Kommandobloggausmanifesti I

Välillä vaan ahdistaa aivan helvetisti. Kuten nyt, istuessani toisessa kortteli-Starbucksissani, japanilaisittain starubukussa. Lähistarubukuni on paikka johon tuhlaan idioottimaisesti kymmeniä dollareita päivässä koska olen vain liian laiska kävelemään ja ostamaan ruokaa huoneeseeni, koska huoneeni lämpötila nousee yli 30 asteen iltapäivällä enkä pysty olemaan siellä, ja koska en ole saanut aikaiseksi ostaa edes polkupyörää että pääsisin edes jonnekin. Starubukulla on oma satelliittikanava joka jauhaa jazzia. Vatsaan sattuu ylenmääräinen Cafe Americanon kittaaminen mutta työhuoneessakaan ei voi olla kun työtoveri huutaa täyttä kurkkua päivästä toiseen jotain muslimiksi. Läppäristäni on irronnut v-kirjain, varmaan siksi että v-tuttaa niin paljon. Vessaan ei voi mennä kun siivooja on siellä ja huutaa minulle vihaisesti jotain espanjaksi. Haluaisin kuvitella että se olisi "pajero", mutta kai se oli jotain suuntaan "trabajo". Vieressäni oleva äijä haisee hieltä tai ehkä se olen vain minä näennäisviileässä polyesteripaidassani. Vancouverissa tuulee aina eikä uloskaan voi mennä.

Siivooja ei tietenkään lisännyt saippuaa vessaan, vaan tyytyi ainoastaan mulkoilemaan vihaisesti sisään yrittäneitä starubukun ylihintaisella kofeiinilla kyllästettyjä asiakkaita. Vancouverissa uudet pisuaarit ovat vedettömiä mutta muotoilultaan sellaisia että penisluun pituuden pitää olla vähintää 30 cm tai muuten roiskuu housuille. Olen Pirkanmaan kulttuurirahaston täydellä tuella etsinyt viimeiset kymmenen kuukautta oikeaa asentoa ja tähtäyspistettä mutta tuloksetta. Tietenkin kusin lahkeilleni. Vituttaa kuin pientä oravaa. En uskalla poistua vessasta vaan yritän kuivata lahkeitani kuivurissa mutta joku pälvikalju vääntää paikalle. Poistun hymynkaltainen irvistys huulilla käytävälle ja kävelen sivuttain takaisin kohti starubukua ja jazz-kanavaa pitäen läppäriä lahkeiden edessä lahkeen edessä sivuttain. Nyt pohkeeni kramppavat kun joudun pitämään polvia pöytälevyä vasten jotteivat nuo vieressäni istuvat naiset näkisi. Niinkuin niitä oikeasti kiinnostaisi. Huomaan että tiputin aamiaisella marmeladia sepalukseni päälle. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Vituttaa.

Töihin ei voi mennä kun 120-kiloinen huonetoverini huutaa skypeen egyptiä. Collegeen ei voi mennä kun huoneeni on kuolettavan kuuma. Ulkona tuulee ja on liian kirkasta että voisi käyttää läppäriä. Kahvi vääntää vatsaani ja tämä vitun Starbucks-jazz riipii tajuntaa. Eikö se jumalauta lopu koskaan? Yritän turhaan peittää pianon pimputusta kuuloani uhkaavalla voluumilla mutta korkeammat koskettimen äänet tulevat läpi kuulokkeista. Aivan samoin kuin arabiankielinen mölötys työhuoneessani.

Kävelen kotiin. Uudet sandaalit hiertävät jalan laelle kielot. Siis eihän tästä tule mitään.