Waterloo, ON

Orcun kyyditsee minut aamulla lentokentälle. Tämä on ensimmäinen kerta vieraideni poistuttua jolloin herään ennen kahdeksaa aamulla. Ihmiset edelleen ihmettelevät mihin onnistuin katoamaan kuluneiden kahden viikon ajaksi. Vaikeaa selittää, kertoa olleensa epäsosiaalisella päällä. Rikkoutunut rutiini alkaa palautumaan.

Lento sujuu edustavan näköisen mutta tyhjämäisen Palmin myyntiedustajan kanssa rupatellessa. Huomasin, että korkeakorkoiset saappaat, lyhyt hame, pään taakse heilauttava maneerinen nauru ja silmiin tuijottaminen ovat enemmän kuin tarpeeksi pitämään sisällöltään toisarvoisen keskustelun mielenkiintoisena.

Saavun Torontoon puoli kuudelta illalla. Havaitsen mitä eroa eri hintaluokkaan kuuluvilla autovuokraamoilla on. Lasin takaa edessäni kiiltelevät Hertzin saksalaiset vuokra-autot. Mitä halvempi yhtiö, sitä kauempana parkkihallissa sen autot ovat. Sitten on se yhtiö jonka minä valitsin, jolla ei ole edes asiakastiskiä koko hallissa. Osoittelevasti hieman hallin ulkopuolella on katos (onneksi sentään katos) jonka puhelimesta saan yhteyden vuokraajaan. Autot ovat kuulemma rikki mutta "pomo" on juuri nyt matkalla hakemaan lisä-vechileitä; "jotain" minulle on kuulemma luvassa -- kunhan minibussi ennättää hakemaan minut pömpelistä joskus luvatun parinkymmenen minuutin päästä. Ei näy ketään toistaiseksi, paitsi kovaäänisiä tummahipiäisiä kavereita jotka ohi kulkiessaan nyökkäävät suuntaani hieman liioittelevin elein.

Tajusin juuri, ettei minulla ole edes karttaa tulostettuna eikä hajuakaan siitä, kuinka pääsen lentokentältä Waterloon kaupunkiin. Kai se jossain idässä on. Ei minulla ole sen puoleen havaintoa myöskään tulevasta majoituksestani: kreikkalainen professori tosin lupasi järjestää -- niin, "jotain".

Deodorantti pettää enkä ole vieläkään syönyt edes lounasta. Sisäinen kelloni vetelee vasta kolmen hujakoilla mutta aurinko vaikuttaa jotenkin raukealta. Ehkä se johtuu siitä etten näe koko aurinkoa täältä betonisen parkkikannen viereen kyhätystä pömpelistä. Ohitse jyrää toinen toisensa perään Chryslerin 300c-malleja.

Hetkeä myönemmin olen vuokratoimistossa. Olin merkinnyt hakevani auton kello 18.00 mutta veppikilkutin standardoi sen muotoon 09.00. Niinpä minulle ei ole luvassa autoa -- tätä tiedon murusta ei tietenkään voitu minulle suoda soittaessani toimistoon 45 minuuttia aiemmin, koska "tietokoneet olivat alhaalla". Saan joviaalisti sentään soittaa ja ihan ilmaiseksi muihin toimistoihin. Pomo tai niitä "jotain" ei näy missään. Tarjolla on vain premium-luokan autoja, $100 suuremmalla hinnalla.

Vielä hetkeä myöhemmin olen vastapäisen vuorapuljun tiskillä. Paikkaa pitää kuin televisiosarjasta repäistä lihavahko ja punehtava italialainen mestari, jonka nimi ei ole Tony. Mies käskyttää pakistanilaisen näköistä poikaa ja kiinalaista tyttöä. Joudun vuokraamaan full-kokoluokan auton. Laskin mielessäni että auton vuokraaminen on silti halvempaa kuin ottaa bussi Waterloohon. Unohdin, että vakuutus on pakko ottaa riippumatta halusta korvata mahdolliset mällit. Vanha algoritmi toistuu ja hinta nousee kolmannelle sadalle dollarille. Apurahat vilahtelevat silmissä mutta olen liian väsynyt palaamaan lentoasemalle ja alkamaan etsimään tietoa busseista. Pyydän tyttöä antamaan luottokorttini takaisin ettei se unohdu. Tyttö ei anna. Se unohtui mutta onneksi Subaru Foresterin kytkimien kanssa konstailu kestää niin kauan että tyttö juoksee perään palauttamaan korttini. Kertoo samalla kahden käännöksen ohjeet joiden jälkeen Waterloon pitäisi ilmestyä tunnin paahtamisen jälkeen. Waterloo onkin lännessä.

Paahdan neli-viisikaistaista moottoritietä Missisaugan läpi kohti Waterloota. Vasta kaupungista kerran ohi ajaneena tajusin, että lähes puolen miljoonan asukkaan pitäjässä kartta olisi ollut hyödyllinen. Sitten muistan Tibin antaman ohjeen: Holiday Inn tarjoaa ilmaisen langattoman lähiverkon. Käännän auton Kitchenerin Holiday Inniin ja voilá: professorin sähköposti on ilmestynyt laatikkooni. Valitettavasti läppäristä alkaa akku loppumaan. Yritän painaa Googlen karttapalvelusta löytämäni ajo-ohjeet mieleeni. Akku loppuu ja läppäri nukahtaa. Vähemmän rauhallista miestä olisi voinut tässä vaiheessa jo vähän sylettää.

Muistan vain pari kadun nimeä mutta katu onkin paikoin suljettu tietöiden takia. Säädän ja säädän mutta downtownia ei vain näy. Lopulta on pakko luovuttaa, pistää auto parkkiin ja yrittää saada koneesta vielä pieni rääkäisy irti. Huomaan, että downtown on kulman takana parkkipaikasta. Toden totta. Keskusta-alue on kuin Joensuusta repäisty: korttelin päässä keskusta-alueesta ei näy vihjettäkään.

Mitäkö minä täällä teen? Tutustun kaupunkiin, tutustun erinäisiin tutkimusryhmiin, pidän luentoja, mutta ennen kaikkea yritän näytellä olevani hyvä tutkija ja kiinnostunut aiheestani. Sitten tahtoisin vielä lähettää terkkuja sinne kotiin Timolle.

Löntystän hotelliini ja koen päivän ensimmäisen positiivisen yllätyksen. Olen kuluttanut tomumajaani erinäisissä useamman tähden liikemieshotelleissa veronmaksajien täydellä tuella, mutta huoneeni on silti melko mainio antiikkihuonekalujensa, neljän ikkunansa, sohvan ja parin sohvatuolin kanssa. Mainitsinko jo puulattiaa ja takkaa?

Menen paikalliseen panimobaariin nauttimaan myöhäistä lounasta. Kaisse tästä.