Tieteenteon avoimuudesta

Ideaalisessa maailmassa tutkimus olisi jatkuvasti avointa siten, että yksittäiset tutkimusryhmät jakaisivat ideansa ja käyttämänsä datan muun tiedeyhteisön kanssa. Käytännössä hypoteeseja ja niiden validointiin käytettävää materiaalia pantataan mustasukkaisesti kunnes tulokset on korvamerkitty julkaisemalla ne valituilla tieteellisillä foorumeilla. Eri tutkimuslaboratoriot kamppailevat keskenään tutkimusrahoituksesta ja vaikka rahoitus tulisi julkisistakin lähteistä, kilpailu niukoista resursseista on niin kovaa ettei jatkuvaan avoimuuteen ole varaa. Koska sekä rahoitus että akateemiset positiot määräytyvät pitkälti julkaisujen perusteella, varsinkin pienten ryhmien kannattaa suojella tutkimustaan; esimerkiksi biologian ja biokemian puolella maailmalla on lukuisia suuria laboratorioita jotka voivat viedä tutkimuksen empiirisen osan hyvin nopeasti loppuun annettujen ideoiden perusteella.

Välillä tämä suojelu saa hieman koomisia piirteitä. Mitä olen kanssatieteilijöiden kanssa keskustellut, jotkut ohjaajat välttävät nuorempien opiskelijoiden lähettämistä konferensseihin koska pelkäävät näiden innoissaan lavertelevan tutkimusryhmänsä edesottamuksista ennen aikojaan. Tällöin matkalipun saavat katkerat postdocit tai laitoksen palkkalistoille jo päässeet marinoituneemmat tutkijat. Tarina kertoo myös asemansa tieteen eturivissä varmistaneista professoreista jotka kilpavarustelun ja vakoilun nimissä lähettävät opiskelijoitaan konferensseihin, seminaareihin ja symposiumeihin tiukasti ohjeistettuna siten, että nämä eivät saa hiiskuakaan oman ryhmänsä työstä, vaan keräävät ainoastaan talteen mitä onnistuvat esityksissä ja (etenkin) käytävillä kuulemaan. On toki käynyt niinkin, että ryhmät menettävät mahdollisuutensa patentoida keksintöjään kun innokkaat opiskelijat ehtivät tutkimusjulisteissaan esittelemään ne kaikelle kansalle, ainakin lainopillisessa mielessä. Muistan kuulleeni lakimiehen esitelmöivän immateriaalioikeuksista ja patenteista niin, että patentoitava innovaatio on julkinen ja pantentti raukeaa jos idea on esitelty julkisluontoisessa tilaisuudessa, riippumatta siitä onko kukaan oikeasti ollut paikan päällä todistamassa moista ihmettä. Vastaavasti tilaisuus, jonka osallistujalista on suljettu, ei ole julkinen, osallistuneiden ihmisten määrästä riippumatta. Tuossa eräs tutkija tuli rajan eteläpuoleisesta konferenssista johon osallistujilta vaadittiin rajoitetun vaitiolosopimuksen allekirjoittamista. Tällä pyrittiin edesauttamaan tiedon vapaata liikkumista tutkijoiden välillä.

Tutkimuksen kanssa, kuten yleensäkin, pätee: sitä saadaan mitä mitataan. Joku puhuisi kaiketi insentiiveistä. Niin kauan kun lopullinen päämäärä on tiedon julkaiseminen ja saattaminen julkisesti arvioitavaksi, tämä kuvattu tiedon panttaus jäänee tieteenteon kiusalliseksi nyanssiksi.

Tätä vasten on ironista havaita, että Toronton AIDS-konferenssin avannut Suuri Saatana Bill Gates edellyttää säätiönsä rahoittamien tutkimusryhmien jakavan tutkimusmateriaalinsa toistensa kanssa.

Kuulemani yltyvä narina kuuluu lukemattomista leukaperistä joiden kantajia kismittää moisen kolmannen sektorin ulkopuolisen yritysherran metkuilu. Vaan turhaan se taivaspaikkaansa metsästää: helppohan sitä on olla niin hyväntekijää, niin hyväntekijää kun on muutenkin niin paljon fyrkkaa ettei Idolle taivu.