Waterloo II

Torstai, 4.5.2006.

Terveisiä Waterloosta, Ontariosta, (pop. 90,000/450,000), kaupungin omien kotisivujen mukaan "kulttuurin mekasta". Täällä haisee paska.

Itään päin matkustaminen tuntuu aina jotenkin hankalalta kun menettää tunteja vuorokaudestaan. Mutustan tyypillistä tuorejuustolla varustettua bagelia, ryystän kahvia, ja yritän saada itseäni hereille. Viiksekäs kreikkalainen ohjelmistotieteen professori on epävälimerellisesti ohjelmoinut seuraavat kaksi päivääni Waterloossa täyteen eikä luvassa ole lepoa ennen lauantaita. Toisin kuin kolleegansa, satun tietämään -- kiitos välikäsien -- että mestari on siirtymässä Ateenan yliopistoon. Luulen, että hän ajaa minua assistant professorin virkaan saadakseen jatkuvuutta tutkimukselleen ja sopivasti kiitollisuuden velkaisen "oman miehensä" yliopistoon. UWaterloo on tunnettu Kanadan parhaana teknillisenä yliopistona, mutta kolmoiskapungissa (Waterloo-Kitchener-Cambridge) on myös aktiivinen teknologiapuisto ja näiden kautta paljon potentiaalia teollisuusyhteistyölle. Luulen, etteivät ovet avaudu tähän positioon erityisen helposti.

Kuvassa oleva William G. Davis Centre (panoraamaa sisätiloista) on kuulemma saanut innoituksensa "tietokoneen emolevystä". Masentava ajatus, mutta aika persoonallinen rakennus päivän päätteeksi. Toisin kuin UBC:lla, jossa opiskelijat ovat pääsääntöisesti tekemässä kesätöitään, kolmasosa tietotekniikan opiskelijoista on lukuvuorossa. Nuoria ihmisiä lappaa käytävillä. Paljon aasialaisia ja yllättävän paljon nuoria naisia. Näen paljon ylipainoisia ihmisiä. Vastaan ei lyllerrä jenkkityyliin morbidin lihavia vuoria, mutta länsimaalaisten oloiset ihmiset ja etenkin nuoret naiset tuntuvat kovin usein kantavan lantiollaan ylimääräistä rengasta.

Mieleeni muistuu kuva jonka sain Torontosta vuonna 2001: muoti suosi napapaitoja ja lantiofarkkuja, ja tuntui siltä että joka toinen vastaan tullut nainen oli, paitsi tummatukkainen ja -silmäinen, myös esitteli ylpeästi farkun päällä roikkuvaa rasvakerrostaan kanssakulkijoille. Sama mielikuva vahvistui jälleen. Otokseni on liian pieni, mutta ehkä Vancouverin 'aktiivinen elämäntyyli' pitää ihmiset hieman paremmassa kunnossa. Kreikkalainen jatko-opiskelija valittaa, että niin vaatteiden koko kuin kehon tyyppiä kuvaavat termit ovat kokeneet inflaation: koko M tarkoittaa eurooppalaisittain isoa ja lievästi ylipainoinen ihminen on peräti 'fit'. ("And the local women call themselves fit! Can you believe it? Come on! You're not fit, you're fat!" kuuluu huuto käsien heiluessa kuin turkkilaisella lihansuolaajalla).

Minut kutsutaan ensin graduseminaariin jossa MSc-kandidaatti esitteli työtään. Olen oikeiden ohjelmistotieteilijöiden ympäröimänä. Oma informaatioteoriani tuntemukseni on täysin olematon ja tipun erilaisten korpuksien ja entropioiden kohdalla kärryiltä jo esityksen puolessa välissä. Ennen osasivat insinöörit lukea, kirjoittaa ja laskea. On käynyt jo selväksi ettei näistä oikein luonnistu mikään. Perkele että piti mennä valitsemaan duuni jossa toimii kaiken aikaa joko tyhjäkäynnillä tai sitten neula punaisella. Aina kun menen töihin, alkaa päätä kivistämään.

