Stop: taidetta koteihin

Esko Valtaoja totesi, että mikäli pienet vihreät muukalaiset päättäisivät ratkaista Fermin paradoksin laskeutumalla Turkuun, niitä ei voisi vähempää kiinnostaa kosmologiset tutkimukset, vaan ne suunnistaisivat Nylon Beatin keikalle. Lähdin tässä hengessä Vancouverin kansainvälisille tanssifestivaaleille katsomaan Nadine Thouinin teosta stop.

Olen käynyt katsomassa modernia tanssia viimeisten vuosien aikana itse asiassa useammin teatteria. Mikä ei ole paljon. Tälläkin kokemuksella olin vähintäänkin varautunut esityksen suhteen: tunnin mittainen soolotanssiesitys, joka oli ainakin kuvauksensa perusteella vähintäänkin pretentious. Viimeiset kaksi lausetta muistuttavat hieman fiktiivisen ohjaajaneron Martti Hakosen teoksista:

Nadine named her company Go-On and named this piece Stop. The contradiction in directions indicates that Stop is an illusion.

Nerokasta.

Tämä muistutti minua hieman siitä, kuinka korkeakulttuuri ja itsensä tosissaan otettava taide tuntuu kulkevan hyvin ohutta syvän taiteellisuuden ja puhtaan naurettavuuden välistä rajaa pitkin. Tästä kai johtuu se, miksi ne lukuisat kesäteattereiden Shakespeare-tulkinnat ovat niin myötähäpeän ja tuskan sekaista seurattavaa.

Tunnen itseni sen verran hyvin että valmistaudun hillitsemään itseni ennen esitystä kunnes pääsen oikeaan, vastaanottavaiseen ja ei-kyyniseen mielentilaan. Yleensä tätä on edeltänyt minuuttien mittainen naurun pidättely. Vaan minkä teet, kun kokovartalopukuun puettu tanssija räpiköi kuin kuorelleen käännetty koppakuoriainen peilin edessä tai kun puolitoistametrinen miespuolinen flamencotanssija nytkyttää pelkän bassokitaran tahdissa keskellä lavaa korkokengät jalassa.

Joka tapauksessa, esitys oli varmasti erikoisin jota olen seurannut. Tärkeilevän me teemme nyt taidetta -asenteen sijaan tanssija ja hänen parista muusikosta koostunut seurueensa näyttivät käytännössä sormea koko yleisölle. Esitystä voisi kenties kuvata sanoilla misantrooppinen, kyyninen ja halveksuva. Kahden muusikon kitara-syntikka-osasto vingutti melkoista industrial-mättöä samalla kun taustalakanaan heijastetun epileptisen grafiikan edessa tanssija suoritti liikkeitään itsetarkoituksellisen, lähes pelottavan mekaanisesti. Tauot ja lavastusten muuttamiset suoritettiin yksinkertaisesti lyömällä valot päälle ja keskustelemalla lavastemiesten kanssa siitä, miten esitystä pitäisi jatkaa. Aluksi olin tietävinäni, että koko dialogi oli käsikirjoitettu, mutta lopussa en ollut enää lainkaan yhtä varma. Thouin kuvatessa itseään videokameran kuva oli Blair Witch Projectin ja halpojen kotipornoelokuvien kelmeä sekoitus, tirkistelevä ja härski. Seinän kokoiset projisoidut lähikuvat säännöllisesti jännittyvistä ja rentoutuvista lihaksista alkoivat muuttumaan kakofonisen äänimaton kanssa valtavaksi tilan syöviksi elimiksi.

Seinänkokoinen heijastus varpaista, jotka lopulta astuivat yleisön päälle loivat väkivaltaisen alistavan kontrastin eturivissä istuviin harmaahapsisiin gyldyyrimiehiin ja heidän rouviinsa -- niihin jotka eivät lähteneet kesken esityksen pois, ensimmäistä kertaa näin nimittäin että osa yleisöstä poistui paikalta kesken esityksen.

Esitys päättyi yhtä sopivasti. Valot päälle, ääni pois ja Thouin toteaa: se oli siinä. Hän ei edes jäänyt odottamaan aplodeja vaan poistui paikalta epävarmasti taputtavan yleisön jäädessä ihmettelemään vielä minuutteja tämän jälkeen, loppuiko esitys vai ei. Loppuosa yleisöstä ymmärsi poistua vasta kun festivaalien toimihenkilö tuli vahvistamaan esityksen todellakin loppuneen. Toisin kuin aiemmin, poistuva yleisö ei hihkunut awesomejaan. Istuttuani monttu auki muutaman minuutin aloin tajuamaan, että esitys haistatti nihilistisesti niin 16-volttiselle valtavirralle kuin yleisöllensäkin, ja siinä sivussa tietenkin minulle. Jumalauta, huippua!