä. Täällä kaikki ovat on a first name basis anyways. Aina säännöllisin väliajoin -- noin viisi kertaa useammin kuin ruokaravintoloiden tarjoilijat -- nämä pukukoppien kapot käyvät kolkuttelemassa ovia ja tiedustelemassa onks kaikki okei. Koskaanhan ei tiedä milloin happi loppuu ja angina pectoris iskee asiakkaan vetäessä kolmea kokoa liian pieniä muotihousuja valaanvatsansa päälle. Joku voi tietenkin tähän todeta, että näin saadaan aikaiseksi ihmisläheisempää palvelua ja samalla saadaan humanististen aineiden opiskelijoita pois kaduilta mummoja potkimasta ja graffiteja vääntämästä. Riippuen mielentilasta on joko siunaus tai pelkkää viheliäisyyttä se, että mikäli asiakas haluaa koittaa seuraavaa kokoa samasta vaatekappaleesta, hänen tulee pääsääntöisesti pyytää kapoa hakemaan vastaava uusi vaatekappale. Suosituimmissa liikkeissä tähän kuluukin sitten sen verran aikaa, että vyötärölle kertyneitä ylimääräisiä kiloja voi ihailla oikein antaumuksella loisteputkien kelmeän tutkivan valon alla.

Ilmoitettu etunimi ja kokeiltavien vaatekappaleiden lukumäärä rustataan usein ovessa olevaan kylttiin, jotta asiakasta voidaan lähestyä tuttavallisesti. Minun tapauksessani nimi menee aina väärin, mutta toisin kuin monet muut kaltaiseni ulkkarit, olen ajat sitten luovuttanut. Minua ei voi vähempää kiinnostaa osaako Laura tai Mary tai Brian nimeni oikein. Olen itse asiassa omaksunut itselleni englanninkielisen alter egon. Siinä missä ala-asteen englannin kielen tunneilla minulle valittiin se itsestään selvä ja tylsä ykkösopetuslapsen englanninkielinen väännös, nyt olen ottanut nimekseni Patrick. Toimii kuin junan vessa. Sitäpaitsi nimeä ei kysytä pelkästään vaatekaupoissa: myös hae-ruokasi-tiskiltä -ravintoloissa asiakkaita kailotetaan hakemaan eväänsä etunimellä.