Kuuntelen sivukorvalla keskusteluita jotka sivuavat erinäisten positioiden täyttämistä. Kun käytäväpuheissa arvioidaan ihmisiä -- ja aika raa'asti arvioidaankin – ensimmäisenä ja tärkeimpänä kriteerinä tiedustellaan, mistä yliopistosta kandidaatti olikaan valmistunut: olikos se kenties Stanford, MIT, Carnegie-Mellon, USC, UBoston vai mikä. Suomalaisesta yliopistosta valmistuminen ei onneksi ole varsinainen miinuskaan. Käy kuitenkin ilmeiseksi, että suurin meriittini täällä on UBC:ssa postdocina työskentely, riippumatta tuloksista tai työnkuvasta. Suhteet ovat todella, todella tärkeitä. Oma myyntityöni on ollut olematonta, joskin aiemmin kerätty momentum ja minuun suopeasti suhtautuvat professorit ovat pitäneet pyöriä liikkeellä. Jos olisin markkinointihenkinen ja uskoisin työhöni edes kolmasosan siitä kuin nämä professorit, kiertäisin mannerta hullun lailla saadakseni kontakteja. Kun toimitaan riittävän korkealla tasolla, ilman näitä kontakteja et ole käytännössä mitään. Raakaa peliä Pohjois-Amerikassa, sano.

Illastan italialaisessa ravintolassa. Kävelymatka taittuu uptownin alueelta pitkin hylätyn oloista ratapihaa. Huomaan suuren rakennuksen joka on aiemmin toiminut Seagramin tislaamona. Kreikan professori kertoo neljäkymmenestä tyttöystävästään Montrealin aikoina. Superlatiivien määrä kasvaa samaa tahtia kuin viinikarahvin pinta alenee. Mieleeni nousee kiusallinen tunne siitä, että kenties en ole suodattanut kuulemaani aivan riittävän rankalla suotimella. Waterloossa voi aistia maaseudun henkeä. Professorit ajavat BMW:n Z4-avoautoilla ja kuuluvat Waterloon golfklubiin (New Yorkin tai Lontoon golfklubi, ehkä, mutta Waterloon?! professori tiuskii nauttiessaan bruschettaa suupielistään).

Kaupunkissa ei ole varsinaista kaupunkirakennetta. Tai on: King Street jatkuu läpi Waterloon aina Kitchenerin puolelle ja molemmissa kaupungeissa jatkuu useamman korttelin mittaisena. Silti, tämän yhden kadun ulkopuolella kaupungissa ei ole ydinkeskustaa. Sosiaalisen elämän keskuksina toimivat ostoskeskukset, mall'it, joille ajetaan katumaastureilla ja pickupeille hengaamaan.

Assistant professorin alkupalkka sijoittuu yllättäen $85.000(CAD) tienoille. Tuolla tulotasolla ja Waterloo-Kitchenerin selvästi suurkaupunkeja halvemmilla hinnoilla tulisi sinänsä hyvin toimeen. Materiaalisesti. Samalla tuo taatusti houkuttelee kosolti hakemuksia etenkin ulkomailta. Tämä on kaupunki jonne kannattaa muuttaa perheen kanssa: turvallinen, edullinen, toimiva, sanalla sanoen keskiluokkainen (todennäköisesti positiivisin mahdollinen laatusana). Keskiluokkaisuus on kiltteyttä. Sen jälkeen kun perheyksikköni lakkasi olemasta, en ole ollut mukavasti keskiluokkainen vaan puolivaloilla pilden perässä juokseva selkärangaton häviäjä jonka kuuluisi hävetä ja aikuistua.

Huomenna luentojani lappaa kuuntelemaan ilmeisesti jokainen kynnelle kykenevä ohjelmistotieteeseen jollain tavalla sotkeutunut proffa, eikä minulla ole edes esitelmää valmiina. Professorini jättää minut hotellille. Yritän tehdä esitelmää seuraavaa päivää varten mutta olen järkyttävän väsynyt. Päätän yhdistää Argentiinassa pitämäni yleisesitelmän Torontossa pitämääni esitelmään. Silmät luppaisevat kiinni.