Öyhöraportti

Niin se aika vaan naskahtaa, kuten Pohojanmaalla sanottaasii. Tämä oli viimeinen kevätlukukauden opetusviikko UBC:lla ja sen kunniaksi läheiselle urheilustadionille pakkautui noin 15000 aloittelijaa Arts County Fair-festivaaleille juomaan kaljaa ja kuuntelemaan musiikkia. Vaikka kärsin vieläkin armottomasta kanuunasta (*) viime keskiviikon johdosta, mielessäni kävi raahautua paikalle ja katsoa paljonko riemua näistä paikallisista opiskelijoista irtoaisi. Itsestäni on aika tietenkin jo jättänyt, mutta joka tapauksessa ajatus moisesta massasta möliseviä noviiseja ei erityisesti innostanut. Kun lopulta päätin seitsemän aikoihin lähteä katsastamaan tapahtumaa, törmäsin O'Canada-ilmiöön: kinkerit loppuivat kahdeksalta illalla. Tämä ei yllätä maassa jossa lauantai-iltana baarin sulkeuduttua supermarketit ovat vielä auki ja päätepysäkiltä kotiin kävellessään näkee uimahallin olevan täynnä iloisesti polskivia terveitä ihmisiä.

Yliopistokylässä tämä Kanadan suurin opiskelijatapahtuma näkyi lisääntyneenä määränä kovaäänisiä röökaavia tyttöjä jotka näyttivät minun silmiini huolestuttavan paljon 16-vuotiailta. Ehkä ne olivatkin, tiedä häntä. Kävellessäni takaisin kohti Collegea kymmenen aikoihin juhlinta näkyi katukuvassa siten, että uimastadionin aukiolle kaahasi seitsemän poliisiautoa. Todennäköisesti ne tulivat noutamaan sitä opiskelijaa, joka silminnäkijän havainnon mukaan oli virtsannut julkisella paikalla. Tai kuten kyseinen silminnäkijä jatkoi, koko kampusalueella vallitsi kaaos, anarkia ja epäjärjestys! Omalla tavalla jatkuva sireenien ulvonta johon yhdistyi erinäisistä rakennuksista kuulunut hälyttimien pärinä muodosti ihan vaikuttavan äänimaton. Vielä nytkin kuulen rannalta kantautuvaa mölinää.

(*) Keskiviikkona oli Collegen virallinen kevätpäivällinen, jonka kunniaksi vedin viheliäiset läskit, synkistelin ja haastoin riitaa kuten asiaan kuuluu. Koska kanuunassa kuuluu tehdä oikeita asioita, ajoin Paolan ja Tibin lentokentälle, suoritin taskuunperuutuksia ja raahasin edellisen 200 paunan painoisia matkatavaroita pitkin poikin terminaalia ja pelkäsin turvamiehiä. Istuin Starbucksissa imemässä frapuccinoja verensokeria paikatakseni ja mietin, pitäisikö minun kehottaa häntä esteettisistä syistä niistämään nenänsä, mutta en halunnut sen olevan viimeinen asia josta hän minut muistaisi. Niinpä hypistelin hänen lahjaksi saamansa lelumajavan pohjassa törröttävää pesumerkintälappua ja huomasin suureen ääneen ilmoittavani majavan ahterista roikkuvan wc-paperia. Onneksi en sentään toteuttanut edellisenä iltana hyvältä idealta tuntunutta jekkuani ja täyttänyt majavaa perunajauhoilla, kuten olin jo vahvasti aikeissa tehdä.

Takaisin ajaessani luulin että on perjantai ja unohdin mennä päivälliselle. Ihmiset osoittelivat ja puhuivat selän takana. Sosiaalinen paine ja häpeä opettavat elämään ihmisiksi.