Luonteen karaisu

Toissa vuonna taivuin kaiken maanittelun edessä ja päätin lopulta käydä Tampereen eteläpuistossa tarkistamassa kun sepot pelasivat pesäpalloa. Sieppari seisoi alle viisitoista metriä lautasesta karhupullo ja kessu sormissa. Räpyläkäsi kävi kyllä ihailtavasti. Pienimuotoista latenssiaikaa aiheutti se, että pallon peliin saattamiseksi kaljapullo piti ensin sijoittaa räpylään ja kessu huuleen. Tulin siihen tulokseen, että kaisse.

Kaksi vuotta myöhemmin osallistun joukkueen kanssa UBC:n viralliseen softball-kesäliigaan. En ollut koskaan pelannut softballia mutta Navjot vakuutti minulle joukkueessa olevan komeakeuhkoisia tyttäriä. Valehteli, tietenkin. Tietojenkäsittelytiedettä opiskelevat ihmiset näyttävät ja kuulostavat tietojenkäsittelytiedettä opiskelevilta ihmisiltä, ei se niiden oma vika ole. Oli siellä yksi komea persialainen mutta koko selän kokoiset tatuoinnit lakkasivat olemasta positiivinen piirre siinä 90-luvun puolivälin tienoilla.

Kai tässä on kyseessä jälleen joku opittu maku jota tyhmä ulkomalainen ei ymmärrä. Pallon heittää oman joukkueen syöttäjä, joka tekee parhaansa että osut palloon. Sinulla on viisi yritystä osua palloon. Jos ja kun osut palloon, kaikkien on pakko juosta. Takarajaa ei ole, joten tarkoitus on vain lyödä mahdollisimman korkealle ja pitkälle. Paitsi että jos joku saa pallon kiinni ilmasta, palat automaattisesti. Jos heität polttaaksesi jonkun pesään ja pesässä olija ei saa heittoa kiinni, kaikki pesissä olijat etenevät yhden pesänmitan. Joukkue ei saa yhdessä vuoroparissa tehdä enempää kuin seitsemän juoksua, ja "estääkseen pelitaidoiltaan heikomman joukkueen nöyryyttämisen" peli loppuu ennen aikojaan jos piste-ero kasvaa liian suureksi. Sisävuoron suorittajien tulee olla vuoronperään kumpaakin sukupuolta. Jos jollain on jalka pipi, tämä lyö edelleen palloa mutta joku toinen suorittaa varsinaisen kentällä etenemisen.

Olen toki surkea, mutta onnistuin silti osumaan ympärysmitaltaan järkyttävän kokoiseen palloon. Joukkueiden välinen kohtaaminen päättyi tasapeliin. Wikipediaan kirjaamattoman etiketin mukaan jokaiselle suoritukselle tuli huutaa kurkku suorana yee-haa, oli se sitten hyvä tai huono, oma tai vieras. Lopussa vielä kätellään joukkueet. Ei olisi pitänyt olla nyreä mutta silti: mikä helvetin "good game"? Kun sen kuulee 20. kerran, alkaa pian itsekin uskomaan että peli oli tosi raikas ja hyvä. Vastasin parittomille "beer" ja parillisille "alcohol". Ei se varsinaisesti tuntunut hyvältä vitsiltä edes silloin. Kuinkahan tuon hihkumisasenteen oikein oppisi?

Siinä missä suomalainen pesäpallo valmisti nuoria miehiä sodankäyntiä varten, softball valmistaa nuoria ihmisiä arvostamaan toisiaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Välillä tuntuu, että Softballissa tiivistyvä hali-hali kuvaa ympäröivää yhteiskuntaa myös yleisemmin ottaen.

Hihkumisasenteen kääntöpuolena on se, että kun kerran suoritus kuin suoritus ylistetään julkisesti maasta taivaaseen, todellinen palaute täytyy lukea rivien välistä tai kerätä myöhemmin liikkuvista huhuista. Superlatiivien kulttuurissa surkeakin palvelu on hyvää, surkeakin ruoka on eri herkullista, surkeakin esitys on ajatuksia herättävä ja omaperäinen, tyhmätkin ideat ovat kiinnostavia avauksia. Palautemittaristo saturoituu keskinkertaisuudesta ja lopulta kaikkeen alkaa suhtautumaan varauksellisesti. Pettymyksiä ei jaksa määräänsä enempää. Sitten voidaan taas niin eurooppalaisina, niin eurooppalaisina mutista Collegeen linnoittautuneena kuinka kaikki on ihan tyhmää.

Oikeasti tietenkin vituttaa se, että ihmiset opetetaan olemaan kilttejä, kohteliaita ja kunnioittamaan toisiaan. Se on jotenkin niin... ruotsalaista. Oikea suomalainen, siis hyvä, tapa on tietenkin umpimielinen nöyryyttäminen. Kehua ei saa, tulevat perkele vielä ylpeiksi. Sitten voidaan kantaa saunan takana -paitoja, tirauttaa itsesäälinen kyynel lähikapakassa kolmattanormaalia kuunnellessa ja käydä vetämässä akkaa turpaan päivän päätteeksi.